Elämästä ja kuolemasta

Yhä lisääntyvin kauhun tuntein olen seurannut uutisia lähiseudun käsiinräjähtävistä koronatartuntamääristä. Tartunta on todettu ei yhdellä, eikä kahdella vaan kymmenillä. Vaikka joudunkin työni vuoksi tekemisiin noiden asioiden kanssa enemmän ja vähemmän, tuo toi silti taudin ensimmäistä kertaa liian lähelle, sen lähemmäksi se ei oikeastaan voi päästä kuin siinä tilanteessa, että joku todella läheisistä tai itse sairastuu. Omaan sairastumiseeni olen jotenkin ajatuksen tasolla varautunut jo keväästä asti, ei ole kyse siitä iskeekö tauti, vaan milloin se iskee.

Noita uutisia lukiessa sisäinen fatalistini kiittää yhä useammin siitä, että isä sai sittenkin lähteä pois hyvään aikaan. Ei tuolloin 11 kuukautta sitten kukaan olisi uskonut, että elämä on nyt tällaista sulkua, eristystä ja rajoitusta (ja tässä kohtaa ei tarvitse luulla, että pitäisin mitään noista pahana, soisin tiukempiakin rajoituksia ja sulkuja käytettävän). Mietin asiaa kuitenkin niin, että jos isä olisi elossa, emme pääsisi häntä katsomaan niin usein kuin haluaisimme ja joutuisimme joka hetki pelkäämään, että hän sairastuisi. Ja mikäli hän olisi sairastunut, olisi edessä uusi pelko hitaasti kiduttaen saapuvasta kuolemasta, jonka aikana ei edes pääsisi olemaan hänen lähellään, sillä tuskin hän olisi koronatartunnasta selvinnyt, vaikka äärimmäisen sitkeä sissi olikin. Koronakuolema ei myöskään ole helppo ja nopea, ei ainakaan useimmilla.

Eikä isä olisi suostunut ymmärtämään sitä, että olemme hylänneet hänet, emmekä käy katsomassa. Siis tietenkin hän olisi tietoisella tasolla järkevänä ihmisenä tajunnut, että emme voi tulla, kun tilanne on mikä on, ja alistunut siihen, mutta sisimmässään ei kuitenkaan, vaan olisi toivonut, että tulemme silti. Niin kuin varmasti jokainen meistä kaipaa läheisiään, joiden luo ei pääse.

Toisaalta mietin, että ei jonkun läheisen kuolemasta voi olla iloinen ja kuitenkin todella olen äärimmäisen onnellinen siitä, että isä sai lähteä silloin tammikuussa. Me pääsimme käymään katsomassa häntä vielä pari päivää ennen ja viettää iloisia hetkiä yhdessä. Me saimme olla hänen luonaan ja jättää jäähyväiset kun sen aika oli. Me saimme yhdessä ja rajoituksetta saattaa hänet haudan lepoon kaikki yhdessä. Vaikka ikävä on hirveä, olen vahvasti sitä mieltä, että juuri näin sen piti tapahtua, isä sai lähteä tietämättä, mikä hullunmylly maailmassa pyörii ja myöskin surematta sitä, kuka meistä hänen läheisistään sairastuu ja miten pahasti.

Näin se oli tarkoitettu sanoo fatalisti minussa ja jatkaa vielä, että usein todellakin vasta myöhemmät ajat näyttävät tarkoituksen niille, joita emme sillä hetkellä ymmärrä. En minä tammikuussa ollut valmis luopumaan isästä ja hyväksymään menetystä, keväät aloin ymmärtää, että asiassa oli sittenkin jokin tarkoitus ja tätä nykyistä tilannetta katsoessani olen entistä vakuuttuneempi siitä, että juuri näin asioiden oli tarkoitus mennä. Elämällä ja kuolemalla on aikansa.

Muistojen mopo

Edesmenneellä isälläni oli mopo, oikea pappatunturi vuosimallia 1967. Tämä kyseinen mopo oli aikanaan paljon käytössä, mutta jäi sitten auton tultua varaston perukoille. Muutamaan kertaan joku kylän pojanklopeista sitä kävi kyselemässä ja kokeilemassa, mutta sitten se jäi sinne varaston perukoille pölyyntymään.

Nyt päätimme, että mopolle on aika löytää uusi koti, mieluiten sellainen loppuelämän koti, niin hullulta kuin se tavaran kyseessä ollessa kuulostaa. Kyselin sukulaisilta vähän apuja mopon iän määrittämisessä ja mallin tunnistamisessa ja sainkin yllättäen kaksi ostotarjousta moposta. Loppujen lopuksi mopo muutti serkkupoikani hoteisiin ja sydämessäni tiedän, että juuri se oli oikea ratkaisu. Tiedän, että ulkopuoliselle myymällä moposta olisi saanut vielä enemmän rahaa, mutta se ei ollut tässä se merkityksellisin asia. Suurin merkitys liittyy sanoihin, joilla serkkupoikani kuvaili mopon laittoaan: "Ja kuten sanoin en aio tuotakaan entisöidä sellaiseksi kiiltäväksi karamelliksi vaan paremminkin konservoida. Kyllä ajan patina saa mun mielestä näkyä ja luulen että Mattikin olisi samaa mieltä, ei se mistään kiiltokuvista perustanut. Käytännön mies. Tämä nyt on vähän sellainen ns kunnia-asia mulle." Niin totta, juuri näin isä olisi ajatellut. Voin kuvitella, miten tyytyväisenä hän siellä pilven reunalla katselee serkkupoikaa, joka puunaa mopoa ja sai sen jopa kaikkien näiden vuosien jälkeen käymään ja ajokuntoon.

Lisäksi tässä kuvassa oleva tankkimerkki kertoo sen, että mopo oli todellakin hänelle tarkoitettu. Serkkuni oli löytänyt tuon merkin jo 25 vuotta sitten käydessään kaatopaikalla ja tuon ajan se on odottanut laatikon pohjalla oikeaa paikkaa - no tuossahan se paikka on. 

Samalla serkkupojalla on myös yhteisen isoisämme mopo, jonka hän on kunnostanut. Täytyy sanoa, että hyvin ne sopivat yhteen nämä kahden vanhan miehen Tunturit.

Isän mopo päätyi siis hyvään kotiin ja osaaviin käsiin juuri niin kuin toivoimmekin. Meille jäävät kuvat ja serkkupojalta moposta tulevat kuulumiset sekä varaston nurkkaan tyhjentynyttä tilaa. Hän puolestaan sai projektin, jonka tekemisestä tuntui tekemisen nopeudesta päätellen nauttivan kovasti.

Tieni muutokseen

 1) vanhempieni tarina ja lapsuuteni

Olen elänyt onnellisen lapsuuden, sillä olen ollut toivottu ja rakastettu lapsi. Olen saanut kasvaa ehjässä perheessä ja olen saanut niin paljon rakkautta, että sitä määrää ei oikein voi sanoin kuvata, sillä olen vanhempieni ainokainen. En välttämättä edes ole tajunnut miten paljon he minuun panostivat ja mistä luopuivat, jotta minun olisi helpompi elää ja saisin, sen mitä haluaisin. He kasvattivat minut oman aikakautensa periaatteiden mukaan, mikä toi elämääni paljon hyvää, mutta on myös asioita, jotka olisin  näin jälkikäteen ajatellen toivonut tehtävän toisin. En syytä vanhempiani, he tekivät varmasti parhaansa ja antoivat kaikkensa kasvattaessaan minua ja valtavasti enemmän minulla onkin mielessäni lapsuudestani hyvää kuin pahaa.

Kuten jo mainitsin, olen vanhojen vanhempien ainoa lapsi, mikä teki lapsuudestani ja elämästäni hyvin erilaista kuin monen ikätoverini. Samoin asiaan vaikutti se, että kasvoin karjatilalla, missä elämä oli sidoksissa eläimiin 24/7. Karja vaikutti myös siihen, että meiltä ei lähdetty etelään tai hiihtokeskuksiin lomalla kuten muiden luokkakaverieni perheistä, samoin se vaikutti muuhun kulkemiseen ja kiertämiseen rajoittavasti. Lisäksi vanhemmillani oli työtä loputtomasti. Samaan loputtomaan työn tekemiseen kasvoin itsekin. Ei meillä esimerkiksi kannustettu lähtemään lenkille, jos halusi lähteä, piti ottaa koppa mukaan ja mennä marjastamaan ja sienestämään. Minä puolestani olisin halunnut pelata pesäpalloa, tanssia tai miekkailla, mutta eihän niihin ollut mahdollisuutta, joten liikunnan korvaajaksi löysin lukemisen ja kirjat, jotka tarjosivat pääsyn maailmoihin, joihin muuten ei ollut asiaa. Tämä on yksi iso asia elämäni jatkon kannalta, en ole koskaan pitänyt liikunnasta ja koululiikuntaa suorastaan inhosin (lukuunottamatta yhtä vuotta yhden supermahtavan opettajan kanssa).

Häpeäkseni joudun tunnustamaan, että tiedän isäni lapsuudesta hyvin vähän. Hän ei kertonut, enkä minä ymmärtänyt kysyä, ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Tiedän sen verran, että helppoa se ei ole ollut, koska lapsia oli perheessä paljon ja rahasta oli puutetta jatkuvasti. Sen verran muistan isän sanoneen, että nälkää he eivät nähneet, koska hänen isänsä oli  hyvä suutari, jolla riitti jatkuvasti töitä ja se takasi perheelle leipää. Näin jälkikäteen ymmärrän kyllä, että tuo köyhä aika kasvatti isästäni nuukan miehen, joka säästi kaiken mahdollisen "jos sitä joskus vielä tarvittaisiin" - periaatteella. Tämän saman nuukuuden hän siirsi minuun, joko verenperintönä tai opettamalla.

Äitini lapsuus puolestaan oli varsin traumaattinen, hän oli "vahinko", jonka myötä hänen vanhempansa olivat pakotettuja menemään naimisiin. Hän myös sai kuulla tästä usein ja vanhimpana kantaa syyt muidenkin perheen lasten kolttosista. Äidin kertomusten perusteella tiedän, että isoisäni olisi tarvinnut apua, sillä kotidiagnoosilla hän mitä todennäköisemmin oli väkivaltaan taipuvainen narsisti, joka teki perheensä elämästä helvetin. Tajuan myös sen, että äidin elämä isäni rinnalla ei ollut helppoa, sillä vaikka hän rakasti isääni suuresti, olivat soppaa sekoittamassa isän sisaret, jotka eivät kohdelleen häntä hyvin. Kun tämän yhdistää siihen, että äitini on koko elämänsä ollut epävarma itsestään lapsuudestaan johtuen, on hänellä varmasti ollut vaikeaa ja vahvemmat ovat käyttäneet häntä kynnysmattona. Olen melko varma, että äitini on sairastanut vähintään keskivaikeaa masennusta ja lisäksi hänellä on hoitamaton uniapnea. Tuntuu pahalta tunnustaa, että en saa häntä hakemaan apua, koska hän itse ei tiedosta sitä, miten hän elää menneisyyden pahoissa hetkissä ja muistelee vain niitä. Hän toistaa noita yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Samalla hän toimii pahemman luokan ankeuttajana ja saa kaikki ympärillään olevatkin ahdistumaan ja karkottaa ihmiset luotaan.

Isäni sairastui vakavasti ollessani kymmenen ikäinen ja siitä lähtien meillä elettiin "laina-ajalla". Olen onnellinen, että sitä laina-aikaa saimme yli kolmekymmentä vuotta. Tuo sairastuminen kuitenkin piirsi menettämisen varjon lapsuuteeni ja toi sen turvattomuuden tunteen, joka on ollut yhtenä syynä vaikuttamassa valintoihini esimerkiksi siihen, että olen hakenut lohdutusta herkuista.


2) Turvakertymä

Olen ollut lapsesta asti pullea, keikkunut pienenä siellä painokäyrän ylärajoilla ja myöhemmin porhaltanut niiden yli. Kuten aiemmin olen maininnut, meillä on perheessä aina käytetty ruokaa ja herkkuja palkintona ja teen sitä itsekin. Itse asiassa olen jo kolmas "herkuilla palkitseva" sukupolvi isoäitini ja äitini jälkeen. Olen lisäksi tunnesyöjä: syön, kun on paha mieli; syön, kun haluan palkita itseäni; syön, kun olen oikein onnellinen; syön, kun olen stressaantunut. Olen käpertynyt siihen herkkujen tarjoamaan hetkelliseen turvaan, pehmeään syliin, uskaltamatta astua esiin todellisine tunteineni ja tarpeineni. Tähän on varmaan osasyynä juuri tuo lapsuuden turvallisen maailman rikkoutuminen isän vakavaan sairastumiseen ja äidin muihin ongelmiin, herkut toivat turvaa, jota ei muualta saanut. 


Tajuan, että olen rakentanut sekä tavarasta että läskistä turvakertymän itseni ja maailman väliin. Läskiin ei satu, vaikka vähän kiusaisittekin taikka vaikka maailma muuten potkisi. Tavara, valitettavan kaksipiippuisesti, sekä tuo turvaa että ahdistusta. On mistä ottaa, mutta toisaalta se vaatii säilytystä, hoitoa, varastotilaa jne. Tavaran sijaan olen viime ajat koonnut itselleni turvakertymää säästöistä. Jos jotain tapahtuu, taloutemme ei ole heti kuralla ja katastrofissa, vaan selviämme. Jotta pitäisin turvakertymän kerryttämisen järkevissä mittasuhteissa, olen asettanut itselleni tavoitteen, minkä verran säästöjä on hyvä olla. Keskityn nyt siis rahallisen turvakertymän kerryttämiseen ja samalla koetan päästä eroon aikaisemmista turvapuskureistani tavarasta ja  herkuista kertyvästä läskistä.

3) minä ja riippuvuus

Tunnistan olevani hyvin helposti addiktoituva persoona, jään koukkuun asioihin helposti, olkoon sitten kyseessä jonkin asian tekeminen, ostaminen, herkuttelu jne. Tästä syystä varon alkoholin käyttöä tietoisesti, enkä ole uskaltanut aloittaa tupakanpolttoa uudelleen siitä kerran eroon päästyäni. Tiedän hyvin tupakoinnin olevan erittäin epäterveellinen tapa, mutta se on myös helppo laihdutuskeino, koska se vie ruokahalun, joten siksi jossain vaiheessa mietin sitä korvikkeeksi herkuttelulle.

Innostun helposti ja huomaan käyttäväni kohtuuttoman määrän aikaa ja rahaa asioihin, mistä innostun. Kun innostuin kutomisesta, ostin runsaat varastot lankoja ja kasat erilaisia puikkoja. Kun sitten netistä luin, miten bambuiset puikot ovat parempia, ostin niitä. Siinä vaiheessa kun todelliset neulojat siirtyivät neliönmuotoisiin puikkoihin, myös minun oli saatava sellaiset - ja tietenkin useammat- sitten seuraavaksi hiilikuituiset jne. Menetettyäni kiinnostukseni kutomiseen ne lojuvat hylättyinä kaapissa. Kaverini innostui tildailusta, joten minäkin halusin olla mukana: ostin suunnilleen kaikki Tilda-kirjat, mitä siihen mennessä oli ilmestynyt. Nyt voin todeta, että en ole tehnyt yhdestäkään yhtään ainoaa työtä ja kirjat keräävät pölyä hyllyssä - ehkä sitten joskus mietin, enkä malta pistää niitä eteenpäin.

Sama addiktoituminen pätee myös herkkuihin, rakastan kaikkea rasvaista, suolaista, makeaa ja epäterveellistä, joka tarjoaa hetken nautinnon. Lisäksi minun on äärimmäisen hankala kieltää niitä itseltäni: "mutta kun mä haluan..." on monta kertaa toiminut perusteena järjen ääntä vastaan. Samoin ihan loistava perustelu on "ansaitsen sen, koska...".

Olen päättänyt sallia itselleni yhden riippuvuuden. Yhden, joka saa luvan toimia korvikkeena kaikille muille. En osta tavaraa, koska ansaitsen sen, vaan siksi, että todella tarvitsen sen. Vähennän herkuttelut minimiin, niiden tulee olla erityisiä hetkiä, ei jokapäivästä bulkkia. Tällä hetkellä "se yksi salittu juttu" on tietenkin Harry Potter Wizards Unite-peli, johon käytän kohtuuttomasti aikaa. Onneksi peli on ilmainen ja tarjoaa vielä pakollista kävelyäkin, joten sikäli se on kohtuullisen turvallinen riippuvuuden kohde. Aion surutta käyttää sitä vieroittaakseni itseni muista riippuvuuksista ja sitten kun kyllästyn siihen, yritän löytää tilalle jonkun muun yhtä simppelin asian, jos vaikka sitten olisi se hetki, kun elämässäni liikunta on riippuvuuden kohde.



4) Heidi ja herkkulakko

Usein monet isot asiat tarvitsevat vain pienen alkusysäyksen sille, että lumipallo alkaa vyöryä. Ensin pienesti, sitten yhä isommaksi kasvaen ja lopulta jättimäiset mitat saavuttaen. Minulle tämän muutoksen voi sanoa alkameen ostamisen vähentämisestä. Etsin blogeja, joissa oltiin ostamatta ja törmäsin vuosi ostamatta mitään- blogia kirjoittavaan Heidiin. Löysin hänen bloginsa heti sen alkuvaiheessa ja olin ehdottomasti myyty. Todellinen periaatteen nainen josta tuli yksi esikuvistani, tavallinen ihminen, joka pystyi siihen, miksi en siis minäkin. Heidin blogissa törmäsin myös kuukauden herkkulakkoon, josta tuli alkusysäys isommalle asialle kuin aluksi edes ajattelin - voin siis kiittää Heidiä, että olen tällä tiellä. Aloitin herkkulakon kesäkuussa 2020 yhdessä Herra Kirjoituksen kanssa löysällä versiolla, sillä tiedostin hyvin, miten syvällä suon silmässä olin. Löysä versio oli siis herkkujen ostamattomuus poislukien vierasvara. Tämä mahdollisti sen, että omista kaapeista saattoi kaivella viimeiset keksit, skumpat yms. "ylimääräiset kalorit" pahimpaan tuskaan, myöskään tarjotuista herkuista ei tarvinnut kieltäytyä, mutta pizzataksiralli kotiin, Hese/Burger King käynnit loppuivat samoin jälkkärikarkkipussit ja muut kun nyt tekis mieli makeiset.


Matka näiden asioiden tiedostamiseen on ollut pitkä ja vaatinut melkoisen määrän omissa ajatuksissa olevien kulissien rikkomista. Vanhempani eivät olekaan täydellisiä ja vielä vähemmän olen sitä itse. Täydelliseen lapsuuteen liittyykin paljon kaikkea ahdistavaa, eikä elämä aina muutenkaan ole ollut kermavaahdolla ja strösseleillä kuorrutettua ja myös sen tunnustamista, että välillä olen toivonut, että olisin voinut vaihtaa elämäni jonkun muun kanssa. Nuo kaikki on kuitenkin pitänyt kokea, jotta minusta tulisi minä. Tiedostan, että on niitä, joiden polku on ollut paljon helpompi (ymmärrän ja hyväksyn sen, että voin olla jopa vähän kateellinen siitä, muistaen kuitenkin samalla, että moni asia näyttää päältä erilaiselta kuin sisältä), mutta ymmärrän myös, että moni on joutunut kulkemaan paljon pidemmän ja rankemman polun päästäkseen matkalla tähän pisteeseen.

Haastava helmikuu

Turha sanoakaan, ettei elämä ole ennallaan ja että ajatukset pyörivät ihan jossain muualla kuin blogissa. Päivä kerrallaan kahlataan eteenpäin.

1. viikko
Vain kaksi päivää, kaksi niin raskasta päivää, etteivät sanat riitä kertomaan. Ensimmäinen päivä olivat isän hautajaiset ja toinen päivä kuolleeksi kiittäminen. Vaikka hautajaiset muistotilaisuuksineen olivat kaunis ja hyvin isännäköinen tilaisuus, oli päivä silti sanomattoman kuormittava.

2. viikko
Paluu arkeen ja töihin. Kolme pitkää päivää töissä pitivät ajatukset tehokkaasti siinä moodissa ja lisäksi nollasin päätä pelaamalla - ja tunnustan, pelasin ihan liikaa, mutta enpä ehtinyt sitten ajattelemaan mitään muuta. Viikonloppuna pesin valtavasti pyykkiä ja yritin vähän siivotakin. Vietimme peli-iltaa ystävien kanssa. Siivosin jääkaapin ja kaikista hyvistä aikeista ja tavoitteista huolimatta päädyin kippaamaan roskiin muumioituneen porkkanan ja kokonaisen paprikan. Eli ei nollahävikki kuukautta tästäkään kuusta.

3. viikko
Töitä ja käytännön asioiden hoitamista. Tiesin, että kaikki kuolemaan liittyvä on kallista, mutta enpä tajunnut, että niin kallista - saan siirtää säästötavoitteideni valmistumista vielä ainakin vuodella eteenpäin ja todennäköisesti siinä vaiheessa iskee jo joku uusi katastrofi ja pääsen taas siirtämään sitä eteenpäin. Uhmassa maksoin tulevan matkan valmiiksi, viekää vaikka tuhkat pesästä - mä niin nautin lomasta sitten aikanaan. Viikon positiivisena se, että testasin sen YSL:n rajaussiveltimen ja luomivärin yhdistämistä. Rajaus onnistui myös haastavalla luomivärillä, joten olin niin seitsemännessä taivaassa. Pääsen käyttämään kesällä jotain noista luomiväreistä, jotka ovat vain odottaneet rajauskäyttöön pääsyä.

4. viikko

Koska tuntuu, että kaikki käytännön asiat ja Bujoilu ovat jääneet rempalleen (kaupassa ei toki ole paljon käyty, mutta kuitit olen pistänyt roskiin), tein Bujooni uuden kategorian: kuukauden hoidettavat. Sinne listasin kuukauden aikana hoidettavat työt, joihin esimerkiksi tässä kuussa kuuluvat kylpyhuoneen suursiivous, ALV-veroilmoitus, yhden heijastinliivin korjaus jne. Pidän listan pituuden  kymmenessä työssä, se on juuri sopiva määrä hoidettavaksi. Jos jonain kuukautena tuntuu, ettei kymmenen täyty, olkoon vähemmän, mutta enempää en ala ahnehtia. Peruskotihommat on kuitenkin hoidettava ilman listaustakin, mutta nuo suursiivoukset pistän listalle, niin että hoidan huoneen kuukaudessa. Viikonloppua vietimme maalla.

5. viikko
Töitä ja Potter Eventiä. Jääkaappia ja kuiva-ainekaappeja on kaiveltu sen verran, että kaupassa ei juuri ole edelleenkään käyty. Ravintolaruokaa syötiin kerran, kun ei vaan jaksanut kokata. Maaliskuulle tehty suuria suunnitelmia, kovasti täytyy miettiä, että mitenkähän se toteutus, mutta se on sitten maaliskuun asia.

Helmikuusta ei juuri jää bujoon kirjauksia tai mitenkään muutenkaan kummoisia muistikuvia, välillä on itketty, välillä naurettu - eletty sitä tavallista elämää.

Isän tytöstä isätön tyttö

Olen elänyt tähänastisen elämäni kamalimman vuoden vaihteen. Menin uudenvuoden aattona tavalliseen tapaan yöksi töihin ja raskaan yön jälkeen kiskoin peittoa korville. Heräsin tuskin silmät suljettuani soittoon, jota kukaan ei koskaan haluaisi saada: hoitokodista soitettiin, että isä on todella huonossa kunnossa. Siis niin huonossa kunnossa, että toivoa ei juuri ole.

Vielä edellisenä iltana hän oli ollut sellaisessa kunnossa kuin ennenkin, jutellut, syönyt ja liikkunut pyörätuolilla. Aamulla hän ei enää ollut heräteltävissä eikä reagoinut, jokin aivotapahtuma totesi lääkäri, kun olimme päässeet sairaalaan, ja jatkoi hengityksen olevan raskasta ja sydämen lyöntien sellaisia, että aikaa ei ole paljon. 

Niinpä jäimme äidin, Herra Kirjoituksen ja naapurin Leenan kanssa isän vierelle, hän ei avannut silmiään, mutta puristi kättä, kun juttelimme ja kysyimme kuuleeko hän. Istuimme siinä, juttelimme hänelle, olimme välillä hiljaa, aina joku piti häntä kädestä. Ainoa aktiivinen hoito, mitä voitiin antaa, oli kipulääke ja siinä ei onneksi säästelty, niinpä isällä ei vaikuttanut olevan kipuja. Kipulääkkeen vaikutuksen vähenemisen huomasi kulmien rypistymisenä ja hengityksen tuskastumisena, jolloin sitten pyydettiin lisää kipulääkettä ja olo helpotti.

Illan tullen sovimme, että äiti lähtee koti-kotiin nukkumaan, Herra Kirjoitus kotiin, koska seuraava päivä oli hänellä normaali työpäivä ja minä jään isän luokse yöksi. Äidin piti palata sitten aamulla ja minun mennä nukkumaan. Aamuyöllä torkuin tyyny sängyn laitaa vasten, kun havahduin siihen, että hengitystä ei enää kuuluunut ja ote kädestä herpaantui. Kello näytti aikaa 04:15 2.1.2020. Siihen katkesi yksi aika minun elämästäni, isän tytöstä tuli isätön tyttö.

Isän nukkuessa pois, äiti oli jo matkalla sairaalaan, mutta paikalla vasta puoli viiden jälkeen. Yhdessä hänen ja Leena ystävämme kanssa jäimme hyvästelemään isää. Päivällä soitin elämäni raskaimmat puhelut ja kerroin isän nukkuneen pois. Olen itkenyt valtamerellisen kyyneleitä, eikä niille tunnu olevan loppua. Välillä nauran, kun muistelen kaikkia niitä iloisia hetkiä, mitä olimme yhdessä jakaneet, mutta silti silmissä on kaipuun kyyneleet. Sitten iskee taas iso ikävä ja nenäliinapaketti hupenee. Ymmärrän, että isän on nyt hyvä olla, ei ole kipuja, ei tuskia eikä elämää hankaloittavia rajoitteita. Isä oli todennut, että hän haluaisi lähteä joko saappaat jalassa tai sitten hiljaa nukkuen. Hän sai siis lähteä haluamallaan tavalla ja nukkua pois rauhallisesti. Sain olla hänen lähellään viimeiseen asti, mistä olen ikuisesti kiitollinen.

Kyyneleet kuivuvat ehkä jokus ja ikävä helpottaa, kultaakin kalliimman muistot jäävät jäljelle. Niiden varassa elämä kantaa eteenpäin.

 Kuvissa ystävältäni Tuijalta saamamme surunvalittelu kimppu. Niin kaunis. 

Purku ja uudelleen kudonta

Heinäkuussa kudoin isälle mittatilaussukat, joissa toinen parista oli reilusti toista isompi johtuen siitä, että jalatkin olivat eri paria sairauden takia. Nyt jalkojen turvotus on saatu laskemaan, joten isompi sukka alkoi olla niin reilu, että pyöri jaloissa. Koska sukkia ei juuri oltu ehditty käyttää, päätin kierrätyshenkisesti kutoa toisen uudelleen.

Sukat olivat kärjestä aloitetut, joten jouduin purkamaan liki koko sukan. ja sitten vain aloittamaan uutta. Harmillisesti en ollut muistanut kirjoittaa blogitekstiini puikkoja, millä olin ko. sukat kutonut, joten jouduin arpomaan. Uudelleenkutomisen tein 3mm cubicseilla.

Tiedän, että purkulanka pitäisi kastella ja suoristaa, mut
ta asioiden nopeuttamiseksi oikaisin eli purin sukan ja aloin kutoa suoraan tuosta uutta sukkaa.

Pistin vielä mukaan nimilaput, joissa on päälipuolella teksti: 100% villaa, ei konepesua. Nyt vaan toivotaan, että pienennös oli sopiva, sillä nyt sukat ovat sama paria - aiemmin toisen suussa oli leveämpi violettinen raita.

Lisää mittaa sukkiin

Vaikka olis projekteja kesken pilvin pimein, päätin hoitaa tämän pois alta, jotta melkein sopivat sukat saadaan käyttöön. Nämä oli joku kutonut isälleni lahjaksi, mutta sukat olivat paitsi inasen liian lyhyet, myös jotenkin hassusti todella pitkällä matkalla kavennetut, ja puristivat. Huomasin senkin, että sukissa on vähän hassusti toisessa sukassa 52 silmukkaa terässä ja toisessa 50 silmukkaa.

Lisähaasteensa näiden sukkien jatkamiseen toi se, että ne on kutonut oikeakätinen neuloja ja minä kun olen vasenkätinen.

Purin siis sukan terän kavennusten loppuun asti, jotka nekin olivat tietysti eri kohdilla kummassakin sukassa. Käänsin sukat ympäri ja kudoin nurjalta puolelta nurin, jotta sain kutimen kiertämään oikeaan suuntaan. Pelkäsin, että kavennukset olisivat oikealta puolelta ihan mahdottoman rumat, mutta onnistuivat yllättävän hyvin.

Lisäsin sukan terään viisi kerrosta sinistä, jotta sain sukkaan lisää mittaa. Lankana käytin kirkkaan sinistä seiska veikkaa, joka oli aavistuksen kirkkaampaa kuin varressa käytetty sininen. Ehkä tuota tummempaakin olisi ollut jossain, mutta tuo kirkas oli käden ulottuvilla. Leveyttä lisäsin muuttamalla pitkällä matkalla tehdyt epämääräiset kavennukset kapeaksi nauhakavennukseksi, jolloin sukat pysyivät leveämpinä pidempään.

Käyttäjän jalat eivät olleet saatavilla korjausta tehtäessä, joten nyt sitten vaan toivon, että nuo lisätyt viisi kerrosta riittävät.

Mittatilaussukat

Sain isältäni toiveen uusista yösukista, sillä lääkäri oli suositellut hänelle puhdasta villaa olevia sukkia. Kaivelin siis varastoistani merino- ja villalankani ja aloin työhön.

Työn teki haasteelliseksi se, että isän jalat ovat sairauden takia eri paria ja että toisen jalan nilkka on massiivisesti paisunut ja sukista piti saada sellaiset, että ne menevät tuosta nilkasta läpi, mutta pysyvät kuitenkin jalassa. Niinpä aloitin sukat varpaista käsin ja lisäsin silmukoita sen mukaan, mitä jalat vaativat. Näin toiseen sukkaan tuli 20 silmukkaa puikolle ja toiseen vain 15. Siitä sukassa, jossa oli enemmän silmukoita kavensin varren resoriin kaksi silmukkaa puikolta pois noin resorin puolivälistä.

Lankana oli kaksinkertainen ohut villa/merinolanka tasan siinä värissä, mitä kaapista sattui löytymään. Tämän takia sukkien vallitsevaksi väriksi tuli kanervan violetti ja muut sitten kerän loppuja. Koska sekä valkoinen, beige että kanervanvärinen loppuivat kesken, on isomman sukan suussa leveämpi sireeninlila raita. No erottaapa ainakin helpommin kumpaan jalkaan kumpikin sukka kuuluu.

Nämä tarvitsevat vielä viimeisen sovituksen ja tarvittaessa muokkauksen ja sitten eikun käyttöön.

Tasaraitasukat

Neulerintamalla on ollut kovin hiljaista viimeaikoina, puristamalla sain puristaa, että sain vihdoin ja viimein valmiiksi nämä pari kuukautta puikoilla viihtyneet sukat.

Menivät isälle, joka valitteli, etteivät yösukat pysy jaloissa ja edellisissä on reikiä. Pitäähän ne vanhatkin toki parsia, mutta halusin myös tehdä uudet, joten tässä tasaraitasukkaa, tylsää ja tavallista saattaisi joku sanoa, mutta tarpeellista - isä arvostaa enemmän käyttöominaisuuksia kuin ulkonäköä ja nämä langat olivat helposti saatavilla. Kaksi erilaista jämäharmaata ja tummaa sinistä.

Silmukoita puikoilla varressa 14 ja terässä tarkoituksella 15, mahtuvat paremmin turvonneisiin jalkoihin. Ensimmäisen yön jälkeen tuli tieto, että ainakin sen aikaa olivat pysyneet jalassa.

Isä, isä, isä

Pienestä pitäen olen ollut isän tyttö ja isä on rakastanut ainokaistaan valtavasti. Isän syliin olen paennut itkemään silloin kuin maailma tai miehet ovat kohdelleet kaltoin, isän lempeiden silmien katse ja karheiden käsien hellä kosketus on lohduttanut silloinkin, kun on tuntunut, ettei ole mitään, mikä auttaisi tai lohduttaisi.

Nyt vuosien vierittyä ollaan siinä tilanteessa, että roolit ovat kääntyneet, on minun aikani auttaa, tukea ja kykyjeni mukaan suojella häntä maailman pahuudelta. Niin tänäänkin, kun olimme yhdessä isän ja äidin kanssa sairaanhoitajan haastattelussa tulevaa toimenpidettä varten. On hirveää, kun jo etukäteen tietää, ettei se ole helppo, ei kivuton, eikä mitenkään miellyttävä juttu, eikä silti voi ottaa edes osaa kivuista itselleen.

Viime kädessä päätös kuitenkin oli isän oma, hän oli valmis lähtemään siihen, että tuo toimenpide tehdään, toisena vaihtoehtona olisi ollut antaa kasvaimen olla ja levitä, ja  - lopun varmaan arvaattekin. Nykyisellään kasvaimen pitäisi olla suhteellisen helposti poistettavissa katetrin kautta tehtävän rakon kaavinnan avulla. Ei siis yhtään haavaa tai tikkiä vaan kaikki hoito tapahtuu kestokatetrin kautta, samaa reittiä laitetaan rakkoon merkkiaineet, jotka merkkaavat kasvainsolut, sitä kautta viedään rakkoon kaavintatyökalut, joilla rapsutellaan värjääntyneet solut pois ja vielä viimeksi laitetaan sytostaatit, joiden pitäisi tuhota kaikki ylimääräinen rakosta.

Koska isällä on sydämenvajaatoimintaa ja ikää jo melkoisesti, joutui hän vielä normaalin sairaanhoitajan haastattelun lisäksi läpikäymään anestesialääkärin haastattelun. Tämä siksi, että varmistettiin, että isä voidaan turvallisesti nukuttaa tai puuduttaa, näistä jälkimmäinen on se ensisijainen vaihtoehto. Melkoisen taitava pistäjä saa kyllä olla se anestesialääkäri, joka siitä työnruhjomasta ja vuosien kasaan painamasta selästä saa lumbaalineulan menemään niin, että puudutus onnistuu. Pidän kuitenkin peukkuja, kaikkia mahdollisia peukkuja, asian suhteen.

Niin kauan kuin isällä itsellään on halua ja voimia ryhtyä tähän, me omaiset seisomme tietenkin hänen tukenaan, koetamme auttaa kaikin mahdollisin keinoin. Jotenkin minulla on jälleen se tunne, että kyllä tästä selvitään - on selvitty ennenkin, miksei siis nytkin. Onhan tässä ollut jo niin monta onnekasta sattumaakin matkalla; jos isä ei olisi joutunut sairaalaan muusta syystä, jos sitä ultraäänitutkimusta ei olisikaan tehty, niin kasvain olisi saanut muhia vaikka miten pitkään rauhassa ja tehdä pahojaan. Nyt päästiin hätiin suhteellisen nopeasti ja ajoissa. Suhteellisen nopeasti se on kasvain on tuonne ilmestynyt, vuoden 2015 huhtikuussa tehty ultraääni on "puhdas", siinä ei ole mitään ylimääräistä rakossa ja nyt sitten tammikuussa tehdyssä ultraäämessä on tuo tuumori. Kukaan ei tunnu uskaltavan sanoa ääneen että syöpä, ennen kuin varmistukset on tehty, mutta sitähän se mitä todennäköisimmin on. Onneksi se ei nykyään enää ole synonyymi kuolemantuomiolle kuten ennen. Mitä erilaisempia hoitomahdollisuuksia on ja minä tiikerityttärenä aion pitää huolta siitä, että minun isäni saa kaiken sen hoidon, mitä saada voi - niin kauan kuin hän itse haluaa. Minun on myös alettava jo nyt muistutella itselleni sitä asiaa, että kun isä sanoo, ettei enää jaksa tai halua hoitoja, ei minulla ole niitä oikeutta hänelle vaatia, se päätös on hänen.