Hinta-laatu - suhde

Onko todella niin, että kallis on yhtä kuin hyvälaatuinen ja kaikki halpa on huonoa. Voiko olla halpaa ja hyvää tai kallista ja huonoa? Kaikki varmaan tiedämme, että voi. Kuten yhtä hyvin tiedämme sen, että voi olla halpaa ja huonoa ja kallista ja hyvää. Valitettavasti monessa asiassa on niin, että hintalappu ei todellakaan ole koko totuus, mutta joskus sillä on kyllä merkitystä.

Viimeisin havaintoni on peräisin astianpesuaineista. Väittäisin, etten ole aikuisiälläni ostanut normaalihintaista astianpesuainepulloa, vaikka meillä tiskataan kaikki käsin. Astianpesuaineet kun ovat yleensä olleet aina jossain halpakaupassa tarjouksessa eurolla pullo tai puolitoista euroa litra tai jotain sinne päin. Ahneesti olen ostanut noita aina, kun sopiva tarjous on sattunut kohdalle, sillä ovathan ne kulutustavaraa, mistä johtuen noita on ollut meillä varastossa lukuisia pulloja. Olen yrittänyt vähentää varastojen määrää kymmenestä pullosta noin kolmeen olemalla ostamatta, mutta uskoakseni niitä on silti vielä enemmän kuin kolme pulloa jemmassa.

Jossain vaiheessa testasin senkin, että niin sanottu merkitön (Alio) asianpesuaine riittää pidemmälle kuin Fairy ja pesee ihan yhtä hyvin kaiken muun paitsi lasipinnat ja ikkunalasit, niiden suhteen ei ole Fairyn voittanutta. Tai oikeastaan käytän ikkunoihin Fairya ja pinnoille etikka-astianpesuaineseosta.  Tuo edellä mainittu Alio maksoi silloin euron litra ja pullo riitti melkein vuoden. Hinta-laatu -suhde siis enemmän kuin kohdallaan. 

Alkuvuodesta ostin ostohimossani pullon Nordclean-merkkistä astianpesuainetta - halvalla - totta kai. Nämä ovat paikallisessa halpahintamyymälässä "kestotarjouksessa" eurolla puoli litraa. Tässä kohtaa joudun totetamaan, että aina halvalla ei saa hyvää. Astianpesuaine ei ole riittoisaa eikä pese hyvin, sitä joutuu käyttämään triplamäärän normaaliin nähden ja silti veden viilentyessä astioihin tuntuu jäävän kalvoa, mikä edellyttää uudelleen tiskaamista. Tämän kohdalta voin siis todeta, että en osta enää seuraavalla kerralla.

Tämäkin on niitä yleisesti tiedossa olevia asioita, että kaikkein kalleimmissa tuotteissa usein maksaa merkki. Laatu ei ole sen parempi kuin keskihintaisissakaan, mutta ihmiset ovat halukkaita maksamaan brandista, joukkoon kuulumisesta. Omena-puhelimet, -tabletit ja -tietokoneet lienevät tästä yksi erinomainen tyyppiesimerkki, ominaisuudet ovat samat kuin pari-kolme sataa halvemmissa vehkeissä, mutta kun sellainen on vain kaikilla pakko olla (no ei varmaan yllätä, että minulla ei ole). Jos minulla olisi tarvetta, voisin sijoittaa satasen suomalaiseen käsityönä tehtyyn nahkalaukkuun, ja väitän sen olevan yhtä toimiva kuin tonnin (tai useamman) veskakin. Satasen laukulla ei tietenkään ole sellaista  logo- ja jälleenmyyntiarvoa kuin tonnin veskalla, mutta minä ostankin tavarat käyttääkseni.

Tunnustan kuitenkin joissain asioissa olevani "merkkitietoinen", esimerkiksi kahvinkeittimemme on Moccamaster, eikä sen seuraajaksi ole muun merkkistä tulossa. En halua sitä kalleinta mallia, vaan halvemmasta päästä olevan perusmallin ilman mitään lisä- ja ylellisyyshäristimiä ja tämä siksi, että edellinen keittimemme on nyt palvellut noin 15 vuotta ja toimii toistaiseksi moitteetta. Sillä keitetty kahvi on hyvänmakuista (mihin tietysti vaikuttaa myös keittimen säännöllinen huolto ja paikkakunnan hyvä vesi) ja ennen kaikkea kuumaa, sillä inhoan keittimiä, jotka keittävät haaleaa kahvia, joka on kylmää, kun siihen kaataa maitoa sekaan. Samoin imuri on jatkossa joko Dyson tai Miele, ja tämä vain siksi, että ne toimivat ja kestävät. Saattavat toki maksaa enemmän kuin halvin mahdollinen merkki, mutta tiedän tuttavamme vaihtaneen kolme halpaa kahvinkeitintä siinä ajassa, kun tuo meidän aikanaan satasen  maksanut Moccamasterimme on ollut käytössä eli ei se ainakaan vuositasolla ole yhtään sen kalliimmaksi tullut.

Minulle siis ostoksia tehdessäni tärkeintä on tuotteen hinta-laatu - suhde, haluan käyttämäni tavarat järkevän hintaisina, mutta laadukkaina. Maksan mielelläni laadusta ja kestosta, enkä välttämättä valitse tuotteista sitä halvinta. Toisinaan tuleekin yllätyksiä joko positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan, edullisemman tuotteen laatu yllättää positiivisesti ja se päätyy ehdottomasti jatkoon tai laadukkaana pitämäni hintavahko tuote osoittautuukin ihan joksikin muuksi, enkä missään tapauksessa halua enää toista samanmerkkistä. En kuitenkaan halua maksaa brandilisää, jos toimiva logoton on yhtä hyvä.

Turhauttava jumiutuminen

Tuntuu, että elämä junnaa paikallaan, todella tylsästi paikallaan. Niin tylsästi, että tekisi mieli kirkua ääneen, että haluan jotain uutta...ihan mitä tahansa uutta, kunhan se vaan murtaa tätä tylsyyttä. Yksi syyllinen tähän on varmasti jatkuva sade ja puuttuvat helteet. Jos aurinko paistaisi, niin kaikki tavallinenkin tuntuisi mukavammalta, hienommalta ja piristävämmältä.

Vaatteet tuntuvat kaikki tylsiltä, eikä mikään kulu puhki, että saisi uutta käyttöön. Käytössä kun pyörivät käytännössä ne samat muutamat vaatteet, joita yritän kuluttaa loppuun. Uuden puseroni valmistin (siis sen melkein valmiin puuvillaneuleen, jonka naamakirjan kautta sain), mutta se on kuitenkin hiukan liian paksu kesäkäyttöön, joten sovitettuani sen pistin sen takaisin kaappii ja totesin, että syksyllä sitten. Mieli tekisi kuitenkin jotain uutta, ihan joitain itselle uutta, ei mitään omasta kaapista kaivettua. No ehkä tuo oman kaapin kaivelukin vähän auttaisi, mutta kun ei huvita kun on niin kylmää ja sateista - ja tylsää.

Kengissä täsmälleen sama tilanne, kyttään useampaa paria rikkumaan, mutta eiväthän ne tietenkään tässä tilanteessa riku. Itse asiassa noita pareja on viisi: kahdet lenkkarit, yhdet kävelykengät, yhdet työkengät ja yhdet crocsit. Niidenkin suhteen haluaisin jotain uutta käyttöön, ja kelpaisi ihan joku omasta kaapista. Parhaani olen kyllä yrittänyt ja kävellyt paljon, vaan eivätpä nuo silti riku. Miten se aina meneekin näin, silloin kun jokin saisi rikkua, niin eihän se millään kulu puhki.

Kosmetiikkatörpötkään eivät tyhjene eli sieltäkään ei saa mitään uutta käyttöön. Turhauttavaa sekin, loppuis edes huulipuna, niin sais uudesta sävystä eloa naamaan. Tämä tosin on se rintama, millä on suurimmat toiveet, sillä useammassa kuin yhdessä purkissa on vain vähän jäljellä eli ehkä ne sieltä vielä josku tyhjenevät.

Paino jumittaa samoissa lukemissa, mutta siihen löytyy kyllä syy ihan omista valinnoista. Kun mussuttaa jäätelöä ja muita herkkuja, ei liene ihme, ettei paino laske. Niin ja se mussutuksen syy on tietenkin turhautuminen kaikkeen tähän jumiutumiseen. Liikuntaharrastuskin jumittaa paikallaan, tuntuu ettei kunto kohene lainkaan eikä jaksa yhtään enempää kuin ennenkään. Turhauttaa sekin- tietysti.

Uskomattomasti tuntuu, että säästöjäkään ei kerry, vaikka tuo nyt on ihan selkeästi vale. Kyllä se tilin saldo kasvaa, mutta kai tässäkin on se mielikuva, että pitäisi kasvaa nopeammin ja enemmän.

Se perinteinen pitäisi, pitäisi, pitäisi listakin on lohduttoman pitkä esimerkiksi ikunoiden pesua ja suursiivousta pitäisi tehdä, mutta kuka sitä nyt sateella siivoaisi ja silloin harvoin kun aurinko paistaa, niin ei silloin ainakaan, silloin ainakin on parempaa tekemistä.

Tuntuu, että ainoa mikä etenee on Podcastien kuuntelu ja Potter-peli, Arkijärki podcasteissa olen numerossa  31 ja Wizard Unitessa tasolla 16. No onhan se jonkinlaista etenemistä tämäkin. Ehkä nyt vain otan itseäni niskasta kiinni ja piristän itseäni värjäämällä vihdoin ja viimein hiukseni, nyppimällä kulmani ja sipaisemalla pintaan kerroksen ruskettavaa sävyä. Jos se sais aikaan valheellisen tunteen auringosta ja kesästä.

Lanka, joka melkein lopetti kutomiseni

Sain tämän langan lahjoituksena, sitä oli pussissa pari kerää; yksi vajaampi ja yksi melkein kokonainen. Kerällä lanka näytti varsin hyvältä, ajattelin, että siitä saisi soveliaan parin ystävälle, joka rakastaa Krassia, koska värit näyttivät lähelle samoilta.

Aloitin kutomisen, sain neljä enimmäistä raitaa kudottua ja silmäni pyörivät kuin flipperipallot, kuka tällaisen langan on suunnitellut ja milloin. Väriyhdistelmä oli sanoinkuvaamaton. Yritin kutoa muutaman kerroksen päivässä, en pystynyt enempään, en edes yhteen raitaan kerrallaan kahdesta syystä: koska tuo väri ja koska käteni ei enää nykyään kestä valtavaa määrää kutomista. Piilotin jopa kutimen pariksi viikoksi, koska vaan en kestänyt sitä. En myöskään pystynyt aloittamaan mitään muuta kudinta, koska tuo keskeneräinen sukka pyöri ajatuksissani.

Päätin taistella kuin nainen ja kutoa sukat loppuun. Nyt on valmiina yksi ja toinen aloitettuna. Ehkä se tästä, tämän kesän aikana.

Kuvassa lankojen värieroa ei huomaa niin hyvin kuin luonnossa. Langat ovat selkeästi kahdesta eri värierästä, koska nyt valmistumassa olevassa sukassa värit ovat kirkkaammat ja voimakkaammat kuin toisessa sukassa. Nyt vaan en jaksa välittää, kunhan joskus valmistuvat, niin hyvä on.

Millaisen kuvan annan itsestäni ja elämästäni

Olen tässä muutaman päivän miettinyt sitä, millaisen kuvan annan itsestäni ja elämästäni somessa ja muutenkin. Tätä varmaan kuuluisi jatkaa sillä perinteiseillä lauseella: "Ei sillä, että välittäisin, mutta kuitenkin...". Minä mietin tätä kyllä lähinnä uteliaisuus aspektista, sillä enpä minä todellakaan paljon välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Omituisena, nuukana ja vastavirrankulkijana kuitenkin pitävät, niin onko sillä mitään väliä, mitä ajattelevat tuon lisäksi.

Tottahan se on, että olen nuuka ja omituinenkin olen, niin kuin meistä jokainen omalla tavallaan. Vastavirtaan kuljen monessa asiassa - välillä ihan muita ärsyttääkseni tai omien outojen periaatteideni vuoksi. Toisaalta voi olla, että ihmiset pitävät elämääni tavattoman tylsänä ja arkisena ja ovat he siinäkin oikeassa, kyllä tämä ihan tavallista ja tylsää tavan työssäkäyvän elämää on. Mitä nyt ehkä eroaa sillä, että välttelen shoppailua ja ruokahävikkiä  ja pyörittelen pelinappuloita sekä sukkapuikkoja keskimääräistä useammin.

Elämässäni on paljon asioita, joita en näe hyväksi kertoa, miksi minun pitäisi ja ketä oikeastaan kiinnostaa se, montako kertaa päivässä käyn vessassa, montako lusikallista aamupuuroa pistän tuulensuojaan tai miten peikolta näytän heti sängystä noustessani. Väittäisin ettei ketään, niinpä en myöskään näe hyväksi kertoa niistä. Ei noissa asioissa mitään salattavaa ole, ei kaapissani piileskele salaista puuroluurankoa, joka paljastuessaan kertoisi, että syön kaksi lautasellista kaurapuuroa valtavan voisilmän ja sokerivuoren kanssa joka aamu tai mitään muutakaan vastaavaa. Näen elämäni niin tavallisena, etten välitä jakaa sitä joka kohdaltaan muille - se vastaava tarina kun löytyy useimmilla katsomalla peiliin ja miettimällä omaa elämää.

Näiden ajatusten lähteenä toimi työkaverini yhteisestä tuttavastamme näyttämä instastory, joka sai lähinnä kylmät väreet menemään koko kroppani läpi. Äiti, joka väittää olevansa mahdollisimman paljon lastensa kanssa ja kanssa mahdollisimman vähän somessa, aloitti tarinan aamulla herätessä ja sai kulutettua puoli tuntisen siihen, että miten noustaan, miten pestään hampaat (eikö sitä pirun kännykkää voi jättää kädestä edes hampaiden harjaamisen ajaksi? Aamupissaa ei sentään näytetty - ihme kumminkin), miten hän keitti tänä aamuna tätä puuroa kun toinen olisi vaatinut niin pitkän haudutusajan ja miten sitä aamupalaa sitten syötiin. Koko tuo aika joka muka oltiin lapsen kanssa oltiin itse asiassa somessa. Eikä tämä todellakaan ollut hänen päivän ainoa nauhoituksensa. En voi muuta kuin todeta, että myötähäpeän määrä oli loputon ja ymmärrys loppui jo 30 sekunnin kohdalla. Ilmeisesti jotain tuon täytyy kiinnostaa, jos ihmiset jaksavat moista katsoa, mutta minä en voi ymmärtää. Onhan se tietysti hienoa, että uskaltaa tässä kiiltokuvamaailmassa esitellä kotinsa sellaisena kuin se on sotkuineen kaikkineen ja kertoa arjestaan, mutta silti, ketä ihan oikeasti kiinnostaa. Kuinka moni katsoo noita vain tunteakseen itsensä ja oman elämänsä paremmaksi, kotinsa tyylikkäämmäksi ja asiansa paremmin hoidetuiksi. Ymmärrän sen, että kokemuksia jaetaan arjestakin eikä vain matkoilta ja elämyksistä, mutta olisiko tuon puoli tuntisen vuodatuksen voinut tiivistää minuuttiin? Minun kannaltani toisaalta ihan sama, vaikka venyttäisi aamutoimistorynsä tunnin mittaiseksi, minä en ainakaan katso.

Harkitsen vakavasti tammikuulle isompaa somepaastoa. Nyt on vain pohdinnassa se, olisiko se täydellinen vaiko esimerkiksi tällainen kevytversio, jossa jättäisin itselleni vartin nettiaikaa per päivä.

Toinen keinonahka katastrofi

Tarvitsin eräässä tilanteessa vähän isomman olkalaukun käyttööni ja tietenkin kaivoin sen varastoistani. Seurauksena oli jälleen katastrofi. Laukku varisi kuin  rikkinäinen ryynipussi ja näytti lopulta ihan hirveältä.

Nyt mä olen vielä enemmän varma siitä, etten koskaan enää milloinkaan osta yhtään ainoa keinonahkaista laukkua. Kohta ei kyllä ole ongelmaa liian runsaista laukuistakaan, kun kaikki hajoavat käsiin.  Raivostuttavinta tuossa on se, että vetoketjut ja laukun sisukset ja koristelut olisivat tässäkin veskassa loistokunnossa. Mun pitäisi tuosta ottaa kaavat ja tehdä tuollainen vastaava, tämä kun oli hyvin olkapäällä pysyvä. Tai ehkä teen vaan kaavat ja siirrän uuden laukun tekemisen ensi vuoteen.

Montakohan näitä vielä tänä vuonna hajoaa?

Pieleen mennyt puolikas kuukausi

Maaliskuun alku on mennyt tavoitteiden suhteen niin pieleen kuin vain voi. Kauppakuitit ovat kadonneet roskiin, roskaruokaa on syöty enenmmän kuin laki sallii ja karkkikaupassakin on käyty siihen tahtiin, että hyvä kun saranat eivät ole kuluneet puhki. Vaaka kiljuu tuskasta ja pää samoin.

Tavaroita ei ole poistunut, lankoja on tullut lisää...

En voi kuin esittää itselleni kysymyksen: miten mä taas kerran onnistuin tässä?

Joten huomenna uusi alku ja nyt todellakin mieti, mitä haluat, keskity pieniin muutoksiin askel kerrallaan. Usko itseesi ja aloita jälleen kerran alusta.

Että tämä on turhauttavaa, mutta pidemmällekään ei voi jatkaa vanhalla tiellä, vaan korjausliike on tehtävä askel kerrallaan. 

Työmuurahainen

Olen viettänyt parista viimeisestä vapaapäivästäni (eli tästä ja eilisestä) yhteensä reilut 14 tuntia töissä. Ahkeruus on ilomme ja pysyy rouva poissa tavaroiden haalimisesta sekä muusta pahanteosta. Jotenkin tuo dead line, joka oli tuossa lyhyemmässä päivässä, potki taas monta asiaa eteenpäin. Kun oli tiedossa, että parin tunnin päästä pitää olla töissä, niin kummasti sitä sai ruokaa valmistettua, huushollia siivotuksi ja vaikka mitä muuta ainaisen koneella notkumisen ja kutomisen sijaan. Pitänee yrittää vastaisuudessakin samaa, sopia joku kellotettu meno jonnekin ja sitten pistää työlista itselle käteen ennen sitä - valmista tulisi tehokkaasti ja nopeasti.

Omia puuhia ehdin työpäivien aikana tehdä noin 30 ruusun ja valmiiksi kudottujen pöksyjen verran ja noidenkin suhteen oli todella piukalla, että ehdin edes sen verran. Ruusut siirsin odottamaan kastamista ja housuista puuttuvat silmät ja hampaat ennen kuin ne voi esitellä.

Samaan innostuksen syssyyn perkasin vielä vaatekaapistani yhden hyllyn ja korin, jotka sisälsivät pitkähihaisia paitoja. Taas löytyi aihetta manailuun, koska minulla on liikaa tavaraa ja en ole selvillä siitä, mitä omistan. Tuolta kaapista kun paljastui useampia uusia trikoopaitoja, jotka nyt olivat telttoja, mutta joille vielä viime syksynä olisin antanut isosti arvoa, kun kaikki vaatteet näyttivät kamalilta, kuluneilta ja piukoilta päällä. Ne olisivat olleet huippu siistejä ja sopivia käyttää juuri silloin. Pahinta on se, että niiden myyminen ei juuri kannata, niistä tuskin saa mitään muuta kuin myymisen vaivan, koska maailma tuntuu hukkuvan vanhoihin vaatteisiin. Jos oikein lottovoitto kävisi, niin löytyisi joku, joka olisi kasvanut sen verran, että hänen kaapistaan löytyisi hänelle liian pieniä vaatteita eli voisimme vaihtaa vaatteita päittäin, minun isoni hänelle ja hänen pienempänsä minulle.  Asia, mitä on turha toivoakaan.

Ja myönnän, harmittaa vietävästi kun on joutunut esiintymään nakinkuorissa ja lumpuissa ja omasta kaapista olisi löytynyt uusia siistejä vaatteita käytettäväksi - jos vain olisi saanut itsestä sen verran irti, että olisi tutkinut, mitä se kaappi oikein on syönyt. Viekää joku minut jonnekin saunan taakse ja potkaiskaa lujaa.

Pienestä kiinni

Olen saanut äidin haluamat neljä tossuparia melkein valmiiksi - täsmällisesti ottaen minulla on valmiina 7 ja 7/8 tossua. Jos kanervan väristä lankaa jäi vain metri, niin oliivinvihreän kanssa kävi sitten niin, että se loppui kesken, sitä olisi tarvittu vain pari metriä enemmän, sillä tossusta puuttuu 4,5 kerrosta. Kiroilen ja manailen sekä vakavasti harkitsen valitanko peräti lankafirmaan asti siitä, että kerän täytyi olla pienempi kuin muut, koska kaikkia lankoja on käytetty aivan yhtä paljon.

Yritin myös naamakirjassa huhuilla, jos joltain löytyisi edes pieni pätkä, koska en millään haluaisi ostaa uutta kerää vain parin metrin takia.

Tossujen valmistuminen viivästyy siihen, että saan jostain tuota lankaa. Sillä välin yritän ommella muut tossut kasaan. Niidenkin kanssa joudun kikkailemaan, sillä langat ovat todella vähissä. Punaiset pystyn kyllä korvaamaan sillä Svarta Fåretin kirjavalla Frost-langalla, josta tein ne viidennet tossut ja vaaleampaan vihreäänkin löytyy kohtuullisen lähellä oleva "korvikeväri", mutta tuo oliivi on ongelma.

Puhelin hajosi

Ylen pettynyt olen jälleen kerran nykyisten tavaroiden kestoon, sillä Nokialainen Lumiani ei kestänyt edes neljää vuotta. Tiedän, minulle on useammalta kuin yhdeltä taholta mainittu, että se on pitkä ikä nykypuhelimelle, minusta se ei todellakaan ole aika eikä mikään. Edelliset puhelimeni ovat kestäneet vuosikymmenen. En minä halua alvariinsa juosta kaupassa ostamassa uutta puhelinta. Eikä tuota ajatusta muuttanut yhtään Herra Kirjoituksen tarjous, että hän voisi ostaa minulle uuden puhelimen - hän oli tämänkin ostanut minulle lahjaksi. Sama se on, kuka sen rahan perheestämme sinne kauppaan kantaa, ei se muuta sitä tosi asiaa, että puhelimet ovat huonosti kestäviä.

Tuo puhelimen hajoaminen tarkoittaa sitä, että Herra Kirjoitus joutuu tekemään selvitystyötä sen suhteen, mikä olisi edullisin mahdollinen järkevä luuri. Samoin se tarkoittaa sitä, että jokin aika sitten monen muun projektin jalkoihin jäänyt pintxo-viikko juttu on edelleen kesken ja pysyy vielä hetken, koska varapuhelimellani en saa kuvia sellaiseen muotoon, että voisin lisätä ne tuohon juttuun.

Menen purkamaan ärtymystäni lankakerän ja puikkojen pariin. Kunhan Herra Kirjoitus saa selvitystyönsä päätökseen, on aika suunnata kauppaan. Murh.

V-viikko

Muutama viime päivä on ollut sellainen, että jos olisi ollut fiksu olisi tasan tarkkaan pysynyt petissä, kiskonut peittoa paremmin korville ja kaivautunut oikein syvälle tyynykasan alle. Tuntuu, että olen onnistunut mokaamaan aikas monta asiaa.

Sunnuntaina hukkasin sähkökäyttöisestä siimaleikkurista siimakotelon kannen. Jos kysessä olisikin ollut joku perusmerkkinen härpäke, niin ei siinä mitään kiroillen kauppaan ja ostamaan uutta. Mutta kun kyseessä oli Lidlin myymä vekotin, niin eihän siihen varaosia saa mistään tai ei ainakaan melkein mistään. Ebayssa olisi ollut, mutta kun se paska maksaisi postikuluineen melkein saman verran kuin uusi trimmeri. Päädyin nyt väliaikaisratkaisuun eli ostamaan käytetyn trimmerin naamakirjasta -toivottavasti se toimii edes tämän kesän.

Maanantaina irtosivat tosiaan verhokannakkeet seinästä, kun ripustimme pimennysverhoja. Hurraa, hurraa, hurraa. Lisäksi lankesin maanantaina tekemään tilauksen lankakauppaan - ikään kuin noita lankoja ei nyt jo muutenkin olisi ihan riittävästi. Ketuttaa, miksi mä olen niin heikko noissa asioissa. Eikä se auta asiaa yhtään, että ostin osan noista ihan sillä ajatuksella, että ne vois myydä eteenpäin, kun nittä hetken marinoi kaapissa. Todennäköisesti moni muukin on keksinyt saman ajatuksen.

Lisäksi posti on hukannut yhden pakettini, yksityisen henkilön lähettämän varsin kalliin paketin. Lankoja siinäkin olisi ollut, ja ehkä juuri siksi harmittaa taas kerran. Makoin toki paketista vain postimaksun, mutta sekin ketuttaa, jos ei saa mitään vastineeksi.

Lapsenvahtina

Vietimme Herra Kirjoituksen kanssa viikonlopun vahtien karvan verran vaille kolme veetä. Pakko myöntää, että se käy kyllä työstä tällaiselle satunnais lapsenvahdille, sillä sitä varoo niin paljon enemmän kun kyseessä ei ole oma jälkikasvu, vaan jonkun vieraan, vaikka miten läheisenkin, tenava. Suuremmilta vahingoilta kuitenkin vältyttiin, enkä usko lapsiparankaan saaneen kovin suuria traumoja, vaikka ihan kaikessa ei päässytkään toteuttamaan itseään - uhmaraivarit vedettiin siitä, että telkkarin kanssa ei saanut miekkailla. Kun kielsin, niin äitiä huudettiin kurkku suorana ja mentiin nurkkaan murjottamaan, josta kyllä sitten hiivittiin 15 sekunnin kuluttua niiskuttaen syliin. Yritän kuitenkin olla johdonmukainen, minusta television rikkominen ei ole sellaista, johon lapsella on lupa silloin, kun minä olen paikalla, olkoon kyseessä sitten kenen herranterttu tahansa.

Pihalla oltiin, puhallettiin saippuakuplia (en muistanutkaan, miten kivaa se on), nuori mies pomppi trampoliinilla yksin ja naapurin neidin kanssa, käytiin leikkipuistossa, pyöräiltiin. Kyllähän sitä paljon viikonlopussa ehtii, varsinkin kun päiväunet jäivät minimiin, aamulla noustiin ennätysaikaisin ja illallakin meni tunti siihen, että penskan sai vaivutettua untenmaille. Tämä on ehkä se rasittavin osuus - käyt viiden minuutin välein palleron kanssa vessassa, jossa tyhjennetään vähän ja täytetään lisää, jotta varmaan riittää pissattavaa. Iltasatu luetaan kolmesti ja hyvää yötä toivotetaan ainakin viidesti ja sitten aloitetaan taas alusta. Raskasta ihmiselle, joka itse sänkyyn mennessään yleensä pistää silmät kiinni ja avaa ne sitten taas aamusta.

No turha kai sitä on kieltää, että vastavuoroisesti se yksi vetoava hymy ja lämmin rutistus pienten käsien kietoutuessa kaulaan kuittaa kaikki kiukuttelut ja kitinät ja taas jaksavat molemmat, niin lapsi kuin lapsenvahditkin.

Vaatimuksista luopuminen

Jo hetken aikaa olen pohtinut vaatimuksista luopumista lähinnä omassa elämässäni. Huvittava kyllä tämä ajatus tuli mieleeni taas tänään astioita tiskatessani. Olin näet aivan varma siitä, että omaan asuntooni haluan ehdottomasti, välttämättömästi ja varmasti astianpesukoneen. Sellaista ei lapsuuden kodissani ollut, mikä tarkoitti sitä, että tiskit oli pakko tiskata heti syömisen jälkeen tai viimeistään illalla, muutoin oli keittiö kaaoksessa ja tiskipöytä lastattu kuin Norjaan lähtevä laiva (mistähän moinen sanonta oikein tulee). Kovin usein tiskivuoro ei minulle langennut, kuivausvuoro toki sitäkin useammin, mutta siitä huolimatta kadehdin jo tuolloin kavereitani joiden kotona oli astianpesukone.

Kun sitten ostimme tätä asuntoa, hihkuin riemusta, kun meille esiteltiin keittiö ja kerrottiin, että tässä on sopiva paikka tiskikoneelle. Kaikki on valmiina niin vesi kuin sähköt, vain kone puuttuu. No joo paikka "oli", mutta eihän siihen mikään astianpesukone sopinut, kun paikka oli muutaman sentin liian kapea. Myönnetään, että tuon tajuttuani tunne oli kuin oravalla, jolla olis käpyjä muttei hampaita. Siinä vaiheessa, kun asunto oli juuri ostettu, ei ollut rahaa lähteä mittavaan keittiöremonttiin ja jotenkin se tuntui järjettömältäkin, kun keittiö oli vain pari vuotta aikaisemmin täysrempattu.

Manasin, ja taivuin tiskaamaan käsin ja huuhtelemaan astiat vadissa, koska kaatoallas oli niin pieni, ettei sitä voinut käyttää huuhteluun. Vuosien ja vuosien ajan olen tuntenut piston sisälläni sen suhteen, että miksi, miksi minun pitää aina vain joutua tiskaamaan vadissa. Kuvittelin todellakin pääseväni siitä eroon siinä vaiheessa, kun muutin lapsuuden kodistani pois ja pääsin oman katon alle - turhaan. Ilmeisesti minun kohtaloni on sidottu astianpesukoneettomuuteen.

Viimekesäisen remontin yhteydessä harkitsimme vakavasti sitä, että pistäisimme myös keittiön uusiksi, mutta jälleen kerran nuukuus yhdistettynä siihen, että keittiö on astianpesukoneen puuttumista ja turhaa huuvanurkkausta lukuunottamatta kuin uusi, pisti topin asialle. Yhä edelleen minä siis tiskaan käsin ja haaveilen astianpesukoneesta. Kohta 11 vuotta on jo menty tällä systeemillä, joten kovin ehdottomasta vaatimuksesta ei siis ole kyse.

Tokihan minä voisin ulkoistaa tiskaamisen Herra Kirjoitukselle, mutta kun olen todennut hänen haaskaavan sekä pesuainetta että vettä, olen tyytynyt tiskaamaan itse. Haaskauksella tarkoitan sitä, että helposti puolen vuoden käyttöön riittävä pesuainepullo kuluu loppuun alta kuukaudessa, eikä tiskit ole yhtään sen puhtaampia. Vastaavassa suhteessa lisääntyy myös vedenkäyttö, hän kun ei osaa käyttää vatia astoiden huuhtomiseen, vaan huuhtelee kaiken juoksevan veden alla (mikä tietysti myös on syy jatkuvaan pesuaineen lisäämiseen).

Viidentoista vuoden takainen minä ei olisi todellakaan suostunut elämään ilman astianpesukonetta, mutta elämä (ja velka) opettavat nöyräksi sen suhteen, että ihan kaikkea ei voi saada - ei ainakaan heti. Kuten todettu, haaveilen kuitenkin, että ennen kuolemaani saisin itselleni keittiön, jossa on astianpesukone.

Liialliset kesto-odotukset

Minulla on mitä todennäköisemmin epärealistisia käsityksiä siitä, miten kauan vaatteiden ja kenkien pitää kestää. Tosin joudun myöntämään, että "tapan" kenkäni käyttämällä niitä väärin. Kenkiä kun pitäisi käyttää niin, että jokaisen käyttöpäivän jälkeen niillä on lepopäivä. Minulla taas on tapana käyttää samoja kenkiä päivästä toiseen, kun ne ovat helposti tuosta eteisestä jalkaan napattavissa.

Ostin lokakuussa 2014 tarjouksesta perusjärkevät kävelykengät kympillä. Olen käyttänyt niitä tuosta eteenpäin liki päivittäin, mikä tietenkin lisää niihin kohdistuvaa rasitusta. Nyt ne ovat siinä kunnossa, että kiikutin ne eilen roskikseen. Kerrankin niin, että kengät eivät hajonneet pohjista, vaan muualta (pohjan ja kenkäosan saumasta kantapään vierestä) ja ovathan ne toki yleisesti melkoisen kuluneet.

Laskin, että jos olen käyttänyt noita kenkiä kuluneen puolentoista vuoden aikana noin 500 kertaa eli lähes joka päivä, niin yhden käyttökerran hinnaksi tulee kaksi senttiä. Se ei toki ole paljon, mutta siitä huolimatta olisin odottanut kenkien kestävän käyttöä vähän pidempään, ainakin pari kolme vuotta.

Sama tilanne on vuosi sitten ostamani paidan kanssa. Myönnän, että se ei ollut kallis, maksoi vain vitosen ja olen käyttänyt sitä paljon, mutta siitä huolimatta olen pettynyt siihen, että se on jo nukkaantunut lähes käyttökelvottomaksi. Yritän vielä kerran siistiä sitä, tällä kertaa kertakäyttöpartahöylällä, joka on tehokkaampi kuin patterikäyttöinen nukanpoistaja, ja kun se jälleen nukkaantuu, on sen aika mennä kaavoiksi. Uskaltaisin epäillä, että tuo paita ei kahta vuotta näe, sen verran nopeaa sen nukkaantuminen on ollut.

Kaipaan niitä aikoja, jolloin kengät kestivät helposti vuosikymmenen ja paidat nukkantumattomina useamman vuoden.

Kemikaalijeesustelua

Sain ystävälliseltä anonyymiltä kommentin tuohon vuoden ensimmäisen neljänneksen tyhjentyneitä purkkeja käsittelevään tekstiini, jossa hän toteaa: "Teillä on aika iso kemikaalikuormitus. Onko teijän kunnassa kunnollinen jätevedenpuhdistus?"

Jäin miettimään tuota kemikaalikuormaa ja olen edelleen sitä mieltä kuin arvon anonyymillekin väitin, ettei kemikaalikuormamme ole keskimääräistä suurempi. Kovin moni ei vain pidä kirjaa siitä, miten paljon noita kosmetiikkapurtiloita vuodessa tyhjenee. Käytämme perusjuttuja eli shampoota, hoitoainetta, suihkugeeliä, perusvoiteita, dödöä, hyvin vähän mitään hiusmömmöjä. Toki meikkaan päivittäin ja puhdistan kasvoni myös päivittäin. Hampaidenpesuakin harrastetaan. Uskoakseni keskimääräinen suomalainen käyttää noita tuotteita samoin kuin mekin, jotkut varmasti enemmänkin, koska käyvät suihkussa ja pesevät hiuksensa päivittäin.

Tiedän, että alkuvuoden määrät vaikuttavat isoilta, mutta aika iso osa noista tuotteista oli jotain muuta kuin täysikokoisia. Lisäksi määrä on kahdelta aikuiselta, ei yksin minun käytöstäni. Tarvitaan varmastikin 15 minihuulipunaa, jotta määrä vastaa yhtä täysikokoista tai viisi 50ml pikkupulloa shampoota, jotta se vastaa yhtä normaalikokoista. Tuolla tavalla laskien olisin käyttänyt alkuvuonna yhden huulipunan ja pullon shampoota, jos siis pikkupurtilot muutetaan täysikokoisiksi

Tein netin kautta muutamia tarkistuksia blogeihin, joissa listataan tyhjentynyttä kosmetiikkaa ja löysin varsin vaihtelevia kuukausilukemia vajaasta kymmenestä purkista noin pariinkymmeneen purkkiin kuukaudessa. Toki joku varmaan selviää yhdellä palasaippualla niin naaman, hiusten kuin kropankin pesusta, mutta se kai ei tarkoita, että kaikken muidenkin pitäisi.

En kuitenkaan yritä kieltää totuutta siitä, että tokihan me ympäristöä noilla kuormitamme. Olen kovasti tietoinen siitä, että olisi olemassa vähemmän luontoa kuormittavaa kosmetiikkaa, suurin osa sellaista, joihin löytyy ainekset kotikeittiöstä. Tiedän, että sokerista tai suolasta ja kookosöljystä saa erinomaista kuorinta-ainetta niin kasvoille kuin vartalollekin. Hiusten pesua etikalla olen myös kuullut suositeltavan ja netti pursuaa ohjeita erilaisten tee-se-itse-pesuaineiden tekemistä varten.  Viimeisin ja kuulemma erittäin toimiva keittiöstä kosmetiikaksi vinkki on kuivashampoo murskatuista kaurahiutaleista ja kaakaosta.

Minusta olisi kuitenkin äärimmäisen järjetöntä haaskausta, että tyhjentäisin nyt kaapistani kaikki siellä olevat kosmetiikkatuotteet vaikkapa viemäriin ja ostaisin uudet vähemmän kuormittavat tilalle. Olen kyllä päättänyt pikkuhiljaa siirtyä enemmän omatekoisiin "keittiöstä kosmetiikaksi"-juttuihin tai hankkia vähemmän luontoa kuormittavaa kosmetiikkaa, mutta kuormitushan olisi kaksinkertainen, jos ensin hävittäisin vanhat tuotteet ja sitten käyttäisin uudishankintoja. Olen siis sitä mieltä, että niin paljon kuin nykyiset tuotteeni kuormittavatkin ympäristöä, säästän kukkaroani ja hermojani ja käytän ne loppuun. Kun kerran en osta uusia tuotteita, onhan vanhojen varastojen jossain vaiheessa kuluttava loppuun - ehkä viimeistään kymmenen vuoden kuluttua.

Kierrätyskeskuskateus

On sanottu, että kateus on yksi suomalaisten perusominaisuuksista. On pakko myöntää, että se vaivaa ainakin minua joskus enemmän joskus vähemmän, tällä hetkellä enemmän kuin paljon. Olen joskus saattanut mainitakin, että asuinkaupunkini kierrätyskeskus on jotain niin surkeaa, ettei sitä oikein sanotuksi saa. Työkaverini väittää, että on saanut sieltä hyvää ja innostunutta palvelua, minä en kyllä ole kohdannut kuin murinaa, ärinää ja huonoa palvelua, vaikka olen varovaisesti ja ystävällisesti  koettanut siellä asioida ja olen sentään käynyt siellä melkoisen usein - viime aikoina yhä harvemmin juuri siitä syystä, ettei sieltä saa kuin huonoa palvelua.  Siellä on samat tavarat tungettuna olemattoman pieneen myymälään ja hinnoiteltuna sellaisin hinnoin, ettei juuri tee mieli edes mitään katsella. Näiden kymmenen vuoden aikana olen tehnyt sieltä tasan kolme löytöä.

Netin ihmeellisestä maailmasta olen saanut lukea, millaisia löytöjä muiden kaupunkien kierrätyskeskuksissa tekee. Samasta lähteestä olen ammentanut tiedon, että noissa muissa kierrätyskeskuksissa on myös ilmaiskorit, joissa on tarjolla kaikenlaista tavaraa alkaen nahkatakeista ja päätyen käyttökelpoisiin kenkiin, lisäksi kierrätyskeskusten hinnoittelu on luokkaa "järkevä". En siis yhtään ihmettele, että ihmiset mielellään asioivat noissa paikoissa ja tavara kiertää, jos vielä sattuu niin, että myös palvelu on ystävällistä, niin mikäs sen parempaa.

Näistä kierrätyskeskuksista olen suunnattoman kateellinen, minä niin haluaisin sellaisen tähän kaupunkiin, sellaisen kunnollisen, johon voisi vielä kaikenlaista tavaraa, ja josta myös saisi joko ostaa järkevällä hinnalla tai ottaa ilmaiseksi yhtä ja toista materiaalia, joka soveltuisi omaan käyttöön. Tajuanhan minä sen, että niissä kaikkein suurimmissa kaupungeissa on enemmän väkeä ja siis enemmän niitä, jotka myös toisivat tavaraa, mutta se ei ole ratkaiseva asia, koska huomattavasti pienemmässä naapurikaupungissa on paljon toimivampi kierrätyskeskus.

Kierrätysmateriaalilla, mielellään ilmaisella kierrätysmateriaalilla, kun voi harjoitella kaikkea sellaista, mihin ei halua käyttää kalliita materiaaleja, kun ei voi olla varma asian onnistumisesta. En edes ala luetella, miten monta ideaa minulla olisi, mihin tarvitsisin yhtä ja toista kokeilumateriaaleja. En usko asioiden tilan kovin äkkiä muuttuvan tässä kaupungissa, joten tyydyn vihertämään kateudesta kirkkaanvihreänä ja toivomaan, että asioihin tulisi jossain vaiheessa edes joku muutos (siis muukin kuin se, että allekirjoittanut vaihtaa kaupunkia).

Ensin hurinaa ja sitten ei mitään

Asunnostamme on parin viime päivän ajan kuulunut tasainen kopse, kun olemme herra Kirjoituksen kanssa vuorotahtiin hakanneet päätämme seinään epätahtisen eriaikaisesti. Syy siihen on elektroniikassa, tietokoneeni näet otti ja hajosi. Virtanapista painettaessa ensin oli hetken hiljaisuus, sitten alkoi hurista tuuletin mahtavilla kierroksilla ja sitten ei mitään...

Minä olen hakannut päätäni seinään siitä syystä, etten pääse nettiin, kun kone on rikki. Seuraavaksi olen tietenkin iskenyt päätä seinään sen takia, kun olen tajunnut, miten nettiriippuvainen olen. Herra Kirjoitus puolestaan on kiukutellut koneen hajoamista, sillä kone oli paitsi lahja häneltä minulle myös turkasen kallis eikä kestänyt kuin neljä vuotta - ja sen piti sentään olla kaikin tavoin parasta mitä rahalla silloin sai.

Toki pistimme anomuksen kotivakuutukseen, josko sieltä jonkin kolikon siasi hyvityksenä, mutta voi olla, että saalis on aika pieni, kun koneella on ikää tuo neljä vuotta. Uutta konetta pitäisi siis alkaa katsella ja nyt onkin mietinnässä se, ostetaanko samanlainen businessmasiina kuin edellinen vai kelpaisiko (totta kai siis rouvan mielestä kelpaa, mutta herralla on asiassa vähän enemmän pureksittavaa) sittenkin joku halpa peruskone. Koska herra Kirjoituksen kone päivitettiin juuri viime vuonna, ei ole verotuksellisesti järkevää ostaa uutta kallista konetta ja minun käyttööni riittää tosiaan ihan perus-peruskone, kunhan siinä on kunnon näppis (tabletti siis ei käy), sillä pääsee nettiin (eikä tarvitse käyttää mobiiliversioita sivustoista - ne ovat ihan syvältä) ja pystyy tarvittaessa katsomaan videoita. Pelaamiseen en sitä tarvitse, enkä videoeditointiin, joku peruskuvankäsittelyohjelma olisi kiva. Lisäksi sellainen nettishoppaamisen estävä sovellus olisi loistava.

Herra Kirjoituksella pitää siis kiirettä, kun hän etsii minulla sopivaa pöytäkonetta ja serkulleni Hiivalle sopivaa tablettia - onneksi serkkuni Rusetin miehelle jo löytyi sopiva kannettava.

Konevajauksen vuoksi saataa olla, että blogin kirjoittaminen jää vähemmälle seuraavaksi päiviksi/viikoiksi ja joudun parsimaan puolivalmiita ajastettuja tekstejä ehjiksi jälkikäteen.

Danskebank- asiakaspalvelemattomuuden huipentuma

Jotenkin onnistuin viime viikolla näpyttelemään verkkopankkitunnukseni lukkoon. En tiedä miten, omasta mielestäni käytin aivan oikeaa numeroa joka kohdassa, mutta niin vain napahtivat tunnukset lukkoon ja tuli ilmoitus, että pankin konttoriin on syytä talsia asiaa hoitamaan.

Danskebankhan kunnostautuu oikein kunnolla tässä asiakkaiden kyykyttämisessä konttorin aukioloaikojen suhteen, se kun sattuu olemaan auki 10-13. Miten ihmeessä siellä käy henkilö, jonka työpäivä on 8-16 (kuten minulla on viimeaikoina pääsääntöisesti ollut), ja jolla ei ole lupaa työpäivän aikana poistua työpaikaltaan? Vastaus on tietenkin: ei mitenkään.

No niinpä minä sitten viime viikkoisen työpäivän jälkeen kiiruhdin konttoriina, jossa sentään ihme kyllä vastaanotetaan ihmisiä ajanvarauksella kassapalveluiden aukioloajan ulkopuolellakin. Uskoin, että asiani olisi sen verran vähäpätöinen, että se hoituisi siinä sivussa. Kun henkilökunta tivasi minulta, eikö minulla ole ajanvarausta, niin vastasin suoraan kuvitelleeni, ettei tällaisen asian hoitamiseen menisi niin montaa hetkeä, että siihen tarvittaisiin ajanvaraus. Vastaus nosti tietenkin ammatikseen asiakaspalvelussa olevan ihmisen kaikki karvat pystyyn; eihän siihen kauaa menekään, mutta kun sulla ei ole ajanvarausta...No juu, ei ollut ajanvarausta, kun ei ollut kristallipalloa, joka olisi kertonut, että ensi viikolla lukittuvat tunnukset. Ilman ajanvarausta oli siis aivan turha kuvitella asian hoituvan.

Tiedän, että kyseiselle henkilölle oli tulossa asiakas sovitulla ajanvarauksella, mutta jos hän olisi halunnut itseleen ja pankilleen kiitoksia, hän olisi ottanut minut siitä sivusta hoitanut homman, johon menee ehkä kaksi minuuttia, ja olisi silti ehtinyt ajoissa ottamaan seuraavan asiakkaansa. Sen sijaan hän käytti tuon ajan kertomalla minulle, että minulla pitää olla ajanvaraus tai minun pitää tulla kassapalveluiden aukioloaikana hoitamaan asia. No selväksi tuli, ohjeistus on siis se, että älä edes yritä palvella asiakasta hyvin, kyykytä jos voit.

Marssin pyhää vihaa täynnä kotiin ja soitin Dansken asiakaspalveluun. Jouduin jonottamaan vartin, kyllä, yli 15 minuuttia, ennen kuin kukaan suostui vastaamaan. Palvelu oli tasan yhtä ynseää kuin tuolla pankissakin ja minulle tarjotiin ajanvarausaikaa 11 päivää soittohetkestäni eteenpäin. Kyllä, kerroin, että asiani on kiireellinen, kerroin, etten pääse hoitamaan mitään asioitani, kun pankkitunnukseni on lukittu ja aivan, heidän vastauksensa on ajanvarausaika 11 päivän päähän.

Tätä ennen olin jo jättänyt soittopyynnön siitä, että he soittaisivat ajanvarauksesta minulle päin. Voin kertoa, että kun sieltä joku soittaa, niin kerron tulevani erittäin mielelläni konttoriin keskustelemaan pankinvaihtoon liittyvistä asioista. Ei ollut ensimmäinen kerta kun Dankse tarjoaa p****a palvelua, mutta saattoi hyvinkin olla allekirjoittaneen kohdalla viimeinen.

Turha kai mainita, mutta pistin samantien paitsi mainintaa myös sosiaaliseen mediaan, jossa sain kasan pankinvaihtokehotuksia ja kyselyn kuluttaja-asiamiehelle siitä, että onko pankilla oikeutta kohdella asiakasta näin. Lähinnä siis liittyen tuohon konttorin aukioloaikoihin suhteessa työssä käyminen yms. Katsotaan tuleeko sieltä mitään vastausta, tuskin, mutta ainakin olen yrittänyt.

Minulla on ensi torstaina päivällä vapaata, jonka siis käytän marssimalla taas kerran sinne pankkiin, ja tällä kertaa minä en poistu kassalta ennen kuin minulla on toimivat pankkitunnukset hanskassa.

Kadonneet tavarat

Alan turhautua tähän kadonneiden tavaroiden tilanteeseen. Olen onnistunut hukaamaan kaksi itselleni todella tärkeää tavarasettiä.

Ensimmäiseksi katosivat parsinneulani, minulla oli niitä kaksi siis kaksi neulaa, joita säilytin yhteisessä tilkussa. Neulat olin saanut äidiltä ja ne olivat kulkeneet uskollisesti mukanani ainakin 15 vuotta, mutta nyt niitä ei löydy mistään. Olen kääntänyt koko huushollin ympäri ämpäri, kaivellut, penkonut, hakenut ja etsinyt - turhaan. En löydä niitä mistään. Turha sanoakaan, että olen pulassa, koska en voi parsia villasukkia tai päätellä lankoja, koska pienempien neulojen silmään eivät villalangat mahdu. Pahaa pelkään, että myöskään kaupoissa ei ole tarjolla uusia noiden tilalle.

Toinen kadonnut tavara ovat pesupussit, rintsikoiden pesuun käyttämäni muovitetut pussit ovat tallella, mutta ne muut pienemmät ja isommat pussit ovat jossain kateissa, enkä todellakaan tiedä missä. Niiden suhteen on toistettu samat toimet kuin noiden parsinneulojen ja yhtä turhaan. Myös pesupussit ovat ja pysyvät kateissa. En kerta kaikkiaan ymmärrä, minne olen voinut laittaa ne. Niitä oli sentään kuusi tai seitsemän ja jotenkin vaistomaisesti tiedän, että ne ovat kaikki samassa paikassa. En vain tiedä missä, miten ihmeessä ja minne ihmeeseen olen ne laittanut.

On äärimmäisen turhauttavaa joutua etsimään kotoaan jotain tavaraa. Minulla kun on sellainen mielikuva, että kodin tulisi olla paikka, jossa ei tarvitse miettiä tavaroiden sijaintia. Sen kun ojentaa kätensä ja kas, tavarat ovat siinä oikealla paikallaan, käden ulottuvilla. Olen tottunut siihen, että voin todellakin toimia kotonani noin, jokaisella tavaralla on oma paikkansa, johon se kuuluu. Mutta ilmeisesti kaikki tavarat eivät edelleenkään ole remontin jäljiltä oikeilla paikoillaan, koska osa ei ole siellä, missä niiden pitäisi. Vielä pahempa on se, ettei niitä löydy lainkaan, ei siis oikealta paikalta, eikä väärältä paikalta, ei miltään paikalta ja sekös turhauttaa.

Pitäisi siis varmaan ottaa seuraavan loman ja vapaapäivien tavoitteiksi laatikoiden ja kaappien läpikäyminen ja tutkailla tavaroita sen suhteen, ovatko ne oikeilla vai väärillä paikoilla. Ja ennen kaikkea etsiä sekä kadonneet pyykkipussit että parsinneulat.

Antijouluihmisen jouluvuodatus

Nyt kun jouluaatosta on selvitty, on aika täräyttää tiskiin tämä perinteinen jouluvalitukseni. Olen antijouluihminen mitä suurimmassa määrin, mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän se näköjään vain korostuu. Olen monta kertaa miettinyt sitäkin, että joku muu sana voisi olla parempi kuin antijouluihminen, koska sinällään minulla ei ole mitään joulua vastaan. Joulun sanoma, yhdessäolo, hyvä ruoka ja hiljainen hautausmaa ovat niitä asioita, joista joulussa nautin kovastikin. Sitten on vastaavasti niitä perinteitä, joita en vain ymmärrä.

Ensimmäisenä mainittakoon joulukortit. Jo useampana vuonna olen jättänyt paperiset kortit kirjoittamatta ja pistänyt niiden sekä ryöstöhintaisten joulupostimerkkien hinnan Pelastusarmeijan Joulupataan ja lähettänyt sähköisen tervehdyksen. Myönnän, että on kiva saada kortti, mutta siitä huolimatta jään kaipaamaan jotain. Kuten amerikan serkkuni Irene aikanaa sanoi, kortin voin ostaa kaupasta itsekin, haluan tietää, mitä teille kuuluu. Arvostan kovasti kortteja, joissa on perheen kuva, mistä näkee, miten paljon lapset ovat kasvaneet, mutta vielä enemmän arvostaisin kirjettä, jossa kerrotaan, mitä kuuluu. Näin ainakin niiltä kaukaisemmilta kavereilta, joiden kanssa yhteydenpito rajoittuu siihen joulukorttiin. Nimet kortissa kun eivät juuri kerro muuta kuin sen, onko perheeseen tullut uusia jäseniä (ja parhaimmillaan pääsee arvailemaan on Jessi kissa vai vauva) vai onko joku poistunut perheestä.

Joululahjoista en enää jaksa mainita, sen verran monta kertaa olen valittanut siitä, että aikuiset ihmiset ostavat toisilleen turhia tavaroita. Samaan hengenvetoon olen yleensä valuttanut ihailuni lahjarinkejä kohtaan siis niitä, joissa jokainen ostaa lahjan, vain yhden, ja saa vain yhden lahjan. Lahjan ostajat arvotaan ja lahjan saaja kirjoittaa nimensä viereen toiveensa esimerkiksi: Liisa - teräskattila, Matti - muistikortti kameraan. Lahjalle on yhdessä sovittu summa vaikkapa 100€ ja niin Liisalle ostetaan kunnon kattila ja Matille tosi iso muitikortti.

Toinen jouluperinne, joka saa perinteisesti niskakarvani pystyyn ovat jouluvalot. Jos niitä jouluvaloja kerran jaksaa ripustaa, voisiko siihen ripustamiseen kiinnittää sen verran huomiota, että tulos olisi suhteellisen siisti. Aika monet valoripustukset ovat kuin juosten kustuja, näyttävät lähinnä siltä, että valot on vain viskattu parvekkeen kaiteelle tai pensaaseen. Onnekseni sentään monet näkevät paljon vaivaa ja saavat aikaan mitä kauneimpia jouluvaloja, niitä kun tähän pimeyteen kyllä tarvitaan.

Niisto ja köhäys

Aivan juuri täydellisen oikeaan ajankohtaan iski sitten tämä lentsu - kun tässä kohtaa ei sit olis ollu mitään muuta tekemistä. Jäävät keittelemättä niin lumiukkosopat kuin kirjoittamatta joulukortitkin. Olishan nuo jälkimmäiset toki voinut tehdä jo aikaisemmin, mutta ilmeisesti tämä tauti on muhinut nahassa sen verran kauan hiljaisesti, kun en ole saanut juuri mitään aikaan viimeisen viikon aikana.

Olo muistuttaa jyrän alle jäänyttä siis täsmälleen tätä sorttia... paitsi että istumisen sijaan makaan sängyssä.

 Tätä troppia pitänee kokeilla seuraavaksi