No mutta huh...

Kävin lääkärissä. Kaikki liittyy siihen, että menin ensin pyytämään perusverikokeita ikään kuin "nollatasoksi", jotta näkisin, onko pienillä muutoksilla mitään vaikutusta. Ikäväkseni tuolta labroista sitten tosiaan tuli vähemmän mukavia löydöksiä (no jos olen rehellinen, eivät ne mikään täydellinen yllätys olleet, mutta tieto lisää tuskaa): matalat rautapitoisuudet, korkeat verenpaineet ja sokerit. Näiden seurauksena työterveyshoitaja lähetti minut lääkärille. Kävin siellä eilen ja sain aikamoiset kotitehtävät: suolan käyttö nolliin, painoa alas, salmiakki ja lakritsi nolliin (tämä ei ole onneksi ihan mahdoton haaste), alkoholi nolliin (tämä ei onneksi ole ongelma eikä siis haaste ollenkaan), hikiliikuntaa kolme varttia kerrallaan viisi-kuusi kertaa viikossa.  Lisäksi tulivat reseptit verenpainelääkkeisiin ja rautavalmisteeseen. No, että huh...

Ei siinä mitään, että täysin suolattoman ruokavalion noudattaminen on liki mahdotonta, koska suunnilleen kaikessa on suolaa. Yritän nyt jättää lisätyn suolan nolliin ja ostaa vain vähän suolaisia elintarvikkeita aluksi - on muuten kaupassakäynti mennyt haastavaksi: kyttäät rasvoja, sokereita, lisäaineita ja nyt vielä suolojakin. Jos vielä pitäisi kytätä hintojakin, kaupassa käynti olisi aivan mahdotonta, on siis pakko luopua hintatietoisesta syömisestä ja tuplata tai kenties triplata ruokabudjettimme.

Lähes kaikissa maustesekoituksissa on suolaa, ketsupissa on suolaa, levitteessä on suolaa, leivässä, leikkeleissä, juustoissa (no ne ovat rasvaisia, niitä nyt ei muutenkaan saisi syödä - ei tietenkään, koska voisin elää juustoilla). Toistaiseksi olen löytänyt vain maustamattoman lihan ja kasvikset, joissa ei ole suolaa. Niinpä meillä syötiin iltaruoaksi jauheliha-kesäkurpitsa-paprika wokkia, johon en laittanut lainkaan suolaa. Sen sijaan heitin runsaasti chiliä ja lipstikkaa. Jälkimmäinen on työkaverin loistava vinkki, se kun tuo umamin makua ruokaan ja korvaa suolaa varsin hyvin. Täytyy nyt viikonloppuna käydä raastamassa kaikki lipstikat, mitä maalla vielä kasvaa, talteen.

Sitten se varsinainen huh... liikuntaa kuusi kertaa viikossa ja vielä kolme varttia kerrallaan. Kaikkine lähtemisineen, vaatteiden vaihtoineen ja jälkisuihkuineen tuo vie ainakin puolitoista tuntia kerrallaan. Toinen puoli minusta ymmärtää ihan hyvin, että tätä teen itselleni, minä olen se, joka tästä saa hyödyn. Liikunnanvihaajapuoli minusta kuitenkin huutaa juuri nyt aika isoon ääneen, että siihen meneekin sitten sun kaikki vapaa-aika. Ensin iso osa siihen, että kokkaat terveellistä ja sitten loput siihen, että hikistelet. Ihan oikeasti paljon mieluummin tekisin jotain muuta, lukisin, pelaisin Potteria, olisin vaan, vaikka siivoasin sitä inhoamaani vaatekaappia. Kiltisti kuitenkin raahasin salikamppeet tänäänkin mukana töihin. Tarjoilin lisäksi työterveyshoitajalle vaihtoehtoa, että voisin pitää liikuntapäiväkirjaa, jonka laitan hänelle sähköpostilla. Olisin ikään kuin tilivelvollinen siitä, että liikunta tulisi suoritettua. Suorittaminen on kyllä tässä kohtaa ikävä sana ja antaa juuri oikean kuvan asian pakonomaisuudesta. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät kestää useamman kuukauden ennen kuin löydän liikkumisen ilon ja saan flown päälle. Silloin liikkuminenkin sujuu itsestään, mutta ennen sitä ja varsinkin syksyn pimeyden ja kylmyyden hiipiessä päälle tarvitsen jonkinlaisen pakotteen, joka vaatii minua hoitamaan asian. Pakko ei kyllä ole kiva asia, mutta muuten en varmasti lähde liikkeelle, läheteisilläni on siis kova urakka edessä kun piiskaavat minut kuntoilemaan. En uskalla antaa itselleni yhtään löysiä, vaikka alunperin niin ajattelinkin. Olin näet ajatellut, että liikun vain kolme kertaa viikossa, mutta itseni tuntien kolmesta tulee helposti nolla, ja se on pahempi kuin jos kuudesta tulee neljä. Pitänee lisätä blogiinikin jonkinlainen liikuntaseuranta, jotta suoritteita voi seurata jälkikäteenkin.

Tieni muutokseen

 1) vanhempieni tarina ja lapsuuteni

Olen elänyt onnellisen lapsuuden, sillä olen ollut toivottu ja rakastettu lapsi. Olen saanut kasvaa ehjässä perheessä ja olen saanut niin paljon rakkautta, että sitä määrää ei oikein voi sanoin kuvata, sillä olen vanhempieni ainokainen. En välttämättä edes ole tajunnut miten paljon he minuun panostivat ja mistä luopuivat, jotta minun olisi helpompi elää ja saisin, sen mitä haluaisin. He kasvattivat minut oman aikakautensa periaatteiden mukaan, mikä toi elämääni paljon hyvää, mutta on myös asioita, jotka olisin  näin jälkikäteen ajatellen toivonut tehtävän toisin. En syytä vanhempiani, he tekivät varmasti parhaansa ja antoivat kaikkensa kasvattaessaan minua ja valtavasti enemmän minulla onkin mielessäni lapsuudestani hyvää kuin pahaa.

Kuten jo mainitsin, olen vanhojen vanhempien ainoa lapsi, mikä teki lapsuudestani ja elämästäni hyvin erilaista kuin monen ikätoverini. Samoin asiaan vaikutti se, että kasvoin karjatilalla, missä elämä oli sidoksissa eläimiin 24/7. Karja vaikutti myös siihen, että meiltä ei lähdetty etelään tai hiihtokeskuksiin lomalla kuten muiden luokkakaverieni perheistä, samoin se vaikutti muuhun kulkemiseen ja kiertämiseen rajoittavasti. Lisäksi vanhemmillani oli työtä loputtomasti. Samaan loputtomaan työn tekemiseen kasvoin itsekin. Ei meillä esimerkiksi kannustettu lähtemään lenkille, jos halusi lähteä, piti ottaa koppa mukaan ja mennä marjastamaan ja sienestämään. Minä puolestani olisin halunnut pelata pesäpalloa, tanssia tai miekkailla, mutta eihän niihin ollut mahdollisuutta, joten liikunnan korvaajaksi löysin lukemisen ja kirjat, jotka tarjosivat pääsyn maailmoihin, joihin muuten ei ollut asiaa. Tämä on yksi iso asia elämäni jatkon kannalta, en ole koskaan pitänyt liikunnasta ja koululiikuntaa suorastaan inhosin (lukuunottamatta yhtä vuotta yhden supermahtavan opettajan kanssa).

Häpeäkseni joudun tunnustamaan, että tiedän isäni lapsuudesta hyvin vähän. Hän ei kertonut, enkä minä ymmärtänyt kysyä, ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Tiedän sen verran, että helppoa se ei ole ollut, koska lapsia oli perheessä paljon ja rahasta oli puutetta jatkuvasti. Sen verran muistan isän sanoneen, että nälkää he eivät nähneet, koska hänen isänsä oli  hyvä suutari, jolla riitti jatkuvasti töitä ja se takasi perheelle leipää. Näin jälkikäteen ymmärrän kyllä, että tuo köyhä aika kasvatti isästäni nuukan miehen, joka säästi kaiken mahdollisen "jos sitä joskus vielä tarvittaisiin" - periaatteella. Tämän saman nuukuuden hän siirsi minuun, joko verenperintönä tai opettamalla.

Äitini lapsuus puolestaan oli varsin traumaattinen, hän oli "vahinko", jonka myötä hänen vanhempansa olivat pakotettuja menemään naimisiin. Hän myös sai kuulla tästä usein ja vanhimpana kantaa syyt muidenkin perheen lasten kolttosista. Äidin kertomusten perusteella tiedän, että isoisäni olisi tarvinnut apua, sillä kotidiagnoosilla hän mitä todennäköisemmin oli väkivaltaan taipuvainen narsisti, joka teki perheensä elämästä helvetin. Tajuan myös sen, että äidin elämä isäni rinnalla ei ollut helppoa, sillä vaikka hän rakasti isääni suuresti, olivat soppaa sekoittamassa isän sisaret, jotka eivät kohdelleen häntä hyvin. Kun tämän yhdistää siihen, että äitini on koko elämänsä ollut epävarma itsestään lapsuudestaan johtuen, on hänellä varmasti ollut vaikeaa ja vahvemmat ovat käyttäneet häntä kynnysmattona. Olen melko varma, että äitini on sairastanut vähintään keskivaikeaa masennusta ja lisäksi hänellä on hoitamaton uniapnea. Tuntuu pahalta tunnustaa, että en saa häntä hakemaan apua, koska hän itse ei tiedosta sitä, miten hän elää menneisyyden pahoissa hetkissä ja muistelee vain niitä. Hän toistaa noita yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Samalla hän toimii pahemman luokan ankeuttajana ja saa kaikki ympärillään olevatkin ahdistumaan ja karkottaa ihmiset luotaan.

Isäni sairastui vakavasti ollessani kymmenen ikäinen ja siitä lähtien meillä elettiin "laina-ajalla". Olen onnellinen, että sitä laina-aikaa saimme yli kolmekymmentä vuotta. Tuo sairastuminen kuitenkin piirsi menettämisen varjon lapsuuteeni ja toi sen turvattomuuden tunteen, joka on ollut yhtenä syynä vaikuttamassa valintoihini esimerkiksi siihen, että olen hakenut lohdutusta herkuista.


2) Turvakertymä

Olen ollut lapsesta asti pullea, keikkunut pienenä siellä painokäyrän ylärajoilla ja myöhemmin porhaltanut niiden yli. Kuten aiemmin olen maininnut, meillä on perheessä aina käytetty ruokaa ja herkkuja palkintona ja teen sitä itsekin. Itse asiassa olen jo kolmas "herkuilla palkitseva" sukupolvi isoäitini ja äitini jälkeen. Olen lisäksi tunnesyöjä: syön, kun on paha mieli; syön, kun haluan palkita itseäni; syön, kun olen oikein onnellinen; syön, kun olen stressaantunut. Olen käpertynyt siihen herkkujen tarjoamaan hetkelliseen turvaan, pehmeään syliin, uskaltamatta astua esiin todellisine tunteineni ja tarpeineni. Tähän on varmaan osasyynä juuri tuo lapsuuden turvallisen maailman rikkoutuminen isän vakavaan sairastumiseen ja äidin muihin ongelmiin, herkut toivat turvaa, jota ei muualta saanut. 


Tajuan, että olen rakentanut sekä tavarasta että läskistä turvakertymän itseni ja maailman väliin. Läskiin ei satu, vaikka vähän kiusaisittekin taikka vaikka maailma muuten potkisi. Tavara, valitettavan kaksipiippuisesti, sekä tuo turvaa että ahdistusta. On mistä ottaa, mutta toisaalta se vaatii säilytystä, hoitoa, varastotilaa jne. Tavaran sijaan olen viime ajat koonnut itselleni turvakertymää säästöistä. Jos jotain tapahtuu, taloutemme ei ole heti kuralla ja katastrofissa, vaan selviämme. Jotta pitäisin turvakertymän kerryttämisen järkevissä mittasuhteissa, olen asettanut itselleni tavoitteen, minkä verran säästöjä on hyvä olla. Keskityn nyt siis rahallisen turvakertymän kerryttämiseen ja samalla koetan päästä eroon aikaisemmista turvapuskureistani tavarasta ja  herkuista kertyvästä läskistä.

3) minä ja riippuvuus

Tunnistan olevani hyvin helposti addiktoituva persoona, jään koukkuun asioihin helposti, olkoon sitten kyseessä jonkin asian tekeminen, ostaminen, herkuttelu jne. Tästä syystä varon alkoholin käyttöä tietoisesti, enkä ole uskaltanut aloittaa tupakanpolttoa uudelleen siitä kerran eroon päästyäni. Tiedän hyvin tupakoinnin olevan erittäin epäterveellinen tapa, mutta se on myös helppo laihdutuskeino, koska se vie ruokahalun, joten siksi jossain vaiheessa mietin sitä korvikkeeksi herkuttelulle.

Innostun helposti ja huomaan käyttäväni kohtuuttoman määrän aikaa ja rahaa asioihin, mistä innostun. Kun innostuin kutomisesta, ostin runsaat varastot lankoja ja kasat erilaisia puikkoja. Kun sitten netistä luin, miten bambuiset puikot ovat parempia, ostin niitä. Siinä vaiheessa kun todelliset neulojat siirtyivät neliönmuotoisiin puikkoihin, myös minun oli saatava sellaiset - ja tietenkin useammat- sitten seuraavaksi hiilikuituiset jne. Menetettyäni kiinnostukseni kutomiseen ne lojuvat hylättyinä kaapissa. Kaverini innostui tildailusta, joten minäkin halusin olla mukana: ostin suunnilleen kaikki Tilda-kirjat, mitä siihen mennessä oli ilmestynyt. Nyt voin todeta, että en ole tehnyt yhdestäkään yhtään ainoaa työtä ja kirjat keräävät pölyä hyllyssä - ehkä sitten joskus mietin, enkä malta pistää niitä eteenpäin.

Sama addiktoituminen pätee myös herkkuihin, rakastan kaikkea rasvaista, suolaista, makeaa ja epäterveellistä, joka tarjoaa hetken nautinnon. Lisäksi minun on äärimmäisen hankala kieltää niitä itseltäni: "mutta kun mä haluan..." on monta kertaa toiminut perusteena järjen ääntä vastaan. Samoin ihan loistava perustelu on "ansaitsen sen, koska...".

Olen päättänyt sallia itselleni yhden riippuvuuden. Yhden, joka saa luvan toimia korvikkeena kaikille muille. En osta tavaraa, koska ansaitsen sen, vaan siksi, että todella tarvitsen sen. Vähennän herkuttelut minimiin, niiden tulee olla erityisiä hetkiä, ei jokapäivästä bulkkia. Tällä hetkellä "se yksi salittu juttu" on tietenkin Harry Potter Wizards Unite-peli, johon käytän kohtuuttomasti aikaa. Onneksi peli on ilmainen ja tarjoaa vielä pakollista kävelyäkin, joten sikäli se on kohtuullisen turvallinen riippuvuuden kohde. Aion surutta käyttää sitä vieroittaakseni itseni muista riippuvuuksista ja sitten kun kyllästyn siihen, yritän löytää tilalle jonkun muun yhtä simppelin asian, jos vaikka sitten olisi se hetki, kun elämässäni liikunta on riippuvuuden kohde.



4) Heidi ja herkkulakko

Usein monet isot asiat tarvitsevat vain pienen alkusysäyksen sille, että lumipallo alkaa vyöryä. Ensin pienesti, sitten yhä isommaksi kasvaen ja lopulta jättimäiset mitat saavuttaen. Minulle tämän muutoksen voi sanoa alkameen ostamisen vähentämisestä. Etsin blogeja, joissa oltiin ostamatta ja törmäsin vuosi ostamatta mitään- blogia kirjoittavaan Heidiin. Löysin hänen bloginsa heti sen alkuvaiheessa ja olin ehdottomasti myyty. Todellinen periaatteen nainen josta tuli yksi esikuvistani, tavallinen ihminen, joka pystyi siihen, miksi en siis minäkin. Heidin blogissa törmäsin myös kuukauden herkkulakkoon, josta tuli alkusysäys isommalle asialle kuin aluksi edes ajattelin - voin siis kiittää Heidiä, että olen tällä tiellä. Aloitin herkkulakon kesäkuussa 2020 yhdessä Herra Kirjoituksen kanssa löysällä versiolla, sillä tiedostin hyvin, miten syvällä suon silmässä olin. Löysä versio oli siis herkkujen ostamattomuus poislukien vierasvara. Tämä mahdollisti sen, että omista kaapeista saattoi kaivella viimeiset keksit, skumpat yms. "ylimääräiset kalorit" pahimpaan tuskaan, myöskään tarjotuista herkuista ei tarvinnut kieltäytyä, mutta pizzataksiralli kotiin, Hese/Burger King käynnit loppuivat samoin jälkkärikarkkipussit ja muut kun nyt tekis mieli makeiset.


Matka näiden asioiden tiedostamiseen on ollut pitkä ja vaatinut melkoisen määrän omissa ajatuksissa olevien kulissien rikkomista. Vanhempani eivät olekaan täydellisiä ja vielä vähemmän olen sitä itse. Täydelliseen lapsuuteen liittyykin paljon kaikkea ahdistavaa, eikä elämä aina muutenkaan ole ollut kermavaahdolla ja strösseleillä kuorrutettua ja myös sen tunnustamista, että välillä olen toivonut, että olisin voinut vaihtaa elämäni jonkun muun kanssa. Nuo kaikki on kuitenkin pitänyt kokea, jotta minusta tulisi minä. Tiedostan, että on niitä, joiden polku on ollut paljon helpompi (ymmärrän ja hyväksyn sen, että voin olla jopa vähän kateellinen siitä, muistaen kuitenkin samalla, että moni asia näyttää päältä erilaiselta kuin sisältä), mutta ymmärrän myös, että moni on joutunut kulkemaan paljon pidemmän ja rankemman polun päästäkseen matkalla tähän pisteeseen.

Menneitä muistellen osa 1

Olen tosiaan lukenut omia vanhoja kirjoituksiani - tässä kohtaa voi todeta, että jollain viiraa päästä. Kuka sellaista tekee? No, minä esimerkiksi. Tuo on kuitenkin varsin mielenkiintoinen matka itseen omiin ajatuksiin, elämään ja muutoksiin, mitä tässä on vuosien saatossa huomaamatta tai tarkoituksella tullut tehtyä.

Jo vuonna 2008, kun aloitin blogin kirjoittamisen, olin "painojojo". Vaatekaapissani oli vain kolmannes sopivaa, eikä tilanne ole siitä miksikään muuttunut. Rakastin kesää jo silloin, ja rakastan lämpöä ja aurinkoa yhä enemmän edelleen. Kirjoitin minimalismista, mutta silloin mietin enemmän minimitoimeentuloa kuin varsinaisesti tavaraminimalismia ja itkin rahan menoja suureellisesti ja suurieleisesti samalla kun shoppailin maanisesti ja päätin viettää "älä osta mitään"- vuotta vuonna 2009. Jospa se nyt vuosikymmen myöhemmin onnistuisi.

Vuosi 2009 oli vuorotellen nuukailua, niukkailua, laihduttamista, pellossa elämistä, roskaruokaa ja ruotuun palaamista. Miten tämä kuulostaa niin kovin tutulta? Onko mikään muuttunut näiden vuosien aikana. Jotenkin olen eräässä kirjoituksessani tiivistämään todella paljon ajatuksia, jotka ovat edelleen tätä päivää: "Olen tässä aikaisemmissa kirjoituksissani pohtinut kuluttamistani ja sen laatua ja määrää. Ja tosiaan tullut siihen tulokseen, että olen kuluttajana hyvinkin jakomielitautinen, toissa asioissa kiristän vyötä ja pohdin, että miten siihen saisi tehtyä pari reikää lisää ja toisissa mennään yhtä lujaa kuin Linnanamäen vuoristoradassa miettimättäkään sitä, missä kannattaisi pihistää tai mikä kannattaisi jättää ostamatta.Vaan mitä sitten, kun viimeinenkin varastossa ollut sukkapari on kulutettu rei'ille, viimeiset rintsikat ovat riekaleina ja viimeinen huulipuna on enää vain hylsy ilman hippustakaan väriä misään. Mitä sitten tapahtuu? Olenko minä silloin onnellinen?"

Vuonna 2010 tarjolla on shoppailua, shoppailua, ostoksia, shoppailua ja ostoksia. Paljon kaikenlaista on tullut tuolloin hankittua. Osa on kiertänyt eteen päin tai tullut muutoin tiensä päähän, mutta on myös niitä juttuja, jotka ovat meillä edelleen - osa jopa ihan käyttämättöminä. Sen olen kyllä ostoslistaa seuratessani huomannut, että olen selkeästi kulutuskriittisempi nykyään ja myös hintatietoisempi tahi nuukempi, miten vaan halutaan sanoa. Nykyään jäisivät esimerkiksi 15€ maksavat "ne on nätit, vaikka ne ei ihan sopivat olekaan"-korkkarit armotta kauppaan ja syystä. Tuotakaan mut-kun-mä-haluan-ne paria ei ole kertaakaan näiden vuosien aikana käytetty.

Jotenkin minusta tuntuu, että olen elänyt vuoden 2011 rätti kädessä, sillä blogissakin siivotaan jatkuvasti. Ilmeisesti olen kotiamme siivoamalla yrittänyt siivota myös päätäni - onnistumisasteesta en ole lainkaan varma. Kuvittelen vähentäneeni ostamistani, mutta todellisuudessa en ole siitä lainkaan varma. Blogihistoriani ajan olen myös seurannut tyhjentyviä purkkeja ja purtiloita, ehkäpä  vuosi 2011 oli siinä jonkinlainen käännekohta, siis se hetki, jolloin purkkien määrä on alkanut lähestyä nykyistä tasoa. Lisäksi kutimet alkoivat entistä ahkerammin pysyä käsissä, vähintäänkin jouluksi tuli tehtyä yhtä ja toista.

Taloudellinen asemanikin on muuttunut tässä vuosien saatossa aika tavalla. Olen ollut siitä onnekas, että minun ei tarvinnut ottaa opintolainaa, vaan valmistuin aikanaan ammattiini velattomana. Ensimmäiset työkuukaudet eivät olleet helppoja, vaikkakaan en joutunut kärsimään suoranaista nälkää ja puutetta, niin niukkuutta kyllä oli. Muistan yhä edelleen sen että tililläni oli 10 000 markkaa eli noin 1600 euroa, kun aloitin itsenäisen elämäni. Tiedän, että monelle se on edelleen paljon, mutta minusta tuntui jo silloin, että se oli säälittävän vähän eikä tarjonnut mitään turvaa elämän mahdollisiin hätätilanteisiin. Ensimmäistä palkkaakin  piti odotella kuukausi, ehkä vähän enemmänkin, ja leipä oli melkoisina murusina maailmalla. Asuntoon ja elämistä vartenkin piti tehdä kaikenlaisia hankintoja, vaikka olinkin kuvitellut, että minulla on kaikki tarpeellinen, joten välillä olin tosi tiukoilla. Siitä se elämä sitten jotenkin vuosien saatossa lutviutui, ja palkasta alkoi jäädä säästöönkin joka kuukausi jotain. Työ muuttui vakituiseksi ja poiki rinnalleen vielä harrastustyönkin, joten niin muodoin olen onnekas. Blogia aloittaessani olin jo hetken ollut varmassa ja vakituisessa työpaikassa, joten uran alkuvaiheen työhön liittyvä epävarmuus ei heijastu enää noihin kirjoituksiin, mutta tuon epävarmuuden ja niukkuuden jälkeensä jättämä varmuuden maksimointi ja varastojen kasaaminen pahan päivän varalle näkyy niissä edelleen kyllä.  Minulta vei varmaan vuosikymmenen ennen kuin uskalsin todella luottaa siihen, että elämästä selviää kokoamatta hamsterin ja oravan tavoin valtavia varastoja tai ehkä tajusin, että olen jo koonnut riittävät varastot loppuelämäni varalle.

Kuten jo alussa totesin, niin paljon samaa on edelleen ajatuksissa kuin blogin ensimmäisen kolmanneksenkin aikana, mutta jotain on myös muuttunut. Ehkä päälimmäinen muutos on tuo nuukuus, säästäminen ja sen tajuaminen, että tavara ja hamstraaminen ei tuo onnea. Ihminen ei tarvitse loputtomasti tavaraa, eikä tavara tuo turvallisuutta. Tämän myötä myös tuo jo mainitsemani kulutuskriittisyys on kasvanut, nykyään yritän olla ostamatta "ihan kivaa", vaan löytää sitä "täydellistä ja parasta" tai jättää vallan ostamatta.

Vavahduttava oivallus

Pyykin käsittely on kotitöistä se, josta olen aina pitänyt eniten. Erityisesti puhtaan pyykin kanssa puuhastelu on jotenkin terapeuttista, rentouttavaa ja oivalluttavaa - en osaa sanoa miksi, mutta niin vain oivalluksen lamppu syttyi tälläkin kerralla.

Ripustin pyykkejä vinttiin kuivumaan ja pohdin samalla kauppalistaa, erityisesti sitä, mitä hyvää itselleni kaupasta ostaisin. Sitten se yht'äkkiä iski salaman lailla, tuon ajatuksen hirveä paradoksi. Olisin voinut vaikka kiljua Tankki täyteen-sarjan Emmiä lainaten: "moment neiti Korpela, sain juuri transpiraation". Minä, joka olen kolikoistani kovinkin tarkka ja seuraan kulutusta ja nuukailen, heitän järkyttävät määrät rahaa hukkaan. Tai no, jos aivan tarkkoja ollaan, niin eiväthän ne hukkaan mene, vaan joko vessan pytystä alas tai kertyvät vyötärölle ja sitten minä taas käytän hirveän määrän aikaa, rahaa ja energiaa päästäkseni noista vyötärömakkaroista eroon. Tuo ajatus oli todellakin kuin lekan isku päähän - eihän tuossa toiminnassa ole mitään järkeä, sehän on ihan älytöntä, järjetöntä ja tyhmää.

Ajatus vaatii toki runsaasti lisää työstämistä, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni tajusin ajatella asiaa tuolta kantilta. Miten moninkertainen rahan ja voimavarojen tuhlaus tuo aikaisempi toimintatapani on. Jospa lähdettäisiinkin siitä päästä, että säästetään voimavaroja ja rahaa ja jätetään ostamatta tai ostetaan aikasemman jättisäkillisen sijaan vaan ihan vähän - niin vähän, että se ei kerrytä vyötärömakaraa. Toistan itseäni toteamalla, että säästö on moninkertainen, ensiksi ostamatta jättäminen kerryttää kolikoita pussin pohjalle ja sitten se, että ei tarvitse käyttää niitä kolikoita sen kertyneen läskin poistoon. Puhumattakaan voimavarojen säästämisestä - ei tarvitse miettiä, miten sen kertyneen läskin tuhoaisi, piilottaisi tai millä saisi kuukausibudjetin venymään vielä jonhonkin ihmepilleriin, joka polttaa kaiken rasvan tuhkaksi (millaista ei siis todellakaan ole olemassa) tai miten revin itseni jonnekin tunnille, jonka määrä olisi polttaa rasvaa muutaman sadan kalorin verran.

Pienessä päässäni suristavat rattaat ihan hurjaa vauhtia - näinköhän mitä löysin sen kultajyvän.

Tunnelukkoja ja to do-listoja

Aamulla puoliunessa keksin tälle tekstille kaksikin loistavaa otsikkoa, mutta päivällä, kun vihdoin pääsin tekstiä työstämään, olivat molemmat haihtuneet mielestäni kuin tuhka tuuleen. Näin ollen saattaa olla, että tekstistäkin tulee kohtuullisesti erilainen kuin alunperin olin ajatellut.

Tunnelukkotestini osoittaa erittäin vahvaa tunnelukkoa vaativuudessa eli "Sinusta tuntuu, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan tai pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä". Niinpä tässä kohtaa ei kovasti ihmetytä, että kun helteen sulattaessa aivot ja hemmotellessa auringonpalvojaa olen syöksynyt projektista toiseen jättäen edellisen aina vähän kesken, alkaa keskeneräisyys nyt riepomaan - tavarat eivät todellakaan ole järjestyksessä ja se häiritsee. Elokuun alkaessa pöydällä on kasa lankoja, jotka pitäisi kirjata ja lajitella, kaksi erilaista sukan alkua ja kolmas liki valmiiksi kudottu pari, kolme puoliksi luettua kirjaa, keittiössä istuttamaton kukka vararuukussaan (eihän se istutus ole ollut työn alla kuin kuukauden) ja muutama muukin asia riipin rääpin. 

Olkoonkin, että tuon edellämainitun tunnelukon kuvauksessa todetaan: "Et voi olla tyytyväinen itseesi jos et täytä vaatimuksiasi - siksi tuntuu ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain tavoittelemisen arvoista". Tuosta huolimatta aion taas vaatia itseltäni jotain, nimittäin sitä että kasvatan pitkäjänteisyyttäni. En yritä tehdä maailmaa valmiiksi, mutta lisään keskittymistäni, enkä impulsiivisesti aloita uutta projektia ennen kuin vanha on saatu alta pois (tämäkin ominaisuus löytyi tunnelukko-testistäni, vaikka en itse pidä itseäni impulsiivisena, niin sellaiseksi testi minua väitää). Vaikka maailma on täynnä ihania sukkamalleja, on vaan hyväksyttävä, että kaikkia niitä ei ehdi tehdä. Samoin se, että kaikkia ilmaisia tavaroita ei voi haalia kotiin, vaikka Roope Ankan mukaan suomenkielen ihanin sana onkin "ilmainen".  

Tarkoitukseni on alkaa toden teolla työstää noita tunnelukkoja, kunhan vuorokauden keskilämpötila laskee alle 18 asteen. Niin tarpeellista kuin se olisikin, niin näin helteellä en vain kykene keskittymään asiaan riittävästi - olkoon se sitten sitä impulsiivisuutta. 
 
Yritän opettaa itseäni pitkäjänteisempään sitoutumiseen, mutta sen olen jo tajunnut, että kaikkea ei voi muuttaa kerralla. Olen liikaa yrittänyt "kaikki kerralla kuntoon"-metodia, niinpä yksi asia kerrallaan kuntoon. Nyt vaan pitäisi päättää, mistä aloittaa. Tunnelukot on selkeästi syksyn asia, kun voi muutenkin masistella ja käpertyä sisälle sateen ja pimeän pilatessa fiiliksen ja maiseman. Ne muut hoidettavat asiat olisivat 1) "älä osta mitään"- vuosi, 2) liikunnan lisääminen, 3) kodin tavaroiden läpikäyminen, 4) ruokahuolto ja ruokahävikki ja 5) painonhallinta. Oikeastaan nämä kaikki tukevat toisiaan ja liittyvät toinen toisiinsa; minimaalinen ruokahävikki ja kunnon ruokahuolto sekä liikunta toimivat painonhallinnan pohjana ja sitten taas toisaalta voi kaivella omia kaappeja ja tehdä niitä löytöjä sieltä ja saada sen uuden hankkimisen kokemuksen ostamatta mitään uutta. Toisaalta myös tunnelukko-asian selkiytyminen voi auttaa ymmärtämään, miksi ostan ja miksi syön, mitä korvaan, peitän ja kompensoin niillä, jolloin halu ja tarve syömiseen ja ostamiseen saattaa vähentyä. 

Arjen aikaansaamattomuusongelmani (mikä lienee siis todellisuudessa sitä, että ideoin vimmatusti kaikkea uutta kivaa saamatta niitä valmiiksi - täytynee oikein alkaa seurata asiaa - ja on siis enemmän valmiiksisaamattomuusongelma kuin aikaansaamattomuusongelma) yritän ratkaista kahdella asialla BuJo:lla, johon kirjaan ostamiset, tavaroiden poistumiset ja ruokahävikin (sekä mahdollisesti painon,) ja päivän to do-listalla, johon kirjoitan tavalliselle päivälle maksimissaan 10 hoidettavaa asiaa (näistä yksi voisi olla jonkinlainen liikuntasuoritus). Suoritus- ja listaorientoituneena ihmisenä olen ennenkin todennut tuon toimivan hyvin, mutta suoritteiden määrä on pakko pitää rajallisena, koska muutoin ollaan tilanteessa, että listalla on suunnilleen koko maailma ja se on aivan mahdoton saada päivän aikana toteutettua, mikä taas sitten johtaa tilanteeseen, jossa en täytä vaatimuksiani ja kiristän tunnelukkoni entistä tiukemmalle.

Testaan tätä elokuun, vain elokuun, vain 31 päivää, kyllä siihen jaksaa pitkäjänteisyyttä vailla oleva ihminenkin sitoutua, kun on selkeä maali olemassa. 

Uusi alku, uusi kuu

Turhautuneena pieleen menneestä maaliskuusta päätin ottaa uuden alun uuden kuun merkeissä. Tästä sitten taas päivä kerrallaan eteenpäin. Aloitin käymällä vaa'alla, laskemalla rahani, uusimalla mahdollisimman paljon myyntikohteita ja inventoimalla kaapit.

Ensimmäisen päivän aikana siivosin myös vinttiä ja löysin taas kerran jotain myytävää.  No, se ei varsinaisesti ole ihme, koska kyllä meillä tavaraa pisaa. Osan naputtelin jo myyntiin ja lisää pitäisi laittaa. Yritän toimia niin, että aina kun yksi asia tulee kaupatuksi, lisään vähintään kaksi uutta myyntiin.

Myönnän, että olen paljon pohtinut Arkijärjessä ollutta kirjoitusta siitä, miten paljon aikaa kannattaa käyttää tiettyjen kohteiden myyntiin vai kannattaako käyttää lainkaan. Olen tiettyjen kohteiden suhteen taipumassa siihen, että ei kannata käyttää aikaa lainkaan.

Tavoitteiden aika

Kun jälleen kerran on vuosi mennyt, on aika miettiä uutta ja tulevaa. Minun kohdallani uusi vuosi lähtee käyntiin toiveikkaammissa merkeissä kuin  mennyt vuosi, näin siksi että olen paljon kevyempi kuin vuosi sitten tähän aikaan ja sen jatkuvan väsymyksen syy (eli uniapnea) löytyi - näiden suhteen tiedän toistavani itseäni, mutta minulle ne ovat elämänlaadun kannalta todella merkityksellisiä asioita.

Tämän vuoden tavoitteet ovat sitä samaa, mitä olen jo vuosia toistanut

1) kadotan painostani vielä jonkin verran

2) en osta kaupasta yhtään muovikassia

3) vähennän ruokahävikin määrän niin lähelle nollaa kuin mahdollista

4) en osta kosmetiikkaa

5) olen ajoissa Joulupadan suhteen ja varaan heti vuoden alussa ison laatikon, mihin pakkaan tavarat

6) vähintään yksi tavara pois per päivä (kuinkahan mones kerta tämä jo on, jos nyt ihan oikeasti onnistuisi sillä periaatteella että kokonaispoistuma on vähintään se 365). Lähtötilanteena toimikoon 31.12. Hävitystapa vapaa eli myynti, vaihto, lahjoitus ja roskakori kaikki sallittuja. Listaus blogiin joka toinen kuukausi.

7) kaivelen käyttöön tarvittavat uudet vaatteet omasta kaapistani, koskee myös kenkiä

8) yritän löytää talouden ja kulujen seurantaan jonkun järkevän tavan, jota jaksan noudattaa

9) saavutan joka kuukausi 10 000 askeleen keskiarvon, mieluiten niin, että joka päivä askelten määrä on yli 10 000

10) etsin uusia ja mielenkiintoisia ilmaisia tapoja harrastaa ja hyödynnän esimerkiksi työnantajan tarjoamat mahdollisuudet

Tuossa on jo todella paljon tavoitteita ja saavutettavaa. Lisäksi ajattelin kuitenkin vielä jokaiselle kuukaudelle jotain erityistavoitetta.Tammikuun kohdalla niitä voisivat olla syksyllä suunnittelemani arkirutiiniaikataulun käyttöönotto ja varastojen hyödyntäminen ruokahuollossa.

Aloittaakseni vuoden lähes puhtaalta pöydältä, maksoin kaikki tammikuun alun laskut vuoden loppuun mennessä. Nyt minulla on aika tarkkaan selvillä se, paljonko voin käyttää ennen seuraavaa tilipäivää. Aikaa tilipäivään on siis parisen viikkoa ja käyttörahaa noin 250€, mutta vastaavasti kaikki laskut on maksettu ja kaapit täynnä ruokaa eli tuosta pitäisi vielä jäädä jemmaankin. Yhden laskun (hautajaisvalokuvat) tiedän vielä olevan tulossa, mutta sen summa on vain parisen kymppiä.

Oman vaatekaapin onnela

Laihtuminen on tuonut omaan vaatekaappiin ihan uudenlaisen tyytyväisyyden tunteen, koska vaatteet mahtuvat päälle. Aikaisemmin kaapista otettiin käyttöön se, mikä vähiten kiristi ja vähiten pahalta näytti ja naamioitiin se suurimman mahdollisen jakun tai vastaavan alle, jota käytettiin vetoketju auki, jotta se ei näyttänyt nakinkuorelta berliininmakkaran yllä - ja siitä huolimatta olo oli surkea, kun kiristi ja puristi.

Nyt ei tosiaan kiristä eikä purista, ei ainakaan kaikki, kun kommentit ovat alkaneet olla siihen suuntaan, että voisi sitä vähän pienempiäkin vaatteita käyttää. Kuten olen moneen kertaan sanonut, inhoan syvästi vaatekaupoille lähtemistä, joten päätin kaivella vähän oman vaatekaapin antia, siellä kun niitä vuosikymmenien kerrostumia on enemmän ja vähemmän.

Sovitin tänään viidet farkut, jotka valitsin siitä korista, mihin käteni on viime aikoina harvemmin eksynyt. Ne kun ovat olleet niitä aivan liian pieniä. Päällimmäiset ovat kyllä olleet tiuhaan käytössä, ne kun ovat Brasiliasta tuodut lempifarkkuni, jotka nyt alkavat olla loppuun käytetyt. Sovitin ne ja niiden kanssa samassa pinossa olleet neljät muut farkut. Lempifarkkuni ovat aivan liian isot, mutta koska rakastan niitä, käytän niitä vyön kanssa edelleen. Käytössä pysyvät varmaan niin kauan kuin pysyvät päälläkin, haaroista olen ne jo pariin kertaan paikannut, mutta toivoakseni löystyminen siirtää suurimman kulutuksen jonnekin muualle ja ne kestävät vielä tovin käytössä.

Sitten ne neljät muut, joista kaksi paria oli sellaisia, etten edes muista, milloin ja mistä olen ne ostanut. Ne farkut, joista oli muisti- ja blogijälki, olivat Lidlin jeggingsit (ostettu joulukuusa 2013 ja päätyivät nyt ensimmäistä kertaa käyttöön) ja kirppikseltä ostamani farkut, jotka ostin edellisen lahdutuskuurin aikaan tilanteessa, jossa vaatteet tippuivat päältä. Lähdimme Herra Kirjoituksen kanssa kaupungille ja kyllästyttyäni siihen, että jouduin alituiseen nostelemaan housujani, ostin kirppikseltä farkut, jotka jätin suoraan jalkaani (ja tämä tapahtui siis elokuussa 2011 - olisin voinut vaikka vannoa, että se oli 2013 tai 2014, mutta blogi on lahjomaton paljastaessaan sinne raportoituja totuuksia). Nämä kahdet olivat siis juuri sopivat, ja koska tiukkuutta on vaadittu, kiskaisin päälleni nuo jeggingsit lähtiessäni asioille. Toisista kahdesta parista, ensimmäiset sopivat päälle kuin hansikas ja toiset olivat vielä liian tiukat, mistä voin päätellä niiden hankinta-ajankohdaksi noin vuoden 2010 tai 2011. Nämä viimeiset siis jätän kaappiin odottamaan tulevaisuutta, toivoakseni ovat keväällä sopivat, kolme muuta paria otan/pidän käytössä ja vältän näin vaatekaupoille joutumisen.

Myös case talvikenkä ratksei ihan omien kaappien penkomisella. Käyskentelin marraskuun alkuun asti keväällä ostamillani Pomarin avoikkailla, mutta pakkasten tultua ne osoittautuivat liian kevyiksi. Kaappien kaivelu paljasti esiin Haltin hikerit, jotka otin käyttöön. Jos olisin ulottanut kaivaukset pidemmälle, kaapista olisi varmaan löytynyt myös ihan perusnilkkurit. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä useammatkin, koska mielikuvani ja blogin selaus paljastavat minun sellaisiakin jossain vaiheessa hankkineen.

Minäkö ongelma?

No olenhanhan minä ennenkin ollut melkoinen riivinrauta ja aiheuttanut ongelmia kanssaihmisilleni, mutta nyt laihduttuani minusta on tullut todellinen ongelma. Olen aika monesta suusta kuullut viimeisten päivien aikana, että vaatteeni roikkuvat, housuni lepattavat, paitani on liian iso jne. Onhan se toki pakko myöntää, että en itse tajua uuden vartaloni mittasuhteita, enkä sitä miten isoilta vaatteet päälläni näyttävät. Työpaikan vaatteet olen pikkuhiljaa vaihtanut pienempiin sitä mukaa, kun isot ovat kaapista lähteneet pyykkiin, meillä kun onneksi saa ottaa suoraan varastosta haluamaansa kokoa. Harrastetyöpaikalla tilasivat uudet, pienemmät vaatteet minulle tänään - sen jälkeen oli pakko tarttua asiaan, kun kuittailu oli siirtynyt liian isoista vaatteista joukkuetelttaan. Pyysin siis tilaamaan puolijoukkueteltan.

Tähän samaan olennaisena osana liittyy se, että liki yhtä monesta suusta kuin olen kuullut periaatteessa hyväntahtoista kommenttia isoista vaatteistani, olen myös kuullut kehotuksen mennä vaatekauppaan. "Eikös olekin ihanaa ostaa palkkioksi...". "Olet ansainnut ostamisen...". Näiden ihmisten ajatusmaailmaan ei mahdu se, ettei minulla ole mitään halua mennä ostamaan mitään uutta. Minä osin nautin siitä, että vaatteet ovat kerrankin väljiä ja roikkuvia ja lähes tippuvat päältä. Toisaalta olen kyllä ensimmäisenä myöntämässä, että tiukat vaatteet motivoivat laihduttamiseen. Yleensä olen vastannut, etten aio ostaa mitään, kun en tiedä, minkäkokoista vaatetta ostaisin, mikä tietenkin on tosiasia. Vaikka aikaa menee enemmän kuin olen ajatellut, niin aion silti pitää kiinni tavoitteestani enkä tyytyä näihin kadotettuihin kiloihin.

Viimeisimmälle taivastelijalle sanoin tuon saman, etten aio ostaa mitään uutta ja jatkoin aikovani kaivaa kaappieni kätköistä esiin vähän pienempää kokoa, jotta selviän vanhoilla vaatteillani edelleen. Vastauksena oli hämmentyneitä huokauksia ja toivottomia pään pudistuksia. En jaksa selittää ihmisille, että olen jojonnut jo pariin kertaan edes takaisin tuota kahtakymmentä ja reilua kahtakymmentä kiloa. En siis uskalla luottaa itseeni tässä vaiheessa, että pystyn pitämään saavutetun painon, enkä siis niin ollen myöskään ota riskiä siitä, että poistaisin vaatekaapistani vaatteet, joita saatan vielä tarvita. Isojen kokojen poiston aika on siinä vaiheessa, kun olen ollut vuoden tavoitteessani - ja silloinkin kaapista lähtevät vain ne kaikkein suurimmat koot.

Ilmeisesti vaatekaapit kuitekin tosiaan pitää tässä kohtaa myllertää läpi, ja kaivaa käyttöön ne allehaudautut kyllä-nää-vielä-joskus-mahtuu-vaatteet. Jospa ensi viikolla ehtisi kaivella edes jotain esiin ja samalla katsoa kriittisesti sitä, onko kaikki vaatteet tarpeen säilyttää. Onneksi on paljon jemmoja, niin ei tarvi lähteä kaupoille ihan heti.

Kymppitonnin koukku

Mulla on nyt reilun viikon verran ollut toi aktiivisuusranneke, ja turha kai sanoakaan, se on aikamoinen koukku. Tavoite askelmääräni on 10 000 per päivä eli siis varsin vähän, mutta siitä huolimatta olen useampana iltana yllättänyt itseni juoksemasta rappusia ylös ja alas ja kellarikäytävää edestakaisin, kun ennen nukkumaanmenoa puuttuu 1000 tai 700 askelta ja ne on aivan pakko saada kasaan.

Uimista tuo mokoma ei kestä eli kaikki vesijuoksutreenit jäävät rekisteröitymättä. Siitä huolimatta olen pitänyt huolta siitä, että ensimmäistä päivää lukuunottamatta en ole jäänyt tavoitteestani, vaan se kymppitonni on tullut tepsuteltua täyteen tavalla tai toisella.

En osaa sanoa, onko näillä kahdella asialla mitään yhteistä, mutta huomasin tässä pari päivää sitten, että reiteni ovat vähemmän muhkuraiset kuin aikaisemmin. Hurraa, hurraa, hurraa.. vielä en ole ehtinyt edes selluliittivoiteen käyttöön asti.

Plussia ja miinuksia

Tässä painopudotuksessa on tietysti hätäiselle ihmiselle se ongelma, että niitä miinuksia ei kerry lainkaan niin nopeasti kuin toivoisi. Minä kun ainakin lukeudun niihin ihmisiin, joiden mielestä valmista olisi pitänyt olla jo eilen ja laihduttaisinkin mieluiten Prinsessa Ruusunen-metodilla, jossa läski katoaisi taivaan tuuliin yhden pitkän, hyvin nukutun yön jälkeen. Sellaista ihmettä ei kuitenkaan tapahdu, joten hitaaseen lukemien pienenemiseen on syytä tyytyä. Yritän myös lohduttautua sillä, että hitaasti lähtevä läski ei ehkä palaa niin helposti kuin nopeasti sulava silava.

Lisäksi oman hidastavan osansa soppaan tarjoaa se, että olen selkeästi lisännyt liikuntaa. Olen esimerkiksi käynyt töissä pyörällä tai kävellen, mitä ei ole tätä ennen varmaan pariin vuoteen tapahtunut kuin satunnaisia kertoja. Kun en vaan ole jaksanut, en millään.  Herra Kirjoituksen on edelleen vaikea tajuta sitä, etten olekaan änkeämässä kyytiin joka aamu. Niitä muita pieniä muutoksia ovat esimerkiksi se, että kävelen rappusia aina kun mahdollista, kun aina ennen valitsin hissin, olen käynyt vesijuoksemassa ja kovaa kyytiä taas menossa kunhan odottavasta siivousurakasta selvitään. Lisäksi maalla tuli ahkeroitua sen verran rännienpuhdistusta ja muuta pientä liikuntaa, että sen huomasi lihaksistossa. Sitten alkaakin se perinteinen tapahtumaketju, harjoitus kerää lihaksiin nestettä ja mahdollisesti saattaa kasvattaa lihaksiakin ja se taas lisää painoa, mikä puolestaan vähentää vaa'an valumista vasemmalle.

Yritän hokea itselleni, ettei se vaakalukema, vaan se taivaallinen fiilis, joka kropassani ja päässäni on viime aikoina vallinnut, on tärkeä. Ketoosiin voisi jäädä koukkuun. Nyt syön jauhepussien lisäksi kasviksia ja n. 100g proteiinilisän päivässä, olen päättänyt jättää tuon proteiinilisän pois ensi viikon jälkeen ja keskittyä pelkkiin pusseihin ja kasviksiin, jos se auttaisi asiaa ja saisi vaakalukemaa valumaan alaspäin.

Ehdottomana plussana on siis hyvä olo, mitä kukaan niistä, jotka tästä projektista tietävät, ei tunnu uskovan: ei särje päätä, ei ole nälkä, eikä paha olla. Toinen plussa on tietysti se, että vaatteet mahtuvat paljon paremmin päälle, osa alkaa olla jo todella löysiäkin. Tämä puolestaan mahdollistaa sen, että omasta kaapista löytyy vaikka mitä päälle pantavaa. Työvaatteista olen saanut vaihtaa pienemmän koon käyttöön, eikä sekään ole lainkaan niin tiukka kuin se isompi ennen dieettiä. Toiveissa on siis myös se, että kohta voin ottaa vielä pienemmän koon käyttöön - ja tähän kokoon haaveeni loppuvatkin, sen pidemmälle en ole koskaan ajatellut asiaa.

Plussaa on myös ihon kuivuminen, nyt on vihdoin käyttöä niille lukuisille kosteusvoidetuubeille, jotka ovat kaapissa odottamassa käyttöä. Aikaisemmin kun en ole kokenut niiden käytölle mitään tarvetta, mutta nyt sellainen on ja pyrinkin käyttämään niitä ahkerasti, jos en joka ilta, niin joka toinen kuitenkin. Uutena asiana myös kasvot kaipaavat rasvaa ja sitä myötä näytteet saavat kyytiä. Jännästi myös iho etenkin reisissä tuntuu vähemmän möykkyiseltä, en tiedä, onko se vain luuloa, mutta joka tapauksessa seuraavaksi otan käyttöön sen joskus testiin saamani selluliittivoiteen lopun ja haaveilen loppujenkin muhkuroiden ja klomppien vähenevän. Samallahan se harjoitteluun yhdistettynä sulatti joitakin senttejä reisistä, eikä sekään olisi paha asia.

Plussapuolelle lasketaan myös se, että nyt on tullut käytettyä kaappiin kertyneitä teevarastoja pois. Meillä kun yleensä juodaan kahvia, mutta kun en ole kykeneväinen juomaan kahviani ilman maitoa, niin on ollut pakko siirtyä teehen. Sama pätee mausteisiin, kaapeista on tullut kaiveltua yhtä ja toista vanhenemassa olevaa ryytiä noiden pussien sekaan makua lisäämään. 

Myönnän, että olen miettinyt tulevaisuutta jo niin pitkälle, että haaveilen joskus pääseväni mahanahan kiristykseen ja sitä myötä kadottavani vielä pari kiloa painostani. Sen aika on kuitenkin vasta joskus kaukana tulevaisuudessa, nyt tyydyn näihin plussiin, mitä dieetti tarjoaa.

Ekat viikot

Takana on nyt yksi viikko kevennystä ja yksi viikko rajumpaa ketoosiin tähtäävää dieettiä. Yllätyksekseni hirveä nälkä ei ole juuri kertaakaan vaivannut. Jos nälän tunnetta on ollut, se on johtunut liian pitkiksi venyneistä ruokaväleistä eli ihan oma moka. Tasainen syöminen kun tuossa on kaiken a ja o. Olo on siis pääsääntöisesti ollut hyvä tai todella hyvä.

Ensimmäinen huomaamani muutos on liikunnan lisääntyminen ihan vahingossa. Viimeiseen noin vuoteen en ole juuri työmatkaliikuntaa harrastanut kuin aivan satunnaisesti- ihan siitä syystä, etten ole jaksanut. Nyt ei ole oikeastaan tullut edes mieleeni, että jotenkin muutenkin voisi töihin mennä kuin pyörällä tai kävellen. Samoin on hissi jäänyt käyttämättä ja kipitän nykyään aina rappusia.

Toiseksi olen huomannut olevani pirteämpi, herään aamulla ennen herätyskellon soittoa levänneenä tai suhteellisen levänneenä. Asia, jota ei ole varmaan pariin vuoteen tapahtunut. Ja mahtuvathan ne vaatteetkin hiukan paremmin päälle.

Odotan innolla sitä, koska voisin ottaa käyttöön kokoa pienemmät työvaatteet ja myönnän odottavani myös sitä, koska joku asiasta tietämätön huomaa. Saattaa olla, että sitä saan odottaa viikkoja tai kuukausia ja sittenkin vastassa on vain hiljaisuus.

Tuleva elämäni

En ole kovinkaan laajasti kertonut, että huomisesta eteenpäin elämässäni on edessä suuri muutos. Muutos, joka liittyy minuun itseeni. Olen koko aikuisikäni taistellut painoni kanssa, jojonnut alas välillä enemmän, välillä vähemmän ja aina syystä tai toisesta palannut sinne painoindeksitaulukon yläpäähän. Tähän asti olen käynyt taistelua pitkälti yksin, nyt tilanne on toinen, sillä nyt olen mukana ammattimaisesti ohjatussa ryhmässä.


Tilanne on monessa suhteessa sellainen fifty-sixty. Pohdin ihan vakavasti, miten ryhmä sopii epäsosiaaliselle luonteelleni. Tällaisissa tilanteissa ajattelen ryhmän ennemminkin olevan välttämätön paha eikä se superkannustin kuten monet asiasta sanovat. Koko elämäni ajan olen kokenut kaiken liikuntaan ja ulkonäköön tai painoon liittyvän, varsinkin, jos kyseessä on ryhmätoiminta, epämiellyttäväksi, ja pelkään, että sama tilanne on tässäkin. Ehkä syynä on se, että olen aina ollut se suunnilleen viimeinen, joka on joukkueeseen poimittu ja liikuntalajeissa lähes poikkeuksetta ollut se huonoin. Kun lisäksi olen kokenut sen, että tuollaisten ryhmien sisällä on usein valtava kilpailuhenki ja kun itse olen ollut sieltä huonoimmasta päästä, ei kannustusta juuri ole herunut. En siis lataa kovin paljon odotuksia siihen, että ryhmä olisi joku autuaaksi tekevä ja kovasti kannustava asia.


Ryhmän sijaan lataan toivoni niihin ammattilaisiin, jotka tuota ryhmää vetävät; ravitsemusterapeuttiin, sisätautilääkäriin ja endokrinologiin. Toki minulla on paljon teoriatietoa asiasta, kuten olen moneen kertaan sanonut, olen teoreettisen laihduttamisen kuningatar, mutta uskon varmasti saavani ryhmästä monta vinkkiä. Ja ennen kaikkea ammattimaista, oikeanlaista tukea pystyäkseni pysymään tuossa muutoksessa ja lähteäkseni riittävän pienin askelin liikenteeseen.


Erityiseksi tämän ryhmän tekee se, että edessä on 10-12 viikkoa pelkästään VLCD-tuotteita käyttäen. Elimistö siis päästetään tai johdetaan niukalla energiansaannilla ketoosiin, jotta se alkaa polttaa omia kertyneitä vararavintoja. Ruoan oikealla koostumuksella eli riittävällä proteiinien saannilla varmistetaan se, että elimistö käyttää polttoaineena tosiaan rasvaa eikä lihaksia. Olon pitäisi olla noiden viikkojen aikana hyvä niukasta energiansaannista huolimatta, itse asiassa ketoaineethan ovat alkoholin kaltaisia yhdisteitä eli saattaa olla että vaellan seuraavat kolme kuukautta jatkuvassa pikku huppelissa.


Yksi syy, miksi tähän projektiin lähdin mukaan, kun minulle tilaisuutta tarjottiin, oli se, että uniapneani hoitoon on Puhkun lisäksi vain yksi toinen keino ja se on laihduttaminen. Mitä enemmän saan painoa pois, sitä vähemmän olen riippuvainen Puhkun tarjoamasta tuesta, vaikka koskaan en siitä pääse kokonaan eroon.


Koska olen tyypillinen varautuja, olen jo tehnyt pikkuisen hankintoja. Tässä on osa tulevien kuukausien ruoastani. Näitä saan syödä viisi pussia päivässä ja sen lisäksi kurkun, tomaatin, vähän raejuustoa ja broileria.


Kasassa on kaikkiaan xx pussia Nutrilettia. On kahvinmakuista, vaniljaa, suklaata, mansikkaa ja banaanikinuskia (joka maistuu aivan hirveältä, testasin yhden kun olin utelias). En edes uskalla laskea, miten hirveästi noihin on pistetty rahaa, vaikka kyseessä onkin reilun kuukauden ravintoni, ja olen ostanut niitä varastoon pikkuhiljaa siitä asti, kun tiesin tähän ryhmään pääseväni. Vaihtoehdoissa on olemassa vielä suolaiset vaihtoehdot eli kasviskeittoa ja kanakeittoa, niitä ajattelin vielä hankkia täydentämään ruokavaliotani tulevien viikkojen aikana.

Itsekuripäiväkirja viikko 23

Nyt on selvästi jo yritystä ilmassa itsensä kurittamisen suhteen. Työmatkaliikuntaa on harrastettu liki joka päivä, pari pientä lenkkiäkin on tullut tehtyä - ja vaa´alla kävin ihan kuukauden ensimmäisen päivän kunniaksi.

Mikä vielä parempaa, kun kävimme kaupassa, mukaan päätyi kurkkua, paljon kurkkua, tomaatteja, nektariineja, maitoa, kermaviiliä, dippiä, levitettä ja tuorejuustoa ja pari paniinia. Ne olivat kauppareissun suurimmat yksittäiset menoerät, maksoivat tarjouksessakin 3 euroa kappale. Niiden osuus (yht 6€) 21 euron kauppakuluista oli liki kolmannes - mutta silti ne olivat terveellisempi ja edullisempi vaihtoehto kuin hampurilainen ranskalaisilla ja limulla. Sipsihyllyn kiersimme kaukaa ja korvasimme sen dipattavalla kurkulla, joka sattui olemaan tarjouksessa alle euron kilo - no, ostin sitten heti 7 kurkkua, vaikka herra Kirjoitus hiukan pitkään katsoikin.

Toisella kauppareissulla haettiin maitoa, lisää tuorejuustoa ja valkoista suklaata, jotta pääsin kokeilmaan kolmen raaka-aineen juustokakkua - Herra Kirjoituksen pyynnöstä. Sitä pataleipääkin tein, näistä leipomuksista lisää ensi viikolla. Perjantaina kävi sitten lankeemus yli 13 tuntisen työpäivän jälkeen; halusin jäätelön ja siinä samalla tuli poikettua myös irtokarkkihyllyllä ja haettua sipsipussi. Kaikkiaan kauppaan meni viikon aikana n. 50€.

Yhtään kertaa emme käyneet ulkona syömässä, mikä plussaksi laskettakoon. Eli kauppamenot = ruokamenot. Ruokahävikkikin on ollut tällä viikolla nolla, roskiin ei ole tarvinnut pistää mitään.

Tankkasin myös auton, minulla ei ole mitään käsitystä siitä, milloin viimeksi olen autoon menovettä lisännyt. Siitä on varmasti aikaa useampi kuukausi. Nyt otettiin sitten tankki täyteen, 40€ maksoin varastossa olleilla lahjakorteilla ja loput eli vajaan 20€ ihan omasta pussista. Tosin senkin voi laskea tulleen työnantajan maksamista kilometrikorvauksista, sillä silloin en autoa tankannut, kun ne maksettiin.


Poistuneita tavaroitakin oli heti kuun alkuun useampia: 2 laatikkoa askartelumateriaalia Materiaalipankkiin, 10 kosmetiikkanäytettä ja yhdet kengät. Rakkaat limenvihreät ropsuni ovat palvelleet sen verran monta vuotta, että oli aika siirtää ne roskikseen. Samaan kasaan kannoin pari käytössä hapertunutta ja vääntynyttä muovikuppia. Useamman tavaran olen vaihtanut elintarvikkeisiin eli kuukauden poistolista näyttää jo viikon jälkeen taas paremmalta kuin toukokuun hiljaiselon jälkeen.

Työtunteja tälle viikolle on myös kertynyt mukavasti, saldo oli luokkaa 50 tuntia. Eli ihan positiiviseen suuntaan mennään silläkin rintamalla.

Myös kaikennäköistä muuta pientä olen saanut tehtyä, kuten vaatimatomasti vuoden odottaneen bikinien yläosan korjauksen. Onnistuin rikkomaan bikineistäni lukon 2015 kevään Teneriffan reissulla ja sain siihen vielä naamakirjan kautta korjausmateriaalitkin saman kevään aikana. En kuitenkaan saanut aikaiseksi tehdä korjausta ennen kuin nyt - mutta kukas sitä talvella bikineitä tarvitsee. Samoin poistin nukat puna-valkoraidallisesta puserostani, mutta ei siitä siistiä saa millään.
Yhdet sukatkin parsin eli olen ollut kohtuullisen ahkerana.

Mieltelause

Vain yksi lause, jossa on äärimmäisen syvällinen totuus:

Itsekuripäiväkirjan paluu, viikko 34

Nyt on sitten aika palauttaa vanha kunnon itsekuripäiväkirja taas esille. Sen sijaitseminen pöydän kulmalla hillitsee kummasti kaikenlaisten turhakkeiden tarvetta ja muistuttaa siitä, että lenkillekin pitäisi lähteä.

Ensimmäinen viikko kertookin sitten kaiken oleellisen, jälki on tasan niin suttuista kuin elämäni on viimeaikoina ollut. Osan syystä voi tietenkin kipata puoli vuotta paketissa olleen ja kuivahtamaan pääseen printterin niskaan.

Mutta siis lankeemuksia on enemmän kuin niitä positiivia asioita. Karkkeja ostin viimeksi eilen ja niitä on mussutettu, sipsejä myös, muuta roskaruokaa sentään vähemmän - viidesti viikossa tahti on sentään vähentynyt yhteen kertaan viikossa eli jonkinlaista edistystä sekin. Hesburgerin bonuskortti pysyy kuitenkin huipputasossa ainakin ensi vuoden elokuun loppuun, sen verran siinä ketjussa on tullut viimeaikoina vierailtua.

Töitäkin on tullut tehtyä, kuluneella viikolla tosin vain saman verran kuin normaalit työssäkäyvät, mutta sitä ennen sitten senkin edestä. Tämä taas on edes auttanut pankkitilin saldon pysymistä plussalla, vaikka sekä remontista että muista hankinnoista on kaikenlaista kulua kertynyt. Tämä ehdottoman positiiviseksi asiaksi todettakoon. Velattomasta olotilasta olen saanut nauttia koko kesän, joten siitäkin voisin pisää plussan tälle viikolle.

Myös siitä ansaitsen plussan, että olen kiltisti kulkenut pyörällä töissä aiempien viikkojen "voit sä heittää mut töihin"- systeemin sijasta. Jonkinlaista liikuntaa on siis tullut harrastettua, ilmoittauduin myös mukaan työpaikan liikuntaryhmiin peräti kahdelle tunnille. Hyvä minä, kyllä se siitä pikku hiljaa. Ruksin tosin vetäisin lomakkeessa kohtaan löhöilyä, vaikka todellinen olisi kyllä ollut tuo "arkiliikuntaa".

Itseinho on kyllä huipussaan, kun läskiä on liikaa, tavaraa on liikaa ja viiniäkin on tullut kipattua nassuun. Itsekuriarvosanaksi täräytin nelosen, vaikka olen sentään kunnostautunutkin monessa asiassa eli tavaraa on kyllä poistunutkin, olen tosiaan liikkunut ja ennen kaikkea saanut auringosta ja helteistä roimasti energiaa ja elämäniloa, joiden uskon olevan tärkeämpää kuin turhan nipottamisen muutamasta karkista tai uudesta hiuspannasta. Tuolla energialatauksella jaksaa käydä uudella innolla odottavien projektien kimppuun vrt. viimeinenkin matkalaukku on vihdoin purettu.

Lisää liikuntaa, vähemmän karkkeja ja se maaginen uuden aloittamisen ensimmäinen askel eli vaa'alla käynti sitten ensi viikolla.

Kun ei vaan huvita...

Jotenkin on nyt vain käynyt niin, että kesän laiskuus on jäänyt päälle. Blogiteksti-ideoita olisi tuossa odottavalla listalla kohta pari kymmentä, mutta kun nyt ei vaan huvita kirjoittaa. Tai tarkemmin sanoen huvittaisi silloin kun ei ole aikaa ja silloin kun olisi aikaa, ei vaan huvita tai on muuta muka parempaa tekemistä.

Sen verran sentään tajusin, etten ottanut osaa sata tuntia liikuntaa haasteeseen. Ei sillä että liikunta tekisi minulle pahaa, päin vastoin minun pitäisi liikkua huomattavasti enemmän, mutta jos olisin ottanut osaa tuollaiseen haasteeseen, siitä olisi tullut pakkopullaa ja olisin hampaat irvessä yrittänyt suorittaa sitä - ja epäonnistunut surkeasti, kuten tyypillistä.

Jotain positiivista sentään olen onnistunut tekemään. Viimeksi eilen raahauduin kotiin 13 tuntisen työpäivän jälkeen ja entinen normaalikäytäntö olisi ollut se, että grillin kautta kotiin. Nyt sentään ymmärsin välttää grilliä ja tyydyin kotitekoiseen toastiin. Ymmärrän kyllä sen, että kinkku-juusto-toastkaan ole terveellisin vaihtoehto, mutta on se siltikin parempi kuin hampurilaisateria kaikilla herkuilla.

Edes rakas puolisoni T-rex aka Herra Kirjoitus ei valittanut, vaan tyytyi tähän vaihtoehtoon. Mikä saattoi johtua siitä, että hänelle oli kerrankin tarjolla kunnon kinkkuvoileipä. Paikallisessa kaupassa myytiin kinkunkantoja tarjouksessa, mistä johtuu leivän päällisen erikoinen muoto ja reunus.

Jospa sitä taas kerran yrittäisi parantaa tapojaan ja jättää vierailut grillillä ja irtokarkkilaarilla vähemmäksi. Tällä kertaa tietenkin niin, että myös tekisi niin eikä vain yrittäisi.

Kun en vaan kykene

Olen useimmissa asioissa äärimmäisen kurinalainen ja menen tavoitteet asetettuani vaikka läpi harmaan kiven päämäärän saavuttaakseni - tosin saattaa olla, että en välttämättä mene sen kiven läpi, vaan kiipeän yli tai kaivaudun alta, kun kiertämään ei pääse. Tavoitteen asetettuani menen kuitenkin siihen suuntaan kaikin voimin.

On kuitenkin kaksi asiaa, joita en millään, mitenkään ja kuinkaan kykene tekemään, en pitkäaikaisesti ja niin kuin ne pitäisi tehdä. Nuo kaksi asiaa ovat tilikirja ja ruokapäiväkirja. Turha sanoakaan, ettenkö olisi yrittänyt - ruokapäiväkirjan suhteen olen varmasti kolunnut läpi kaikki mahdolliset netin palvelut, hankkinut niin asiallisia kuin kauniitakin vihkoja, kovilla kansilla ja kauniilla kuvilla, ohuita ja paksuja, käyttänyt paperilappuja ja A3sia ja lopputulos on aina sama: jaksan kaksi päivää, korkeintaan ja sitten alkaa lipsua. Viimeistään neljäntenä päivänä totean, ettei tästä mitään tule ja lopetan.

Tilikirja on toinen aivan yhtä epätoivoinen. Kykenen kyllä siihen, että palkastani jää joka kuukausi säästöön ja siihen, että tiedän viiden euron tarkkuudella, paljonko minulla on tileilläni rahaa, mutta en kerta kaikkiaan kykene kirjaamaan tulojani ja menojani vihkoon. Tätäkin olen yrittänyt aika epätoivoisesti ja monta kertaa ja silti lopputulos on se sama: parin viikon jälkeen kirjaaminen vaan jää. Tähänkin on koitettu hakea apua myös netistä ja todettu, että se toimi vielä huonommin kuin vihkosysteemi.

Jossain kohtaa sitten päätin, että antaa olla. Kun kerran tilini ja talouteni pysyvät tasapainossa ilman tilikirjaakin, niin annan itselleni luvan olla "huono emäntä" ja jättää tilikirjat täyttämättä. Sen sijaan tuohon ruokapäivään pitäisi ihan tosissaan panostaa - se kun on kyllä oiva apuväline, mutta miten sen täyttäminen tosiaan voi olla niin kovin, kovin hankalaa.

Onnistumisen kokemuksia

Rakas päiväkirja - äsh, onpa vanhanaikaista, sillä eihän kukaan nykyään enää kirjoita päiväkirjaa. Otetaanpa uudestaan:

Rakas blogosfääri - ush tuohan kuulostaan ihan samalta kuin muinoin Aku Ankassa esiintynyt mahtava Brutobia, jonka urheilujoukkue esiintyi punaisissa paidoissa sirppi ja tähti kuviot sekä CCCR- tai CCCB kirjaimet rinnassaan. Viittaus tiettyyn isoon itäiseen naapurimaahan oli joka tapauksessa äärimmäisen selvä, emme siis voi käyttää tätäkään, joten pompataan suoraan asiaan.

Ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon olen pystynyt tekemään täysipainoisen treenin: tunti rasvanpolttoa stepperissä. Nilkka kesti treenin ihan hyvin, pikkuisen se jälkikäteen ilmoitti olemassaolostaan, mutta rauhoittui pian.

Sen lisäksi onnistuin jättämään lohtukarkit syömättä, ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon irtokarkkipussin pohja ei paistanut alta vartissa namujen ostamisesta.

Eläköön elämä, eläköön kevät! Täältä tullaan, kyllä on ihana olo, kun pääsee taas tekemään jotain muutakin kuin mässyttämään karkkia.

Tammikuun haasteen tulokset

Tässä sen nyt näkee, miten uskomattoman kuluvaista aika on. Helmikuukin on eletty jo puoleen väliin ja tammikuun haasteiden tulokset ovat vielä analysoimatta. Huh, miten tuo kuulostaakaan siltä, että tulossa olisi kovinkin fiksua tekstiä, sitä ei vaan ihan tosissaan taida olla tulossa.

Edes kertaamatta itselleni asettamiani haasteita, uskon flopanneeni noin puolessa jutuista. Kerrataan ne nyt kuitenkin.

Tammikuun tavoitteiksi asetan sitten seuraavat:
1. En osta yhtään kynsilakkaa
2. En osta yhtään huulipunaa
3. En osta kenkiä
4. En osta laukkuja
5. En osta vaatteita, en uusia enkä käytettyjä
6. Laihdutan nyt sen kilon. Ihan varmasti!
7. Liikun enemmän ja käyn salilla vähintään kaksi kertaa viikossa.
8. Kirjoitan blogiin vähintään kymmenen kirjoitusta
9. Lisään huuto.nettiin ainakin viisi uutta kohdetta tammikuun aikana

Omaksikin yllätyksekseni olen onnistunut sentään kohtuullisen hyvin noissa haasteissa. Viisi ensimmäistä olen onnistunut toteuttamaan, sillä kotiimme ei ole muuttanut yhtään uutta kynsilakkaa, huulipunaa, kenkää tai laukkua sen paremmin kuin vaatteitakaan. Hyvä minä! Tiukoilla olen tosiaan ollut, sillä törmäsin netissä useampaankin sellaiseen glitterikynsilakkaan, jotka olisin halunnut kotiuttaa ja olen joutunut käyttämään kaikki tahdon voimani siihen, etten olisi ostanut niitä.

Tammikuun aikana olen sentään saanut blogiin naputeltua enemmän kuin kymmenen kirjoitusta, mutta huuto.nettiin sain lisättyä vain yhden ainoan myytävän kohteen. Surkeaa. Suoranaisen häpeällistä.

Kuntosalilla käynnit jäivät kyllä vähempään kuin kahteen viikossa, mutta siihen  on sentään jonkinlainen meriselitys. Vaikka teksti, jossa haasteet on esitetty, on päivätty tammikuun alkuun, on se kirjoitettu jo joulukuun loppupäivinä, aikana, jolloin minulla ei ollut mitään tietoa, että löydän itseni uuden vuoden aattona kuntosalin lattialta jalka solmussa. Koipi ei yksinkertaisesti kestänyt kuntosaleilua koko tammikuun aikana, pariin kertaan yritin, mutta kipu pakotti lopettamaan. Nilkka on edelleen tätä kirjoitettaessa kipeä, se kestää jotain, mutta ei läheskään kaikkea, mitä sen tulisi kestää ja minun pinnani on kiristynyt äärimmilleen, minä kun haluaisin olla jo ihan kokonaan terve. Tuo nilkka oli myös hyvä tekosyy lohtusyömiseen - lohdullista asiassa on vain se, että jos en ole laihtunut, niin en kyllä lihonutkaan lisää tammikuun aikana.