Housut pois

Vietin eilisen illan teatterissa nauttimassa paikallisen kaupungin teatterin uutuusmusikaalista: Housut pois. Aihehan on varmaankin kaikille tuttu, sen verran monta teatterisovitusta ja ainakin kaksi erilaista leffaakin tuosta on tehty. Tarina on se perinteinen, jossa työttömäksi jäänyt isä perustaa  työkavereidensa kanssa strippausporukan saadakseen riittävästi rahaa pitääkseen poikansa. Monta mutkaa oli matkalla ennen kuin loppuun päästiin. Kuten näissä nyyhkyleffoissa yleensäkin loppu on onnellinen ja koko porukka pääsee yhdessä lavalle housut poissa.

Niin ainakin tämä paikallisen teatterin versio loppui, täsmälleen sillä kohta kun housut poistuivat ja koppalakki nousi sukukalleuksien edestä, sammuivat teatterin valot. Eli housut lähtivät, mutta mitään ei nähty.

Teatteriin oli saatu onneksi normaalista poikkeava miehitys, no joo tuota miespääosaa lukuunottamatta, mikä takasi sen, että mielenkiintoista katseltavaa ja kuunneltavaa riitti, sillä koska kyseessä oli musikaalikomedia siinä oli myös paljon lauluja. Ehkä jopa hiukan liian paljon minun makuuni taikka ehkä niistä jokaisesta voisi lyhentää sen yhden säkeistön pois. Kyseessä oli varmaan se, että suurinosa lauluista oli hitaita, kauniita ja tunnelmallisia ja minä olisin huomattavasti mieluummin kuunnellut menevää poppia.

Yleensä paikallisissa musikaaleissa on käytetty tiettyjä näyttelijöitä, joten sen vuoksi tuorreen veren saaminen mukaan lisää katselumukavuutta. Lisäksi tarjolla oli kaikenkokoista mieskomeutta, kunnon lihaksia ja reilua pehmeyttä siis jokaiselle jotakin.

Kuvituskuvat teatterin sivuilta.

Tuunauksesta

Olen jo pitkään pohtinut erästä tuunaukseen ja kierrätykseen liittyvää asiaa, jonka Anna Alaranta puki sanoiksi viimeisimmässä (9/15) Koti ja maaseutu - lehdessä.

Huolimatta siitä, että remontissa asuntomme muuntui muistuttamaan lähinnä valkoista kuutiota, en ole puhtaan valkoisen värin ystävä. Kotonamme perustelen vaaleaa väriä sillä, että yksi tapetti taittaa kultaan, toinen hopeaan, kolmannesta löytyy selekästi ruskean, punertavan ja malvan sävyjä ja neljäs on selkeästi roosa-beige ja niitä täydennetään kaikella muulla kuin valkoisella. Minä olen vähintäänkin kohtuullisen allerginen valkoiselle maalille ja tietynlaisille järjettömyyksille siis lähinnä sille, että kaikki maalataan valkoiseksi. Minun mielestäni moni sellainen tuunaus, joka muiden mielestä on hieno, on lähinnä järjetön. Juuri niin kuin Anna Alaranta tuossa mainitsee, kun otetaan hieno ehjä huonekalu ja maalataan se valkoiseksi, iso osa ihmisistä on sitä mieltä, että se on hieno juttu, mutta minusta se on vanhan huonekalun tuhoamista.

Muistan vuosia sitten, miten Fannyn talossa - blogissa julkaistiin nämä kuvat ennen ja jälkeen, ja miten minä suorastaan kauhistuneena luin kommentteja, jotka kehuivat maalauksen ihanuutta ja uuden lookin loistokkuutta. Minä ainoana poikkeuksena olin sitä mieltä, että uusi tulos ei ollut kummoinen ja vanha sata kertaa parempi. Kyllä, minä olisin ottanut nuo aarteet kotiini juuri sellaisena kuin ne olivat. Valitettavasti en vain ollut paikalla oikeaan aikaan.

Viimeisin minusta täysin järjetön villitys on vanhojen räsymattojen purkaminen. Kyllä, ihmiset purkavat matot voidakseen tutkia kuteita ja katsella, mistä ne ovat peräisin. Eikö sitä voi tehdä kokonaisessa matossa, tutkailemalla mattoa vähän lähempää. Minusta se on pelkästään vanhan, hienon käsityön tuhoamista. Ja sitä en suurin surminkaan halua tehdä.

Minusta tuo Anna Alarannan loppukaneetti on koko tuunaus-ajatuksen ydin: "Roskasta uuden, tarpeellisen tekeminen on hienoa".

Teatterissa

Sain tänään yllättävän kutsun teatteriin. Rakas mieheni soitti kesken yhden palaverin ja kysyi lähdenkö mukaan, kun heidän pikkujouluporukassaan oli ilmennyt yllättävää vajausta. Tietenkin lupasin ja sitten vasta mietin, että mitä tulikaan taas luvattua.

Tulipa sitten vietettyä kohtuullisen rattoisa pari tuntinen teatterissa sponsored by miehen työpaikka. Ja nautittua vielä kahveet ja leivoksetkin samalla kustannuksella, konjakkikin oli pöydässä, mutta sen annoin mennä janoisempiin suihin, kun olin autolla liikkeellä. Ukko-kultani suoritti miehen työn ja tyhjäsi oman lasinsa - hänet tuntien se oli ennemminkin rangaistus kuin nautinto.

Katsomamme näytelmä oli Porilaisten farssi, ja vaikka se oli ihan kohtuullisen hauska erilaisine porilaisine ilmiöineen, niin en siltikään voi olla kuin sillä valitettavalla kannalla, että noista hienoista aineksista olisi pitänyt saada aikaan maistuvampi keitto siis parempi soppa. Monta ihan hauskaa yes-juttua siellä oli esim. raumalainen rockbändi "Vanha Bingo", joka esitti olevansa porilainen, koska levy-yhtiöt huolivat vain porilaisia bändejä. Kummasti bändi sifonkeineen ja pillifarkuineen muistutti jotain hamassa menneisyydessä laulellutta porukkaa...mikähän sen nimi taas olikaan... ;-p

Eikka oli saanut osansa, samoin Räpsöö rantoineen, porilaisten marssikin oli mukana, Eetu Salin ja punaiset jäsenkirjat, puuvillan flikat ja torpan tanssit. Se oli hassua, koska olin tosiaan noin pari viikkoa sitten katsomassa sen toisen porilaisnäytelmän "Rakkaudella Porista" ja hyvin samoja elementtejä olivat molemmissa kieputtaneet. Kuitenkin koko tuon farssin ajan mielessäni pyöri vain teksti tuosta toisesta näytelmästä: "mu Porini, o Kokemäejoe färine..." Elina Wallinin aivan ihana kirjoitus, joka avasi minulle ulkopuoliselle porilaisuudesta jotain. Ja kaikesta huolimatta, porilainen en ole, eikä minusta sellaista koskaan tule, vaikka täällä miten kauan asuisin, siitäkin huolimatta, että juureni ovat syvällä satakuntalaisessa mullassa, eivätkä sieltä koskaan irtoa, vaikka miten pitkälle kulkisin.

Siis loppukaneettina; olen samaa mieltä - kerrankin- kriitikoiden kanssa, tästä olisi pitänyt saada tehtyä enemmän. Kivahan tuota oli katsoa, kun joku muu kustansi liput, mutta omasta pussista maksettuna olisin varmaan kokenut, etten olisi saanut rahoilleni kunnon vastinetta.