Epäreilu elämä

Fiilis tällä hetkellä ”mahtava”. Jos olisin lapsi, heittäytyisin lattialle, hakkaisin sitä nyrkein ja potkin sekä huutaisin suoraa huutoa. Koska olen aikuinen, tyydyn kiroilemaan ja itkemään itsekseni. Myönnän eläneeni sitku- elämää ja ajatelleeni, niin pahalta kuin se kuulostaa, että kunhan ”pääsemme eroon” niin äidistä kuin anopista, meillä on jokunen vuosi, ehkä jopa vuosikymmen yhteistä hyvää aikaa ilman, että täytyy huolehtia jostain. Nyt tältä ajatukselta kiskaistiin matto pois jalkojen alta, ja kaaduin suoraan rähmälleni. Rakkaalla puolisollani epäillään muistisairautta. Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota siihen, että hän unohtaa esimerkiksi sen, mihin kauppaan piti mennä seuraavaksi ja lähtee ajamaan ihan hassuun suuntaan. Viimeinen pisara oli se, että ruoat, jotka hänen piti laittaa jääkaappiin, jäivät yöksi keittiön pöydälle. Vaadin häntä varaamaan ajan työterveyshoitajalle, minkä hän tekikin. Kun sitten näin kirjaukset, joissa kerrottiin myös, että hän on töissä unohtanut tuttuja asioita, siis miten jotain tehdään, ja joutunut kysymään neuvoa työkavereilta, karvani nousivat pystyyn. Ilman virallista diagnoosiakin olen melko varma, mistä on kyse.  Ihan riittävän monta vastaavan tyylistä tapausta olen sivusta nähnyt.

Mielessäni huudan vain miksi, miksi, miksi? Miksi sillä kohtaa, kun minulla on käsissäni vielä edellinenkin pahenevasta muistisairaudesta kärsivä omainen, minulle lykätään vastuulleni toinen. Mitä pahaa olen tehnyt saadakseni tällaisen lottovoiton? Mihin katosivat ne kaikki ihanat yhteiset vuodet, jolloin matkustaisimme, nauttisimme elämästä ja viettäisimme ihanaa aikaa yhdessä.  En valitettavasti kykene näkemään niitä, näen ankeutuvan tulevaisuuteni yhä pahemmin dementoituvan puolisoni omaishoitajana – hampaat irvessä, koska olen luvannut rakastaa, kunnes kuolema erottaa.

Vaikka puolisoni ei vielä ole käynyt edes lääkärin vastaanotolla ja tutkimuksissa, olen jo käynnistänyt elämänvaiheen B. Olen miettinyt, missä vaiheessa asunto pitää vaihtaa. Miten muutto hoidetaan?

Toivon ja rukoilen puolisoni pärjäävän mahdollisimman pitkään työelämässä, koska se mahdollistaa vielä monia asioita, joista vähäisin ei ole työterveyshuollon kautta saatava apu. Ihan vielä en googlettanut muistisairaan omaisten tukitoimia, mutta se on vuorossa sitten kun dignoosi on varmistettu.