Lentävät sukat

Tuolla laatikon pohjalla on jo pitkään pyörinyt Instrumentariumin lahjakortti, jonka saimme kun palautimme takuuaikana rikkuneen tuotteen,

jota ei sitten kyseisen firman valikoimista enää saanutkaan. Ne kyllä käänsivät Suomet ja saaret saadakseen meille sellaisen uuden, vaan kun ei ollut yhtään sen paremmin Ivalossa kuin Hangossakaan, niin hyvittivät sitten lahjakortilla.

Koska molempien silmälasit on päivitetty tänä kesänä toisen liikkeen kautta, piti käsiin vanhenevalle lahjakortille löytää käyttöä. Verenpainemittari meillä jo on, joten jotain muuta tuikitarpeellista piti keksiä. Kyllä, ihan oikein keksimällä keksiä. Jonkunverran jouduin selailemaan valikoimaa ennen kuin löytyi jotain sellaista, joka olisi suhteellisesti lahjakortin rajoissa ja tarpeellista. Sitten piti enää löytää liike, josta noita sai. Instru kun on vähentänyt näiden hyvin vointi tuotteiden valikoimaansa aika merkittävästi usemmista kaupoista. Oman kaupunkimme liikkeessä ei ollut, eikä naapurikaupungin, mutta onneksi kotikodin lähimmän kaupungin Instrusta löytyi eli ei tarvinnut ajella puolen Suomen läpi niitä hakemaan, riitti kun teki matkalla maalle muutaman kilometrin poikkeaman reitiltä.

Vaikka meillä ei olekaan vielä seuraavaa matkaa mihinkään suuntaan varattuna, päädyimme silti lentosukkiin.

Herra Kirjoitus sai yhdet mustat ja minä sekä mustat että hiekanväriset ohuemmat. Olivat muuten elämäni kalleimmat sukat, yksi pari maksoi lähes kaksikymmentä euroa (19,90€) .

Lahjakortin jälkeen piti kaivaa kuvetta vielä vajaan kympin verran, että nämä lähtivät meidän mukaamme. Uskon nuo kuitenkin tarpeellisiksi ja jos niin ikävästi kävisikin, ettei lentomatkaa ilmaantuisi, niin toimivat nuo kuitenkin esim. koulutuspäivien pitkällisissä istumasessioissa ihan hyvin.

Mustasukkaisuusdraama

Tällä kertaa tämä ei tapahdu siinä keskikokoisen kaupungin keskikokoisessa kolmiossa keskustan lähellä, vaan maansydämessä, paikassa jossa honkien humina tuudittaa Herra Kirjoitusta ja Rouva Jälkikirjoitusta unten maille.

Oli mitä tyypillisin suomalainen lauantai-ilta, saunottiin, istuttiin hetki pihalla nauttien auringon viimeisistä säteistä - fiksu se ihminen, joka aikanaan on rakentanut kolmelta suunnalta avoimen pihan, jonne aurinko pääsee paistamaan aamusta iltaan. Tuon nautinnollisen iltahetken jälkeen kömmittiin tietenkin nukkumaan, eikä nukkumattia kovin kauaa tarvinnut houkutella.

Yöllä alan nähdä sitten hyvin kummallista unta, en normaalisti pidä itseäni mitenkään äärimustasukkaisena ihmisenä, mutta unessa saan pahemman luokan itku-potku-huuto-raivarin, sillä rakas herra Kirjoitukseni tuoksuu vieraalle hajuvedelle. Tuoksuu vieläpä äärimmäinen voimakkaasti. Raivostuneen naisen kiristä, purista ja tiristä keinoja käyttämällä saan selville, kuka tämä vieraan hajuveden lähde on, ja hyökkään tietenkin hänen kimppuunsa hyeenan tavoin: Herra Kirjoitus on minun herra Kirjoitukseni ja häneen ei ole kenelläkään hajuvedessä kylpijällä kynnen koskettamista. Herään siihen, kun olen iskemässä tämän kasvottoman vieraan naisen kimppuun kaikella petetyn naisen raivollani.

Herään täydellisen pöllämystyneenä oudosta unestani ja haistan edelleen vieraan hajuveden leijumassa ympärillämme. Miten se voi olla mahdollista? Ei kai unikuvani sentään ole niin voimakas, että se materialisoi huoneeseen vieraan hajuveden tuoksun. Istun sängyssä hetken äärimmilleni hämmentyneenä ja herättelen itseäni sekä nuuskaisen uudelleen. Kyllä, hajuvesi tuoksuu edelleen. Olen täysin typertynyt, kummitteleeko meillä ja mistä lähtien kummitukset ovat alkaneet haista hajuvedelle.

Lopulta päätän turvautua keinoista perinteisimpään, nenääni, ja selvittää hajun lähteen. Nuuskin ja nuuskutan kuin paraskin vainukoira. Lopulta hajun lähde paljastuu. Se on, uskomatonta kyllä, selällään, kädet pään takana nukkuvan herra Kirjoituksen kainalo. Kyllä vain, armas mieheni löyhkää pahasti ruusuille ja piooneille, jollekin aivan äärimmäisen vaaleanpunaiselle ja naiselliselle. Olen nukkunut pää herra-kultani kainalossa ja sieltä haju on tunkeutunut nenääni aikaan saaden mitä kummallisempia mielleyhtymiä ja outoja unikuvia.

Jäljelle jää siis enää yksi arvoitus, mistä ja miten moinen tuoksu on puolisoni kainaloon päätynyt? Tämäkin arvoitus ratkeaa aamulla kovin maallisella tavalla ja olen vähän pettynyt, meillä ei kummittelekaan. Olin jo hetken haaveillut pääseväni Guinessin ennätysten kirjaan ainoana tuoksua levittelevien kummitusten omistajana.

Aamun valjettua näet selviää, että huoneemme pöydällä on ylimääräinen deodoranttipullo, tuoksuna ruusua ja pioonia. "Ai toi, joo, mä käytin sitä illalla, kun luulin, että olit ostanut mulle jotain uutta dödöä, kun se oli siinä pöydällä" toteaa hajamielinen professorini hyvin ällistyneenä siitä, että häntä syytetään vieraaseen pulloon kajoamisesta. Kun sitten kerron, mitä seurauksia asiasta on ollut, ja miten vähällä on ollut se, ettei hän ole päätynyt vähintäänkin unisen raivottaren sängystä pudottamaksi, hän tyrmistyy hetkeksi ja alkaa sitten nauraa suureen ääneen. Jäljet johtavat sylttytehtaalle ja pullon jättäjä on helppo selvittää. Äitini, jolta asiaa tivaan, ei oikein tiedä nauraako ääneen asian saamien seurausten vuoksi vai pyydellä vuolaasti anteeksi, hän tosiaan on hakenut kiireessä huoneen lipastosta jotain tavaraa ja jättänyt pullon siihen pöydälle vakaana aikomuksenaan hakea se heti ensimmäisessä mahdollisessa tilanteessa pois, vaan siihen se oli jotenkin unohtunut...ja siitä sitten päätynyt puolisoni kainaloon ja sytyttänyt minussa mustasukkaisen raivottaren.

Pullo korjataan vaivihkaa pois sinne minne se kuuluukin ja herra Kirjoitusta valistetaan olemaan koskematta vieraisiin pulloihin - vaimo ei aina ole niin huomaavainen, että muistaisi ostaa hänelle uutta dödöä, jos edellinen on loppu. Mielessäni vannon, että pakkaan heti seuraavan päivänä reissukassiimme miehelle oman dödön loppuneen tilalle, jotta sen ei tarvitse koskea vieraisiin pulloihin siinä uskossa, että ne kuuluvat hänelle.

Mitä tästä opimme - seuraukset vieraaseen pulloon, mihin tahansa pulloon, kajoamisesta saattavat olla arvaamattomat!

Varmat syksyn merkit

Niin valitettavaa kuin kesän loppuminen onkin, on siinä jotain positiivistakin, ainakin silloin kun helteet jatkuvat ja luonto ikään kuin kypsyy täyteyteen.

Aamupuuroa viiden sortin marjoilla, kaikki tämä kesän satoa. Maistuis varmaan sullekin.

Salaattikin on ehtinyt kasvaa täyteen kokoonsa. Tässä on siis yksi salaatinvarsi tai miksi sitä pitäisi kutsua, yhdestä juuresta tämä massiivinen salaatti tosiaan kasvaa. Saisipa ruukkusalaattiakin tässä koossa - kahvinkeitin on kuvassa mukana antamassa mittakaavaa, kyseessä on ihan normaalikokoinen Moccamaster.

Ja sitten vielä tällaista rappioromanttista kuvaa lauantain vadelmapuskista. En osaa sanoa, mikä tuossa haravakoneen, vanhan heinäseipään ja vadelmapuskan yhdistelmässä  vetoaa, mutta minuun se iski kuin leka päähän.

Suloista eikö?

Kaksinkertainen säästö

Tänään säästin oikein urakalla, tein vähintääkin tuplasäästön, mikä viimeaikaisten tuhlailujen jälkeen (joista kaikkia ei vielä ole edes esitelty täällä) minulle hyväksi laskettakoon. Minulla olisi ollut tänään valittavana kaksi tapaa kuluttaa päivää, joko mennä paikkakunnan kesätapahtumaan kiertelemään tai piiloutua vadelmapuskien varjoon. Ensimmäinen vaihtoehto olisi tarjonnut hyvän mahdollisuuden paitsi tavata vanhoja tuttuja ja päivitää kuulumisia myös päästä rahoistaan eroon, sillä kun on itse aikanaan useamman vuoden kaupannut niin kahvia, pullaa, voileipiä, arpoja kuin mitä milloinkin kaikille mahdollisille tapahtumassa liikkuville, on suorastaan jonkinlainen sosiaalinen pakko ja vastavelvollisuus vuorostaan käydä kaikkien mahdollisten yhdistysten, luokkien ja järjestöjen kojuilla ja jättää niihin vähintään se kahden euron arparaha. Lopputuloksena on sitten vähemmän tarpeellisia palkintoja, jos ylipäänsä mitään voittaa.

Ei siis liene yllätys, että epäsosiaalinen puoleni voitti ja painalsin ämpärit viuhuen nauttimaan vadelmapuskien mielyttävästä ja satoisasa seurasta. Vadelmien lähinpänä naapurina tosin asuvat nokkoset, jotka useissa tapauksissa olivat sitä mieltä, että minä olen häiritsijä ja koettivat karkoittaa minut pois pusikosta. Samaa voi sanoa auringosta, joka koetti toteutaa Raamatun kertomuksen sanoja "päivällä piinasi heitä helle..."

Tuplasäästöstä meinasi kyllä tulla korvaamaton vahinko ja ahneelle puolelleni se olisikin varmaan ollut ihan oikein. Käteni, josta en ole täällä tainnut mainitakaan sen keväisen jeremiaadin jälkeen (mutta käpälän suhteen tilanne on se, että sain tällä viikolla lähetteen eteenpäin, sellaiseen paikkaan, jossa niiden pitäisi tehdä ihmeitä puukoilla eli sinne päin aikaa odotellessa...vaivat pahenivat niin suuriksi ja olotila kävi niin surkeaksi, että minun oli pakko niellä vastentahtoisuuteni ja suostua tuohon. Mieluummin silti leikkaus kuin sen edellisen lääkärin ehdottama kortisonipiikki, jossa ranteeseen laitettuna riskit ovat niin isot etten mä missään tapauksessa suostu siihen, että joku lähestyy neulalla mun rannetta), pääsi nauttimaan voimaperäisestä kontaktista karun isänmään kanssa. Kaikki kävi jokseenkin seuraavasti, yksi osa tuosta vatukosta, jossa marjastin, oli pohjaltaan pienehköä kiveä, sellaista nykrkin, kahden nyrkin ja pienen melonin kokoista. Tiesin kyllä, että nuo kivet eivät olleet kovin vakaa alusta ja koetin tarkasti sijoittaa jokaisen askeleeni sijan. Siitä huolimatta kävi sitten niin, että yksi kivistä pyörähti jalkani alla ja sitten minua vietiin. Nappasin tietenkin perslaskua pehmentämään kätöseni, sen vaivaisemman tietenkin vielä, ja niin minä tömähdin käsi kipeästi kivenlaitaan iskien persuuksilleni kivikkoon. Omat toppaukset, lue persläskit, sekä pusikko vaimensivat putoamista niin, että käsi sai tuossa pahimmin siipeensä. Miten se aina sattuukin niin, että juuri sillä kohtaa, missä ei tarvitsi on joku sopiva kivenreuna, pullonpohka tai lasinsirpale, niin tässäkin kohtaa.

Pahassa paikassa oli kaksi onnea onnettomuudessa. Ensimmäiseksi se, että melkein täysinäinen litran sankoni oli vakaasti läheisen vanhan säiliön päällä eikä siis kaatunut onnettomuudessa. Voin vain kuvitella, miten nuuka-minäni olisi itkenyt verta ja karvaita kyyneleitä maahan kaatuineiden vadelmien perään. Toinen onni sattui olemaan se, että Herra Kirjoitus oli huutoetäisyydellä ja riensi apuun. Minä en yksinkertaisesti päässyt tuosta millään ylös, en voinut auttaa kuin yhdellä kädellä ja kivet jalkojen alla kierivät aina kun yritin ponnistaa jaloilleni. Olin ilmeisesti onnistunut potkaisemaan liikkeelle varsinaisen emäkiven, joka lukitsi koko systeemin. Pystyyn siis päästin vähän avitettuna ja kättä kokeillen, ei se niin kipeä ole, että se olisi rikki, kunnon mustelman siihen varmaan saan. Kädellä pystyi ihan hyvin marjastamaan vielä kaatumisen jälkeenkin, vaikka ahneus varmaan vähensi kipua leijonan osan.

Päivän saldo: reilut viisi litraa vadelmia ja kovasti särkevä peukalo. Vadelmat pakastin ja peukalon pistän yöksi lastaan, jos se siitä rauhoittuisi.

Tavaran haalintaa

Olen onnistunut kohtuullisen hyvin vieroittamaan itseni käsityökirjojen hankinnasta, sillä olen tajunnut niitä löytyvän kirjastosta vähintäänkin sen verran kuin tarvitsen. Yksi poikkeus tuossa kategoriassa on: nämä erilaisia kudottuja ja virkattuja kuvioita käsittelevät kirjat. Noita on hyllyssäni useampia, mutta taas löytyi kirjakerhon alesta jotain niin houkuttelevaa, ettei kympin hinta tuntunut missään. Sen saman kympin voisin lyödä vetoa, että vielä vuodenkaan kuluttua en ole kokeillut yhtä ainoaa noista kirjan malleista.

Samaisessa kirjapaketissa oli myös sitten helmikorut "kaupantekijäisinä". Pussissa on kaulakoru ja korvikset, jotka näyttävät todella hyviltä eli näitä varmaan tulee käytettyäkin ihan oikeasti. Kerrankin 10+ arvoinen ilmaislahja, vaikka se sitten tarkoittaakin lisää tavaraa huusholliin.

Melkein loppui

Heittäessäni pois viimeisintä tyhjentynyttä kasvopesupurkkiani elin jo hetken harhassa, että ihan toden totta olemme sellaisessa tilanteessa, että olen onnistunut käyttämään kaikki kasvojen puhdistamiseen tarkoitetut varastossa ja jemmassa olleet tuotteeni. Intensiivinen kaappien kaivelu paljasti kuitenkin, että asia ei ollut ihan näin - ja minä kun olin jo haaveillut kosmetiikkaostoksille pääsystä oikein tosissaan.

Kaapista paljastui vielä yksi kevyesti kuoriva kasvojen puhdistusaine ja pienen pieni kasvosaippua, jotka ne on sentään syytä käyttää vielä ennen shoppailemaan lähtöä. Kumpaakaan ei varmaan ihan päivittäiseen käyttöön voi ajatella, mutta joka toinen päivä vuorotellen.

Sen verran ennakoin, että kävin kaupassa ja ostin sen pitkään hehkuttamani Marseilles-saippuan, ihan huimat kaksi ja puoli euroa siis tuli kulutettua. Olen lukenut useamman kuin yhden henkilön kirjoittamana, että se soveltuu erittäin hyvin kasvojenkin puhdistamiseen. Toimikoon se siis hätävarana, jos en sitten juuri sillä sekunnilla pääsekään kaupaan, kun nuo edellä mainitut puhdistusaineet loppuvat. On todellakin pakko tunnustaa, että olen ylen hämmentynyt siitä, että ylipäänsä olen päässyt tällaiseen tilanteeseen, ettei minulla ole tuon enempää enää jemmoja - mittavatkin kosmetiikkavarannot siis kuluvat, jos niitä vaan malttaa olla kartuttamatta.

Olin jo valmiiksi katsonut Oriflamen valikoimista yhden puhdistustuotteen ja Dermosililtä toisen, jotka aioin tilata, mutta vielä toistaiseksi on maltettava odottaa. Niinköhän on, että on syksy ennen kuin pääsen kasvojen puhdistusainetta hankkimaan vai auttaisiko syvällinen kaappi-inventaario siihen, että päästäisiin vuoteen 2014 asti. Tuota vuoteen 14 asti selviämistä kyllä epäilen, sillä Dermosil-pisteeni vanhenevat marraskuussa, joten silloin viimeistään on pakko tehdä tilausta ja minun on aika vaikea estää itseäni ostamasta sieltä kasvojen puhdistusainetta.

Raitaa ja laatikoita

Keväällä listasin itselleni projekteja kevääksi ja kesäksi, yksi niistä oli vasta viitisen vuotta päälystämistä odottaneiden laatikoiden saattaminen uuteen kuosiin. Se oli muuten toiseksi viimeinen tuon listan töistä - vain sytykeruusut ovat tekemättä, mutta niiden tekeminen on itse asiassa enemmän sellaista syksyn ja talven puuhaa.

Tämä on todellinen nuukan ihmisen askartelu- ja tuunausprojekti, sillä laatikot olen saanut ilmaiseksi töistä. Ne olisivat roskia, jos niitä ei kukaan käyttöön huolisi. Minä taisin olla ensimmäinen, joka noita keräsi ja sanottuani ääneen noin kymmenen käyttötarkoitusta noille, alkoivat muutkin kerätä noita ja jossain vaiheessa jopa suorastaan siitä vähän kinattiin, kuka milloinkin vapautuvan laatikon saa. Onneksi noita sentään tulee lisää ja on riittänyt kaikille.

Noita laatikoita tulee meille töihin kovasti monen kokoisia, todella isoista suhteellisen pieniin. Meillekin on päätynyt noita isoja useampia, keskikokoisia vielä enemmän ja pienempiäkin jokunen. Noista valikoituivat päällystettäviksi ne, jotka ovat sisällä asunnossa, vintissä olevat kausivaatteiden ja kirppistavaroiden säilytykseen käytettävät laatikot saivat pitää ruskean pintansa.

Tapettikin oli ilmaista, sillä sain sen ihmiseltä, joka oli hävittämässä sitä muuton tieltä. Taas kerran tuli todistettua, että toisen roska on toisen aarre, sillä tapetti on todella kaunista ja laadukasta, sen vinyylipinta kesää pyyhkimistäkin. Maalisutejakin oli vanhastaan eli ainoa projektiin ostettu juttu oli tuo liisteri, jota jäi sitten vielä reilusti seuraaviinkin projekteihin.

Minusta tuo kuosi raitoineen ja kukkineen on niin uskomattoman kaunis ja herkkä ja kuitenkin raikas ja riittävän vahva.

Työvaihekuvia ei juuri ole, sillä hätäinen ihminen ei ehdi seurustella itse kameran kanssa eikä myöskään anna toiselle tilaa kuvata  - ei nyt, tää on nii-iin kriittisessä vaiheessa, etten voi väistyä tai päästää irti tai...

Valmiista laatikoista sentään on jokunen kuva. Tapetti asettui erittäin hyvin noihin neljään pienempään laatikkoon - aluksi oli tarkoitus tapetoida vain ne, mutta sitten totesin, että tuo iso olisi niin yksinäinen erivärisenä, joten päätin tapetoida senkin, kun tapettia kerran riitti. Tapetin riittävyys tuohon isoon oli kyllä jo vähän niin ja näin, sillä sen päällyksen jouduin kokoamaan useammasta palasta, julkisivu sentään on suhteellisen edustuskelpoinen. Eikä tarvitse huomauttaa, että raidat kulkevat vinossa - tiedän sen itsekin, mutta onneksi ne eivät sentää ihan hirveästi hypää silmille.
Toivottavasti eivät ala häiritä jatkossa tämän enempää, nyt väitän vain, että niissä on persoonallinen leima.

Tuossa suurimmassa ja kahdessa seuraavaksi isoimmassa säilytän osaa langoistani. Vertailuksi todettakoon, että tuon suurimman laatikon koko on noin 60x50x 35cm. Seuraavat kaksi pitävät sisällään laukkuja ja pienimmän sisältöä en ole vielä päättänyt sen kun kaivoin vintistä esiin tajutessani, että tapettia jäi sittenkin vielä pikkuisen.

Koska äidit yleensä rakastavat eniten rujoja lapsiaan, on näistä minulle ehdottomasti rakkain tuo kaikkein pienin laatikko. Sen päälystämiseen kun käytin kaikki mahdolliset jämäkappaleet, joita muista laatikoista oli jäänyt. Melkoisen tovin käytin noiden kappaleiden sovittelemiseen, mutta sain kuin sainkin onnistuneen lopputuloksen. Kuinka moni osaa esimerkiksi sanoa, että tuo kansi on koottu neljästä palasesta, yksi sivuista kolmesta palasesta ja pohja jäi vallan päällystämättä, muissa laatikoissa sekin sai tapettipinnan.

Pakatessani lankoja ja laukkuja takaisin uusiin hienoihin laatikoihin onnittelin itseäni, sillä melkoisen kasan euroja olisin saanut latoa tiskiin, jos olisin liikeestä ostanut kuusi tämän kokoista sisustuslaatikkoa.