Sitä saa mitä tilaa

Sain syntymäpäivälahjaksi vuoden kuntosalikortin. Siihen liittyi myös henkilökohtainen harjoitteluohjelma (eikös niihin kaikkiin, kun kyseessä on enemmän kuin 10 kerran kortti). Sain tietenkin esittää toiveita ohjelman suhteen ja pyysin mahdollisimman rankkaa ja mahdollisimman paljon läskejä sulattavaa. Ja niinhän siinä kävi, että sitä saa, mitä tilaa...

Maanantaina olin tavallisessa jumpassa ja luistin hivenen venyttelyistä, sillä seurauksella että reidet ja pohkeet olivat jonkin verran kipeät tiistai aamuna. Menin kuitenkin salille, jossa uuttaa ohjelmaa käytiin ohjaajan kanssa läpi. Testattiin erilaisia painoja ja varmistettiin tekniikat oikeiksi.

Seuraus: keskiviikkoaamuna en meinannut päästä kävelemään lainkaan, kun pohkeet soivat ja reidet piukuivat. Lähdin kuitenkin urhoollisesti salille, jotta pääsisin kokeilemaan tosissaan, miltä ohjelma tuntui ja tuntuihan se - en pystynyt tekemään sitä kokonaan läpi kerralla, vaan oli pakko hivenen helpottaa. Torstaina kävin vain pikaisesti salilla (ymmärränhän minäkin joskus jotain...). Perjantaina meni sitten koko ohjelma läpi. Lauantaina on taukopäivä ja sunnuntaina lenkkeillään.

Salille taas sitten maanantaina päivällä ja illalla jumpaan = tiistaina ei taaskaan kävellä?

Vaakan kanssa en ole ollut väleissä aikoihin, enkä aio nytkään olla. Mittanauhan kanssa seurustelun aloitan tänään (jos olisin ollut ihan fiksu, olisin aloittanut sen jo marraskuussa) herra Kirjoituksen avustamana. Hän saa rakentaa minulle taulukon tuota varten. Tuloksiin, jos sellaisia on, palataan helmikuun lopussa.

kenkä raakile

Edistystä on tapahtunut. Olen saanut siivottua sekä kenkäkaappini kotona että töissä – maalla odottaa vielä yksi kaappi. Saldona oli tähän mennessä (65 kotona, yksi kaappi puuttuu, x töissä) paria kenkiä. Mistä ihmeestä niitä oikein on kertynyt? Hämmästyneenä huomasin, että minullahan on kaapissani viisi (5) paria saappaita, vaikka en tiennyt omistavani kuin kahdet. Lähes yhtä suuri hämmästys oli löytää kaapista kaksi paria vaelluskenkiä, toiset vielä ihan iskemättömät. Mitä ihmettä mä vaelluskengillä teen, kun en edes vaella.

Tuosta määrästä kenkiä vain kolme paria on sopimattomia, siis sellaisia, jotka eivät tuntuneet jalkoihin hyvältä. Noiden kolmen parin lisäksi voisin kuvitella myyväni parit, kolmet muut kengät, muiden muassa ne iskemättömät ”haikkerit”. Vaelluskenkien lisäksi yhdet mustat nilkkurit, korkeat kiilapohjat ja viininpunaiset nahkapoposet sekä beiget slingbackit ovat ”harkitaan myymistä”-listalla. Saisi niillä ainakin vähän tilaa kaappiin.

Lisäksi olen kunnostautunut siivoamalla

Pettymyksiä kaupassa

Viime aikoina olen kokenut kaupassa pettymyksen toisensa jälkeen, ilmeisesti syynä on liiallinen hitauteni.

Tarina alkaa siitä, että olin Ievuskaisen kanssa kaupoilla ja hän löysi minulle Anttilan ale-korista ihanat Sievin kengän kävelykengät ovh 109€, hinnalla 20€. Ostin ne, mutta viikonloppuna osoittautui, että äitini tarvitsi niitä enemmän kuin minä, joten ne jäivät hänelle maalle. Silloin kun omani ostin, korissa oli ko. kenkiä vielä toinenkin pari, mutta kun menin hakemaan niitä, oli joku muukin tajunnut tarjouksen edullisuuden ja korjannut ne parempaan talteen. Samoin oli käynyt konjakinruskeille pyöreäkärkisille nilkkureille, joita myös hipelöin samalla kertaa, mutta en kuitenkaan ostanut - jäljellä oli kokoja vain maksijalkaisille, ei minulle.

Herra Kirjoitus osti minulle lohdutukseksi mustat nilkkurit, jotka löytyivät samaisesta ale-korista viiden euron huimaan hintaan. Vaikka ne ovat ihan nätit, silti harmittaa, koska olisin niiden lisäksi vielä voinut ottaa sekä ne sieviläiset että ruskeat nilkkurit.

Seuraavan iskun koin Citymarketin loppuunmyynnissä. Olen koko kesän käynyt hipelöimässä siellä eräitä tiettyjä peep toe avokkaita, mutta niissä ei mielestäni ollut vielä riittävää alennusta (kieltäydyn maksamasta muovikengistä mansikoita ;-) ). Nyt kun hinta olisi ollut kohdallaan, ei enää ollut kokoa - mietin edelleen, että miten voi olla mahdollista, että olen koko kesän sovitellut koon 38 kenkiä ja ne ovat olleet hyvät, nyt kun menin hakemaan ko. kenkiä koko 38 tippui jalasta ja kokoa 37 ei enää ollut.

Lohduttauduin ostamalla kirpparilta kultaisen huvin ja turkoosin paljetti topin yhteishintaan 7€ (toppi 5€, huivi 2€) ja tässä kohtaa voi ihan vakavasti esittää kysymyksen, montako kullanväristä huivia tai turkoosia puseroa (samaa sävyä) yksi ihminen tarvitsee.

Kattilankansille säilytyspussi

Viime viikonloppu meni taas maalla ja osin ompelukoneen ja saumurin kanssa seurustellessa. Äidilläni oli nimitäin minulle "jotain pientä" ommeltavaa. Kuten äidin projekteissa yleensä, huomasimme pian olevamme kaikki valjastettuja sen toteuttamiseen, sillä projekti ei ollut ihan niin pieni kuin aluksi ajateltiin. Minä ompelin ja isä kera herra Kirjoituksen suunnitteli ja hoiti kiinnityksen.

Äiti nimittäin halusi kattilakomeron oveen säilytyspussin, johon voi laittaa hankaliksi kokemansa kattilan kannet. Pitkän mittaamisen ja harkinnan jälkeen päädyttiin toteuttamaan prototyyppi ja kokeilemaan sitä.

Materiaalivalinta ei tietenkään ollut paras mahdollinen, mutta sillä hetkellä nopeimmin ja helpoimmin saatavissa oli pakanloppu valkoista ensteksiä, se oli ainoa riittävän tukeva ja paksu kangas tuohon tarkoitukseen.

Toteutus siis meni suunnilleen näin: leikattiin pohjakankaasta sopivan kokoinen pala, johon kiinnitettiin sopivan kokoisia taskuja parin sentin välein. Taskut siis olivat koko pohjakankaan leveyden mittaisia ja lisäksi niihin laksettiin laskosvaraa, jotta kattilankannet mahtuvat taskuun. Lopuksi pitkät taskut jaettiin sopiviin osiin tikkaamalla kahteen tai kolmeen osaan. Taskupussissa on paikat neljälletoista kannelle tai muulle tavaralle.

Lopputulos kiinnitettynä kattilakomeron oveen näyttää tältä. Prototyypistä tuli sen verran hyvä, että se päätyi käyttöön suoraan ja uusi tehdään vasta sitten, kun tämä on joko pilalle likaantunut tai loppuunkulunut.

Ideana ihan hyvä ja moneen muuhunkin käyttöön sopiva, vaikkapa kengille. Enää ei puutu kuin ovi, johon tuollaisen voisi laittaa.

Ensimmäiset farkkuni

Sain ensimmäiset farkkuni ala-asteella neljännellä luokalla, ne eivät olleet mitään ihmeelistä merkkiä, ihan vain tavalliset perusfarkut, viisitaskumallia ja kapevilla lahkeilla, kuten siihen aikaan oli tapana. Niitä pidettiin ja pestiin ja ne tulivat paikatuiksi, kun niihin tuli reikiä. Jossain vaiheessa yläasteelle siirtymisen jälkeen niistä oli pakko luopua kahdesta syystä, ne eivät enää mahtunet päälle ja toisekseen ne oli jo niin runsaasti paikattu, että herättivät huomiota.

Ei kuitenkaan niin, että ne olisivat päätyneet roskiin tai muuten hävitetyiksi, piilotin ne vaatekaappini pohjalle uskoen vakaasti, että vielä eräänä päivänä ne sopisivat minulle jälleen... Sitä päivää ei kuitenkaan tullut ja niinpä minä kohtalooni tyytyen muutama kuukausi sitten annoin farkut äidilleni toivoen, että hän keksisi niille vielä jotain fiksua käyttöä. Farkut olivat siis sitä ennen ehtineet maata yli 15 vuotta vaatekaapissani, niin että otin ne esiin kun siivosin kaappia, silittelin niitä ja pakkasin hellästi takaisin odottamaan tuota parempaa aikaa.

Äiti aloitti farkkujen hyödyntämisen purkamalla moninkertaiset paikkakerrokset. Hän naureskelikin, että on paikannut farkuillani aika monet isäni housun polvet (isä on mato tuhoamaan housuja erityisesti polvien kohdalta) ja vieläkin on housuja jäljellä etupuolen lahkeiden ja yläosan verran.

Tänään äiti pyysi minua korjaamaan patakintaansa, joka oli leivinuunin kuumuudessa ja jatkuvassa pesussa kärsinyt. Peukalonhangasta olivat toppaukset poissa ja sormenpäiden kohdalta saumat harottivat. Katseltuani hetken kankaan sävyä, totesin, että siinä on jälleen yksi paikka ensimmäisille farkuilleni.

Pehmustin peukalonhangan nallenvärisellä (tiedättehän, se yksi tietty maitokahvin ruskea sävy, joka ainakin minulla tuo väistämättä mieleen lapsuuden teddykarhun...) fleecellä, jonka ompelin siihen käsin ja tekaisin päälisen ensimmäisten farkkujeni lahkeesta. Puretuista saumoista jää hauskannäköiset tummemmat raidat keskelle kinnasta siihen kohtaan, mihin uusi päälinen päättyy. Kokosin päälisen ompelukoneella ja kiinnitin käsin ommellen. Kulumisten jäljet kyllä näkyvät, mutta silti kinnas varmasti kestää käytössä, koska farkun ja lisätoppausten alla on vielä se kulunut "normaalikinnas" mikä varressakin.

Anopin vanhat verhot osa II

Siinä pöyhiessäni tuota anopilta saatua verhokasaa, josta tehtyjä monitoimipusseja jo eilen esittelin, päähäni pälkähti eräs väistämätön ajatus. Ja se oli aivan pakko toteuttaa, ja kun kerran toteutetaan, niin tehdään sitten saman tien kolmena kappaleena.

Kun Sinä ystäväni ja kaasoni Ievuskainen, katsot näitä kuvia, tuleeko sinulle tunne, että jotain jäi silloin neljä kesää sitten tekemättä, kun eräs rouva edelleen himoaa kaikkea tällaista? Voisimmeko ottaa sen kesän vielä joskus uusiksi?

Katsellessani verhopussissa jäljellä olevia kaistaleita, kävi niin, että en voinut laskea erästä tamppinauhaa pois käsistäni, vaan pyörittelin ja pyörittelin sitä yhtä uudelleen ja uudelleen. Osa siitä päätyi koristamaan noita pussukoita, mutta se jäljelle jäänyt osa ja sen kaveri muotoituivat pikkuisiksi laukuiksi tai pussukoiksi.

Tässä ensiksi punainen versio. Pussukkaosana tuo valmis koristenauha ja pala kapeaa tyllisuikaletta, joka löytyi verhopussista, siis koottu kahdesta palasta niin, että tyllistä tein pussin saumurilla, ompelin suuhun rypytyslangan ja rypytin suun valmiin röyhelökaitaleen mittaan sopivaksi, röyhelön ja pussukan yhdistin ihan ompelukoneella siksakkaamalla. Hihnoina äidin varastoista evakoitua silkkinauhaa, josta myös tehty koristerusetti pussukan kylkeen. Toista sivua koristava nappi on sattumalöydös äidin lankalaatikosta - se vain osui olemaan ihan samaa sävyä kuin tuo punainen koristenauha.


Äiti valitsi värit seuraaviin kahteen pussukkaan. Näissä malli on hivenen erilainen kuin punaisessa, mutta perustarvikeet samat eli valmista rimpsutettua koristenauhaa ja tyllin kappale, näissä on tuo yläosan nauha lähes yhtä pitkä kuin alaosan tyllipussukkakin eli ei poimutuksia kuten punaisessa versiossa. Nämä ovat malliltaan enemmän suorakaiteen muotoisia, kun tuo punaisin koristein varustettu on neliö.


Vaaleanpunaista koristaa toisella puolen rusetti ja toisella puolen käsin kirjottu ruusu, josta ei saatu kunnon kuvaa. Nämä kuvat Herra Kirjoitus napsi kännykkäkameralla, kun en muistanut ottaa kunnon kameraa maalle mukaan.

Vaaleansininen toi äidin mieleen kastemekon - ihan ok, kunhan ei vaan ala toivoa moisia bileitä omaan perheeseen, ei ole vielä tilauksessa. Tässä koristeena hivenen erilainen rusetti ja suoranainen hyperinnovaatio. Koska ei ollut oikean väristä nappia pussukan toisen puolen koristeeksi, nappasin äidin käsityöhyllyssä jo pari vuotta lojuneen Yves Rocherin markka-aikaisen kärrypoletin, jolla ei enää euroaikana tee yhtään mitään, liimailin siihen silkkinauhasta koristeet ja kiinnitin sen ompelemalla ja liimaamalla pussukkaan.Omasta mielestäni ovat ihan söpöjä, muut saavat sitten olla vapaasti eri mieltä.

Ja anopin verhopussiin jäi vielä kangasta, joten varmasti jossain kohtaa palaamme otsikolla "anopin verhot osa III" jne.

Anopin vanhat verhot

Mainitsinkin jo viettäneeni viikonloppua tuunausten merkeissä, ompelukoneen ja saumurin seurassa.

Sain anopilta pari vuotta sitten kassillisen tylliverhoja, jotka hän oli heittämässä roskiin tai kiikuttmassa Uffin laatikkoon. Minä kuitenkin ehdin ensin ja hän lahjoitti verhot minulle annettavaksi eteenpäin paikallisellle lastenkerholle. Kerholaiset valitsivat päältäjaon sen, mitä tarvitsivat joulunajan enkeleihin ja loput palautuivat minulle. Kiikutin kassin vinttiin ja unohdin aivan näiden olemassa olon, kunnes äiti oli ne tässä joulun jälkeen vintistä löytänyt ja keksinyt hyvän käytön ainakin osalle kankaista.

Valitettavasti olen näissä tilanteissa aivan liian hätäinen pääsemään kiinni siihen tekemiseen, että en ehdi ajatella kokonaisuutta. Niinpä nytkin jäi sellainen asia kuin "ennen"- kuva ottamatta ja ryhdyin heti purkamaan ja raastamaan verhoja. Kyseessä olivat siis valtavan isoon olohuoneen ikkunaan tarkoitetut moninkertaiset tylli-ja puhviverhot, joiden suurimpana jäljellä olevana osana oli noin 2m pitkä raitainen kappale. Raidat koostuivat noin 30cm leveistä tyllikaistaleista ja 4cm leveistä tylliverkkosuikaleista. Molempia raitoja taisi olla 8.

Ensiksi purin koko verhon yksin kimmin kappaleiksi ja sitten leikkasin tyllisuikaleista osan kolmeen osaan ja osan kahteen osaan. Tylliverkkosuikaileista ompelin nyörejä joko neljäksi taittaen ja saumurilla yhteen kooten tai leveämmäksi jättäen ja molemmat reunat saumaten.

Lopputuloksena oli 18 monitoimipussia, kahta kokoa (isompia 6 ja pienempiä 12), pari koristellumpaa ja loput yksinkertaisia peruspusseja. Nämähän käyvät pyykkipusseina, kenkäpusseina, säilytyspusseina esim. langoille, sipulipusseina ja tietenkin monikäyttöisinä hedelmäpusseina. En ominut näitä itselleni, vaan äiti, joka tämän käyttömahdollisuuden verhoille huomasi, sai pussit yhtä lukuunottamatta lahjoitettavaksi jonnekin hyväntekeväisyysarpajaisiin palkinnoiksi. Ihan sillä perusteella, että itse mielummin ottaisin arpavoittona tuollaisen pussin kuin tiimarin koriste-esineen. Sen yhden pussin sai sitten tietenkin anoppi, jotta hänkin näkee verhoistaan jotain tuunatun.

Alla kuvakavalkaadi pusseista ensin pieniä, sitten isoja ja lopuksi, kuka sanoo, että pyykkipussin pitäisi olla tylsä - pakko tunnustaa, että koristeosa löytyi valmiina tuolta verhokassin uumenista, minä vain kiinnitin sen paikoilleen: