perjantai 31. toukokuuta 2013

Asenneilmaston muutos

Nyt kun olen viimeisten kohta puolen vuoden ajan pyrkinyt muokkaamaan itseäni ja ajatuksiani siihen suuntaan, että ostaminen ei ole välttämätöntä, eikä sillä tuoteta mielihyvää, huomaan jollakin tasolla onnistuneeni ja jollain tasolla epäonnistuneeni. Tiettyjen asioiden suhteen muistan silloin alkuun ajatelleeni, että kauheaa, kun tämä (esim. jokin kosmetiikkatuote) loppuu, täytyy ostaa uusi - olin siis suggeroinut itseni niin hyvin siihen, että ostaminen on kamalaa. Samalla nuukuusperiaate oli istuttanut mieleeni ajatuksen siitä, että kuinkahan paljon se oikein maksaa, kun joudun sitten  taas ostaman uutta. Jossain vaiheessa yllätin itseni toivomasta, ettei mikään tuote loppuisi tai tavara rikkuisi, ettei vaan tarvitsi ostaa mitään.

Tällä hetkellä ajatusmaailma on tietyllä tasolla seestynyt, aika harvoin tulee enää sellaisia "ihan pakko saada" tai "aivan pakko ostaa" - ajatuksia. Toisaalta myöskin se "kun on pakko ostaa jotain" ajatusmaailmakin on kääntynyt siihen suuntaan, että totta kai tarpeeseen ostetaan. Olenpa joskus yllättänyt itseni katselemassa tyhjiä purkkeja hyvillä mielin ja ajatellen, että hyvä kun tuokin loppui, saan sitten joskus ostaa jotain kivaa.

Edelleenkään en osaa sanoa, onko tämä äärimmäinen ostamattomuus sen parempi asia kuin jatkuva holistinen shoppaaminenkaan, mutta ehkä jossain vaiheessa alan lähestyä sitä kultaista keskitietä, jonka määritelmä tosiaan voisi olla tuo edellisessä kappaleessa todettu: "ostetaan kun tarvitaan". Ja silloinkin tarve pitää erottaa halusta ja olla todellinen tarve. Meikinpoistoaine toimikoon jälleen kerran esimerkkkinä tästä. Kun se loppuu, on joko todellinen tarve ostaa uusi taikka sitten lopettaa meikkaaminen, koska kyllä kasvot on pakko puhdistaa meikeistä. Rintaliivit tai huulipuna sopisi sitten siihen toiseen malliin eli niitä ei tarvitse ostaa vain siksi, että markkinoille on tullut uusi kiva malli tai sävy ja ostamatta jättämistä voisi perustella sillä, että kaapissa on monet liivit ja lukuisia huulipunia - tilanne olisi tietenkin eri, jos kyseessä olisi se viimeinen huulipuna tai viimeiset liivit, silloin on jo tarve ostaa uusi/uudet.

Tässä kohtaa en sitten ala lainkaan pohtimaan sitä asiaa, onko tuo edellisen esimerkin huulipuna välttämättömyys, joka pitää hankkia. Voisihan sitä aivan hyvin tulla toimeen ilmankin- olisi vain meikkaamatta. Toisaalta meikkaamatta jättäminen ei ihan oikeasti ole vaihtoehto ihmiselle, joka on koko aikuisikänsä tottunut kulkemaan pakkelit naamassa, se on kuin jättäisi osan persoonallisuuttaan pois. Jälleen kerran voisin vedota siihen, että jos olisi todellinen taloudellinen pakko, jättäisin sen huulipunan ostamatta, vaikka viimeinenkin olisi loppu ja ostaisin sillä rahalla leipää (tai siis meikäläisen kaltaisen nuukan ihmisen kyseessä ollen jauhoja ja hiivaa - itse leivottu leipä kun tulee halvemmaksi). Kun tuota todellista pakkoa ei ole, asia on tietenkin merkityksetön moraalisen pohdinnan kannalta ja viimeisen huulipunan loputtua ostoskoriin päätyvät sekä leipä että huulipuna.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Se seurasi minua kotiin, saanko pitää sen?

Tätä tekstiä aloittaessani näen silmissäni vanhan sarjakuvan, jossa Aku Ankan veljenpojat raahaavat kolmeen pekkaan kaikin voimin kiskoen kotiinsa koiran ja Akun tullessa kotiin katsovat tätä kiltisti killittäen silmiin ja sanovat: "Se seurasi meitä kotiin, saammehan pitää sen?"

Minulla on vähän samanlainen olo tuodessani kotiin taas kerran jotain uutta. Sain sen lahjaksi ystävältä, joka poisti vaatehuoneestaan kaikkea ylimääräistä. Toisen minimalismi on toisen hamstraus. En vain voinut sanoa ei, sillä laukku on aivan uskomattoman ihana, luonnonvalkoinen tummilla tereillä, merkiltään Benetton. Laukussa on sekä olkahihna että käsikahvat. Laukkua on käytetty tasan kerran ja se on kuin uusi. En vain voinut hylätä sitä ja jättää menemään roskikseen.

Kuvat kertokoot enemmän kuin tuhat sanaa:



Lupaan käyttää sitä ahkerasti, jotta laukusta ei tule vain kaapin täytettä.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Blogeja, nuukailua, säästämistä ja minimalismia

Olen viimeaikoina lukenut todella paljon nettikeskusteluja ja blogeja nuukailusta ja säästämisestä sekä minimalismista (käsi ei edellenkään pidä kirjoittamisesta eikä kirjojen lukemisesta, netissäkin mennään periaatteella mitä pidempi teksti, sen parempi). Nuukailu on yksi asia, joka kovasti jakaa mielipiteitä siitä, mikä on tervettä nuukailua ja mikä saituutta, joka haittaa elämää. Jotkut kokivat esimerkiksi sellaiset tavanomaiset säästökeinot kuin valojen sammuttamisen niistä huoneista, joissa ei olla, tai huoneiston lämpötilan laskemisen asteella liiaksi saituudeksi, kun joillekin ne ovat osa ihan tavallista, jokapäiväistä elämää, pieni ekoteko oman lompakon ja luonnon parhaaksi.

Keskustelujen perusteella voi todeta vaikeuksia tulevan silloin, kun kaksi tässä asiassa kovin erilaista ihmistä osuu asumaan saman katon alle. Eräässäkin keskustelussa joku nainen oli pahoillaan siitä, miten hänen miehensä ei mitenkään halua säästää ja miettiä, miten talouden rahat saataisiin paremmin riittämään. Samaan aikaan toinen valitti, että mies on niin itara ja nuuka, että mitään ei saisi kulua mihinkään ja palella pitäisi kylmässä asunnossa, jotta lämmityskuluja säästettäisiin. Menipä tämä viimeksi mainittu nainen jopa niin pitkälle, että ehdotti ensinmainitulle miesten vaihtamista päittäisin, hän kun ottaisi mieluummin jonkun muun sorttisen miehen tuon yltiöitaran tilalle.

Myös säästämistä tehdään kovin erilaisin tavoittein ja erilaisista lähtökohdista. Joillekin säästäminen on sitä jatkuvaa pennin venyttämistä, jotta selviäisi jokapäiväisestä elämästä, toisille säästäminen on keino saavuttaa jotain tavoittelemisen arvoista kuten oma koti, kolmansille säästäminen ja nuukailu on keino vähentää kotiin kertyvän tavaran - tarpeettoman tai tarpeellisen - määrää, pyrkimystä minimalismiin siis.

Vaikka olen itse hoitanut raha-asiani aina tunnollisesti ja tarkasti, oli äärimmäisen mielenkiintoista päästä lukemaan sellaisia blogeja, joissa kerrottiin, miten ihmiset selviävät veloistaan. Onneksi monet varsin avomielisesti myös raottivat tarinoita velkojen takana eli miten ja miksi tähän tultiin, että on tuhansia tai kymmeniä tuhansia euroja velkaa, mutta ei omaisuutta, jonka voisi realisoida maksaakseen velat. Parasta luettavaa näissä tietenkin olivat selviämistarinat, kertomukset siitä, millä keinoin ihmiset ongelmansa ratkaisivat, miten säästivät saadakseen rahansa riittämään ja miten onnellisia olivat velkataakan pienentyessä. Kovasti nuo tekstit olivat minulle opettavaisia, vaikka itse en ehkä noin avoimesti pystyisi raha-asioitani kenenkään kanssa jakamaan. Vaikka elämäntilanteeni on hyvin erilainen (työ on vakituinen, asunto on oma, auto on oma, ainoa minulla oleva velka on ns. sijoitusvelkaa ja senkin pystyisin halutessani maksamaan kaiken pois tarvitsematta realisoida mitään), nuo tekstit opettivat minulle paljon.

Ihailen suuresti noiden kirjoittajien itsekuria ja kekseliäisyyttä sen suhteen, miten rahat tosiaan saadaan riittämään. Siinä minulla olisi vielä paljon opittavaa, sillä näennäisestä nuukailusta huolimatta aika usein käy niin, että perheemme menoissa esimerkiksi ulkona syöminen näkyy isona kulueränä. Ja tuo on sentään varsin pitkälle ihan tarpeetonta - se voisi paremminkin olla joskus sallittu spesiaalihetki kuin jatkuva yllättävän laiskuuden tulos, kuten meillä tahtoo olla. Olen kyllä tiedostanut senkin, että tilanne saattaisi olla aivan eri, jos rahatilanteemme tosiaan olisi niin tiukka, että spontaani pizzanhaku aiheuttaisi budjettiin viikon ruokaostosten kokoisen loven.

Minimalismi on minun kohdallani tunteita jakava asia. Toinen puoli minusta on aivan innoissaan tavaran vähentämisen mahdollisuudesta ja pelkistetymmästä elämästä. Se toinen puoli, hamsteripuoleni (tai minun tapauksessani ei varmaan puolikas riitä, vaan pitäisi olla kolme neljännestä), ei aina oikein ymmärrä esimerkiksi tavaran hävittämistä vain hävittämisen tai poistamisen vuoksi. Tajuan toisaalta aivan hyvin, että esimerkiksi vaatekaapissani on aivan liikaa rättejä, koska todennäköisesti pärjäisin aivan hyvin 333-haasteessa eli kykenisin elämään kolme kuukautta vain 33 vaatetta tai asustetta käyttäen, vaikka vaatekaapissani on varmasti satakertainen määrä vaatteita tuohon nähden. Tuosta ylimäärästä huolimatta en halua hävittää mitään, sillä klassisella tekosyyllä, että käytän sitä vielä joskus.

Ongelmaa varmaan lisää se, että pidän vaatteeni todellakin loppuun, jolloin ne kestävät ihan uskomattoman kauan käytössä. Kuten on jo aiemmin todettu, minä paikkaan ja parsin, ompelen ratkenneet saumat ja vaihdan löystyneet kuminauhat, mikä lisää entisestään vaatteiden käyttöikää. Monen monta kertaa olen aloittanut kaappieni siivouksen, mutta ongelmaksi tulee se jatko. Voisin luopuakin joistain vaatteistani, mutta vastikkeeton lahjoittaminen kotikaupungissani toimiville organisaatioille ei oikein innosta, kirpparipöytä tarvitsisi muutakin täydennystä kuin rättejä ja kauppa huuto.netissä on hiljentynyt niin, ettei oikein maksa vaivaa niitä sinne naputella. Pakettina ne ehkä saattaisivat siellä mennä kaupaksi, mutta silloin ei niistä kovin montaa kymmentä senttiä saisi kappaleesta ja toisaalta taas yksittäin naputellen ilmotuksien laadintaan menisi ikuisuus.

Tajuanhan minä sen, että tuo antaminen vaikkapa Konttiin olisi se nopea ja helppo tapa, mutta nuukajussia sisässäni tökkii. Olen kuitenkin maksanut jokaisesta vaatteesta jotain, koska en kuulu niihin onnellisiin bloggaajiin, jotka saavat lahjoituksena vaatteita enemmän kuin ehtivät ja viitsivät käyttää. Koska monet vaatteista ovat sellaisia, etten ole niitä ehkä kertaakaan pitänyt, joissain on tosiaan jopa laput kiinni, tuntuu ilmainen antaminen samalta kuin tiputtelisi seteleitä kadulle. Haluaisin siis jonkin, vaikka kuinka pienen, rahallisen vastineen noista eteenpäin menevistä vaatteista taikka sitten haluan, että organisaatio, joka vaatteet ilmaiseksi saa, myös antaa ne ilmaiseksi eteenpäin sellaisille, jotka niitä todella tarvitsevat. Näin ollen esimerkiksi pelastusarmeijan yömaja tai vastaava voisi olla hyvä lahjoituksen kohde, mutta kun sellaisia ei paikkakunnallani toimi.

Hiukan kateellisenakin olen tosiaan lukenut ihmisten "500 tavaraa pois" -listoja ja miettinyt, miten monta tavaraa meiltä voisi lähteä ennen kuin sen edes huomaisi. Pelkäänpä pahoin, ettei tuo 500 vielä näkyisi kovinkaan paljon. Pitänee alkaa pikku hiljaa kouluttamaan itseään siihen, että yksi tavara päivässä kirppis- tai poistokasaan tekee jo vuodessa 365 tavaraa. Toinen puoli minusta kuitenkin koko ajan huutaa sitä, että laitapa joku tavara pois, niin tarvitset sitä hyvin pian - onhan se nyt jo tullut todistettua, kun vuosia vanhat kerniliinatkin päätyivät uusiokäyttöön siivouskomeroon.

Olen siis vaikeiden valintojen edessä: syödä vai säästää.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Täpläsukat

En enää selittele sen kummemmin, miksi näiden sukkien valmistuminen on kestänyt ja kestänyt. Onneksi ne nyt ovat valmiit.

Lankana alkuvuodesta ostamani neonvärihippuinen Veera. Niinhän siinä kävi kuin alkuun veikkasinkin, neon pätkät ovat liian lyhyitä ja niitä on liian tiheässä, jotta pinta näyttäisi kovin hyvältä. Minusta lopputulos on suttuinen.


Tässä vielä kuvat valmiista lopputuloksesta. Menevät maalle työkäyttöön, vaikka eivät varmaan kovin mielyttävät olekaan, koska materiaali on 100% akryyliä.


Seuraavat sukat valmistuvat ehkä sitten joskus syksyllä tai sitten eivät koskaan...

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Rentouttava viikonloppu

Muistan lukeneeni jostain, miten kaksi asiantuntijaa kiistelivät loman sopivata pituudesta. Toisen mukaan lyhyempikin aika täydellistä irtautumista työ- ja arkirutiineista riittää, toisen kannattaessa vähintäänkin kolmen-neljän viikon katkosta vähintään kerran vuodessa.

Itse olen valmis kallistumaan tuohon ensin mainittuun, varsinkin jos vertailukohtana käyttää tätä mennyttä viikonloppua. Vietimme sen Herra Kirjoituksen kanssa urbaanissa ympäristössä ollen turisteina omassa kotikaupungissamme.

Aloitimme lauantaina tutustumalla paikallisen Luontotalon näyttelyihin, koska täällä vietettiin kaikissa museoissa avoimien ovien päivää ja niihin oli ilmainen sisäänpääsy. Luontotalo Arkissa oli lisäksi uusi kaupunginpuutarhaan liittyvä näyttely, joka oli sitten se viimeinen houkutin, joka sai meidät lähtemään tuonne. Tutustuimme sekä ranta-alueita kuvaavaan näyttelyyn että katselimme meren rannikosta kertovaa elokuvaa (Mikä kumma siinä onkaan, että päädymme aina kulturisoituessamme katsomaan meri-aiheista lyhytelokuvaa oli aiheena sitten brasilialainen merikilpikonnan elvytys tai omien rannikoidemme merenrantakasvisto.), lisäksi pääsimme jättämään sormenjälkemme kyseisen talon seinälle. Näyttelyssä kun oli teos, Sormenjälkipuu, johon kaikkien näyttelyssä kävijöiden toivottiin jättävän sormenjälkensä puun lehdiksi.

Auringon paistaessa suorastaan helteisesti, siirryimme seuraavaan etappiin eli nauttimaan toritunnelmasta ja lihapiirakoista. Jotenkin hassusti vain jäin kaipaamaan laineiden liplatusta ja laivojen huutelua, sillä niihin olen kesäisellä Laukontorilla tottunut. Nyt ei ollut laivoja eikä vettä, mutta lihapiirakat maistuivat silti.

Kolmas kohde aiheutti pieniä ongelmia, sillä valittavana oli Leineperin ruukin markkinoiden ja Viikkarin kyläjuhlan välillä. Koska Viikkariin pääsi pyörällä, valitsimme sen. Pyörä kun tarkoittaa omaa aikataukua ja vapautta mennä ja tulla, miten haluaa. Leineperiin suosittelivat linja-autokyytiä ja se taas olisi tarkoittanut aikatauluriippuvuutta.

Viikkarissa oli tarjolla popup ravintoloita ravintolapäivän kunniaksi, pihakirppiksiä ohjelmalla ja ilman ja sitten se varsinainen kyläjuhla, jossa oli esillä erilaisten yhdistysten kojuja, sirkustemppurataa ja jopa oma veispuukki. Lisäksi tarjolla oli useampia erilaisia esiintyviä bändejä ja illaksi olisi vielä ollut tanssit ja ties mitä muuta ohjelmaa.



Me kiertelimme tuolla juhla-aluella ja tutkailimme varjoisten pihojen kirppispöytiä. Poikkesimme tutustumaan sekä rakennuskulttuuritalo Toivoon että Korsmanin taloon, kahvittelimme kahvila Maitohampaassa ja ihailimme kuvataidekoululaisten (1-6vee) erilaisia töitä. Lopuksi istahdimme nurmikolle nauttimaan musiikista.



Tapahtumia olisi ollut paljon muitakin, mutta jossain kohtaa totesimme auringon olevan sen verran armoton (minähän en pala oikeastaan koskaan, mutta Herra Kirjoitus on sitäkin herkkähipiäisempi), että on syytä siirtyä sisätiloihin ja iltaan valmistautumiseen.

Illalla vuorossa olivat Euroviisujen kisakatsomo ja peli-ilta kera ruokaherkkujen. Koska emme toimineet illan isäntinä, oli äärimmäisen ihastuttavaa päästä nauttimaan valmiista herkuista.

Myös sunnuntaina meidät oli kutsuttu valmiiden notkuvien ruokapöytien ääreen, sillä juhlimme Ievuskaisen synttäreitä. Myös sunnuntaina lautapelit näyttelivät tärkeää osaa.

Vaikka edessä on pari todella raskasta työviikkoa, kyllä näillä eväillä taas jaksaa. Loma on todellakin tehnyt tehtävänsä.



lauantai 18. toukokuuta 2013

Uunimunakas

Olen viimeisten lomapäivien aikana käynyt läpi lehtiä, jotka taas kerran ovat jotenkin meille kertyneet ja jääneet lukematta. Olen vahingosta viisastunut ja yritän nykyään lukea lehdet vähintään kerran kuussa, jotta välttyisin tältä. Samalla on tullut katseltua kriittisesti sitä, mitä lehdistä säästetään ja mitkä tarjotaan kiertoon (ennen kuin minä olen niitä lukenut, ne ovat jo kulkeneet äitini ja Herra Kirjoituksen kautta) - minusta jokainen lehti kestää paljon enemmänkin kuin kaksi tai kolme lukukertaa, joten koetan löytää kaikille vielä vähintään yhden lukijan, mieluummin kaksi tai enemmän.

Kotiliedestä 9/13 löysin reseptin, jonka haluan ottaa talteen. Nykyään olen jo sen verran teknistynyt, että yhden hyvän jutun takia ei säästetä koko lehteä, vaan tarvittava siirretään digimuotoon ja talletetaan blogiin.






perjantai 17. toukokuuta 2013

Johan kolahti - ja lujaa

Kuten tuossa aikasemmin mainitsin sain idean tilata ilmaisen Trendin näytenumeron, jonka sitten töiden lomassa luin kannesta kanteen. Yleensä luokittelen Trendin sellaiseksi lehdeksi, jota selaan pikaisesti jossain kampaamossa tai lääkärikeskuksen odotustilassa tai mahdollisesti työpaikan kahvihuoneessa, jos joku on ko. lehden sinne sattunut tuomaan.

Nyt kuitenkin kävi niin, että tuosta lehdestä löytyi jotain, joka kolahti minuun ja tosi lujaa kolahtikin. Juttu oli suorastaan minulle kirjoitettu (ja se ei suinkaan ollut se, miten pyydän lisää palkaa, jos joku lehden sisällön tunteva alkaa arvuutella, mikä juttu se oli). Kyseessä oli Eeva Kolun juttu "Suomalaisittain chic", jossa kirjoittaja on kyllästynyt homssuiseen ulkomuotoon ja päättää selvittää paraneeko elämä, jos oppia tyyliinsä ottaa pariisilaisilta.

Ensimmäinen asia, mikä kirjoituksessa tökkäsi oli se, että pariisilainen tyylikkyys ei tarkoita hurjan korkeita korkoja ja vaikeita kampauksia, vaan yleisesti huoliteltua olemusta. Liian usein tulee ajateltua, että tyylikkyys vaatii juuri noita korkeita korkoja ja täydellisyyttä, mutta eihän se niin ihan oikeasti mene. Vaatteiden tyylikkyys on niin paljon kiinni siitä, miten ne kannat ja miten osaat ottaa ympäristösi.

Se mikä jutussa iski päähän kuin leka, löytyy tuon alla olevan kuvan alleviivatuista osioista.


Minä jouduin ensimmäisenä myöntämään, että mukavuudenhalu todellakin tekee ihmisestä apaattisen, on paljon helpompaa pistää päälle aina se sama tuulipuku kuin valita kaapista siistifarkut ja niihin sopiva paita ja mahdollisesti koru. Eihän se paljon vaatisi, mutta kun, mutta kun...

Yritän nyt ihan oikeasti hiukan enemmän panostaa siihen, mitä pistän päälleni vaikkakin vain työmatkaksi. Kiskon itseni irti tästä apatiasta ja ainaisesta mukavuudenhalusta.