Tehokkuuden ihannointi saa kihisemään kassajonossa

Myönnetään, että otsikko on kohtuullisen provokatiivinen, mutta tämä on sellainen aihe, jota olen hautonut jo pidemmän aikaa. Tähän asti olen kyennyt istumaan sormieni päällä ja jättänyt kirjoittamatta, mutta nyt en enää kykene ja on pakko päästää paineita kattilasta ennen kuin se räjähtää.

Puolisoni väittää, että minä ihannoin tehokkuutta kaikessa mahdollisessa. Olin taannoin esimerkiksi ajatuksissa tarjota apuani erään kaupunginosa tapahtuman järjestämisessä ja järkeistämisessä, koska järjestelyt mielestäni ontuivat pahasti ja muutamalla pikkujutulla hommasta olisi saanut toimivamman. Kyseessä oli kaupunginosa kävely, jossa oli tarkoitus muistella ko. paikan menneisyyttä, vanhoja asukkaita ja taloja samalla kun käveltiin niiden ohi, muistelijoina vanhat paikalliset asukkaat, jotka osallistuivat retkelle. Valitettavasti vain hommaa ei saatu toimimaan kunnolla, porukka venyi pitkääkin pidemmäksi jonoksi ja kaikki puhuivat päällekkäin. Minä en ainakaan saanut koko retkestä irti juuri mitään ja sen vuoksi olisinkin toteuttanut homman toisin ( ja tietenkin omasta mielestäni järkevämmin): lyhyempi kävelylenkki, enemmän pysähdyksiä, jaetut muisteluvuorot ja vahti siitä, että porukka pysyisi kasassa, niin, että kiinnostuneilla olisi ollut mahdollisuus kuullakin jotain. Rakkaan puolisoni mielestä tämä järkeistäminen ja tehotuotanto olisivat pilanneet koko retken...

Myönnän, että pyrin soveltamaan tuota edelläkuvatun kaltaista tehokkuutta myös kaupassa ja erityisesti kassajonossa. Miksi tehdä helposta asiasta vaikeaa: kapula väliin, ostokset järkevässä järjestyksessä hihnalle ja kapula loppuun. Sitten vain ostosten perässä kassalle ja maksu (jos jonossa on paljon ihmisiä, ei makseta satasen ostoksia viiden sentin kolikoilla), jonka jälkeen tavaroiden pakkaaminen ja pois. Nopeaa, helppoa ja tehokasta ja mahdollistaa mielyttävän asioimisen myös kanssaihmisille.

Se, mikä saa minut kihisemään kassajonossa ja kassalla, ovat haahuilevat ihmiset. Ne samat, jotka pitävät parin metrin tai vielä pidemmän välin edellä olevaan asiakkaaseen ikään kuin kassajonossa ei ketään muita olisikaan. En tarkoita, että pitäisi olla edellisen asiakkaan iholla, mutta onko pakko pitää tuollaisia välejä varsinkin silloin kun kassajono ulottuu jo muutenkin marketin peräseinään - enkä sitten tässä tarkoita niitä välejä, jotka jätetään sitä varten, että kanssaihmiset pääsevät kulkemaan jonosta läpi, ne ovat fiksuja ja toiset huomioivaa toimintaa.

Nämä samat ihmiset ovat sitten niitä, jotka  toimivat jommalla kummalla seuraavista tavoista. Ensimmäisenä vaihtoehtona he havahtuvat kävelemään jonossa eteenpäin vasta siinä vaiheessa, kun edellinen asiakas on jo maksamassa ostoksiaan tai jopa maksanut ne. Sitten nämä valuvat jonossa eteenpäin kuin jäätynyt siirappi ja tutkivat tarkasti jokaisen ostamansa tuotteen vielä ennen kuin asettavat sen kassahihnalle.

Toisena vaihtoehtona nämä haahuilijat kyllä seuraavat kahden metrin hajuraolla edellistä asiakasta kassahihnalle asti ja purkavat tavarat hihnalle. Sen jälkeen he jäävätkin möllöttämään siihen kassahihnan päähän, eivätkä liiku mihinkään, vaikka heidän tavaransa hihnalla etenevät. Tämän mallin haahuilijat etenevät vasta siinä vaiheessa, kun kassa alkaa käsitellä heidän tuotteitaan taikka mikä vielä todennäköisempää, he liikkuvat siitä hihnan päästä vasta maksamaan. Siinä sitä sitten on koko kassahihna tyhjänä, kun nämä ovat pantanneet sitä ja estäneet seisoksimisellaan toisia laittamasta tavaroita hihnalle. Järkevällä toiminnalla siinä voisivat olla parin, kolmen asiakkaan ostokset ja kaikki pääsisivät paljon sujuvammin eteenpäin. Sen sijaan toiset joutuvat odottelemaan ihan suotta, kun nämä haahuilijat kuvittelevat omistavansa koko kassan. Miksi on niin vaikeaa päästää toista purkamaan ostoksiaan ja seurata niitä omiaan, kun ne kulkevat siinä hihnalla? Miksi tällaisten ihmisten on aina pakko tulla kauppaan pahimpaan ruuhka-aikaan? Miksi on niin kovin vaikeaa ajatella, että siellä kaupassa on muitakin kuin minä ja ottaa muutkin huomioon? Parjattakoon tehokkuutta vaikka miten, niin minusta siinä on myös iso annos toisten huomioonottamista.

Tähän asti olen saanut pidettyä suuni, mutta voi olla, että seuraavalla kerralla joko isken kassahihnan panttaajaa korinkulmalla "vahingossa" polvitaipeeseen taikka avaan sanaisen arkkuni ja jaan mielipiteeni toisten huomioimisesta kassajonossa.

Ei se ompeleminen, vaan se purkaminen

Äitini löysi kaapeistaan vanhan puuvillaisen siivousmekon, joka ei enää sopinut hänelle. Eikä tietenkään, valitettavasti, minullekaan. Hän oli saanut jonkun idean, miten uusiokäyttää mekko, mutta luopunut sitten ajatuksesta, koska kangas ei olisi alustavien mittausten mukaan riittänyt. Kaivoimme kuitenkin jokin aika sitten mekon uudelleen esiin ja teimme tarkemmat mittaukset. Kangas riittäisi, mutta vain sillä tavoin, että mekko ratkotaan yksin kimmin kappaleiksi, sillä kaikki nykyiset saumat tarvittaisiin saumanvaroiksi myös tulevaan työhön.

Mekko oli tietenkin kunnollista menneen ajan työtä eli siinä oli sekä suora ommel että saumaa huolitteleva saumuritikki reunassa, jokaisesta saumasta irotaa siis melkein kolme senttiä lisäkangasta (siis puolitoista senttiä per reuna). Koska kangas piti saada käyttöön kokonaisuudessaan, en voinut käyttää normaalia pikaratkomistapaani "sakset käteen ja leikataan sauma pois", en myöskään uskaltanut ottaa käyttöön ratkojaa, joska pelkäsin, että puhkoisin sillä vahingossa reiän sellaiseen paikkaan, jossa sitä ei kuulu olla. Katkaisin langat yhdestä kohdasta saksilla ja nypin loput saumoista auki nuppineulalla.

Yhden pitkän sauman ratkomiseen sain kulumaan aikaa melkein kaksi tuntia ja tuossa mekossa noita saumoja on neljä!

Kuvassa urakka on puolessa välissä. Toinen puolikas mekosta on kappaleina, toinen hiha ja kaulus irti, mutta vielä riittää ratkottavaa. Kangas on kyllä aivan ihana, joten olen valmis näkemään kaiken tämän vaivan, jos vaikka kävisi niin onnellisesti, että tästä syntyvä tuotos päätyisi meille.

Hopotus: Bepancare

Pääsin hopottajien kautta testaamaan tuota jo kertaalleen täällä blogissakin mainittua Bepancare-voidetta. Hopottajana siis pääsen testaamaan tuotetta ja kertomaan siitä mielipiteitäni niin täällä blogissa kuin muuallakin. Jos hopottajaksi liittyminen kiinnostaa, niin täältä pääsee heidän sivuilleen ja suosittelija koodiksi HOP5862.

Bepancare on siis erikoisvoide, joka on tarkoitettu raskausarpien hoitoon, mutta sen kerrotaan toimivaan myös muiden arpien hoidossa, ihon kiinteytyksessä ja jopa selluliittiin. Itselläni noita arpia on valitettavasti eniten juuri painonvaihtelusta johtuen, joten ne erityisesti käsivarsissa olivat ykköskiinnostuksen kohteeni tätä tuotetta testattaessa, toiseksi kohteeksi valitsin sitten decolté-alueen, kaulan ja leuan. Periaatteeni näissä tuotteissa on se, että pessimisti ei pety, joten lähdin testaamaan tuotetta ilman suurempia ennakko-odotuksia ajatellen, että jos arvet todella pehmenevät tai katoavat, niin olen ylen onnellinen, jos taas eivät, niin en ole menettänyt mitään. Sama ajatus ihon kiinteytymisen suhteen tuolla kaulan suunnalla.

Avatessani pakkauksen ensimmäiseksi huomion nappasi pullo, sillä kysessä oli pumppupullo, mikä tarkoittaa minusta aina tietynlaista helppoutta tuotteen käytössä ja myöskin hygieenisyyttä tuotteen käsittelyssä.

Seuraavaksi pääsinkin sitten hakemaan ensi vaikutelmaa itse tuotteesta. Voide on nimensä mukaan emulsio eli pehmeä ja helposti levittyvä, ei liian paksu taikka tahmaava. Tuote myös imeytyi todella nopeasti ja jätti ihon ihanan pehmeäksi, jännittävää kyllä tuo pehmeys ei kadonnut, vaan se jäi viipyilemään iholla ja sai ihon tuntumaan todella mielyttävältä.  Ja ennen kaikkea plussaa on se, että tuote tosiaan imeytyi, eikä tehnyt sellaista come backia, mitä joillakin tuotteilla on tapana: Ensin siis näyttää siltä, että tuote imeytyy hyvin ja viiden minuutin päästä iho puskeekin kaiken takaisin. Bepancarella tuota ongelmaa ei ollut, kun voide imeytyi, se tosiaan katosi ihoon ja jäi sinne ja iho jäi ihanan pehmeäksi. Tuota mielyttävää pehmeyden tunnetta en vain voi olla ylistämättä, se tuntuu niin hyvältä.

Parin viikon rasvauksen jälkeen voin todeta, että iho tuntuu varsin mielyttävältä, pehmeämmältä ja ehkä aavistuksen kiinteämmältäkin. Arpialueella en ole juuri muuta muutosta huomannut kuin tuon pehmenemisen, normaalisti arvet käsivarsissa tuntuvat inhan kiristäviltä, mutta mielestäni ne eivät kiristä nyt yhtä paljon kuin ennen rasvauksen aloittamista. 

Kokemukset testauksen "puolen välin krouvissa" ovat pelkästään positiivisia, ja vaikutelma tuoteesta hyvä ja kuten yllä oleva kuva todistaa - tuote ei valu, vaikka se ei olekaan "tökkötukeva".

Lisää tuotetietoa löytyy täältä.

Melkoinen maanantai

Tämä oli taas niitä päiviä, jolloin vaan olisi ollut kaikkein parasta jäädä koko päiväksi vuoteeseen ja kiskoa peittoa ylemmäs. Tosin juuri melkein noin minä teinkin aamusta, sillä luulin, että työpäiväni alkaisi kahdeksalta. Ehdin siis säätää herätyskelloon yhden ylimääräisen torkunkin ja muutenkin se oli jo soittamassa normaalia myöhemmin. Jostain takavasemmalta hiipi sitten ajatus, että jos kuitenkin tarkistaisi vielä työvuoronsa ja sieltä se sitten iski - tajunta siitä, että töissä pitäisi ollakin jo seitsemältä. Pisti sitten pikkuisen kiireeksi...

Kuvioon tietenkin sopii se, että kastuin mukavasti työmatkalla ja kolea syyssää piti huolen siitä, että vilu viipyi vieraanani koko päivän. Muutenkin päivä oli täynään kaikenlaista pientä epäonnistumista, syksyn jumppien ilmoittautuminen ei toiminut, ja ilmoittautumispäivä siirrettiin huomiseksi, jolloin en tietenkään pääse ilmoittautumaan. Kotimatkalla pääsin sitten taas nauttimaan sateesta ja kiroamaan syksyn saapumista.

Illan kokouksesta meinasin myöhästyä ja tietenkin sain sieltä ylimääräisiä töitä, jotka eivät tosiaan kuulu minulle, mutta kai ne on pakko hoitaa. Mitäpä muuta tässä vielä, mieli tekisi sipsipussia, mutta enpä taida uskaltaa lähteä hakemaan - joko tukehdun niihin syödessäni niitä taikka sitten joku ajaa ylitseni matkalla kauppaan.

Karvisen sanoin: I hate mondays.

Liikaa jopa minulle

En yleensä ole mitenkään innokas naamakirja-aktiivi, minua on aivan turha houkutella pelaamaan mitään peliä siellä taikka osallistumaan mihinkään joka vaatii enemmän kuin kolme tai viisi klikkausta. Nyt kuitenkin olen löytänyt sieltä jotain joka suorastaan pakottaa käymään siellä päivittäin kurkkimassa, mitä uutta sinne on ilmestynyt. Tämä "jotain" sattuu olemaan kierrätysideat ryhmä, jossa tunnuslauseena on suunnilleen jotain seuraava: "paras ekoteko on jättää ostamatta, mutta jos olet jo ostanut, silloin kannattaa kierrättää se".

Ryhmä pursuu mitä uskomattomampia ideoita kaikesta mahdollisesta, en voi kuin huokaillen ihastella ihmisten keksiliäisyyttä siitä, mitä kaikkea ja mistä sitä saakaan aikaan. Mainitaanko nyt esimerkkeinä vaikkapa metallisista sälekaihtimen säleistä punotut korit ja astiat, pesupalloista askarrellut jouluvalot, autonrenkaista tuunatut kukka-astiat taikka deodoranttipullon palloista väkerretyt nukkekodin valaisimet. Nuo nyt ovat vain muutamia esimerkkejä, käytännössä tuota palstaa selailemalla voi löytää ideoita ihan minkä tahansa asian kierrättämiseen.

Olen äärimmäisen innokas kierrättäjä, joka on täällä tullut jo selväksi, mutta tuota Kierrätysideat-palstaa lukiessani on tullut sellainen tunne, että mitään ei oikeastaan voisi pistää roskiin, vaan kaiken voisi kierrättää. Se on toki kunnioitettavaa, mutta jopa minulle hiukan liikaa. En voi välttyä siltä mielikuvalta, että minä innokkaana kierrättäjänä hamstraan kotimme täyteen kaikkea mahdollista "materiaalia" aka roskaa ja päädyn himohamstraajaksi. Pitänee yrittää hillitä itseään, jotta ei ihan tuohon lankeaisi.

En kuitenkaan saa mielestäni noita ihania dödöpullon palloista tehtyjä  nukkekodin valaisimia, sellaista haluaisin kokeilla. Ollapa pieni tyttö, jolle voisi askarrella kierrätysnukkekodin. Enkä siis mitenkään välttämättä halua tuota tyttöstä omaksi, vaan jonnekin lähipiiriin sen verran lähelle, että voisin hämmästystä herättämättä lahjoittaa hänelle nukkekodin.

Kerrankin muodikkaat kynnet

Olen yleensä melko immuuni sille, minkä mainostetaan olevan kynsienlakkauksessa kulloinkin muotia ja kuljen omia polkujani. Näin suurimmalta osaltaan jo siksi, että olen merkittävissä määrin vähentänyt kynsienlakkaamista ja jos lakaankin, niin lakkaus on perussettiä, kaikki kymmenen kynttä yhdellä ja samalla värillä ilman mitään koristelua.

Nyt satuin lukemaan paristakin lähteestä, että on äärimmäisen trendikästä lakata nimetön eri väriseksi kuin muut kynnet ja mielellään tietenkin myös koristella se eri tavalla kuin muut. Pakkohan sitä sitten oli minunkin kokeilla, ei oikeastaan siksi, että olisin trendikäs, vaan siksi, että halusin tehdä niin.

Syynä tähän haluun oli käynti jalkahoidossa kuluttamassa viimeisiä viime jouluna saamiani lahjakortteja. Jo itse jalkahoito oli taivaallinen elämys, on aina äärimmäisen ihanaa, kun joku jaksaa vääntää minun jalkojeni kanssa, mutta täydellisyyden siitä teki mukaan saamani kynsilakka. Hoitolassa, jossa käyn, on tapana, että asiakas pääsee "karkkikauppaan" eli saa valita itselleen mieluisan lakan, jonka saa siis myös mukaansa. Lakat ovat toki minikokoisia, mutta mitä siitä, kyllä sellaisesta riittää moneen käyttöön.

Yleensä käytän vähintään viisi minuuttia sopivan lakan valitsemiseen ja mietin valintaa lukuisilta kanteilta. Tällä kertaa ei tarvinnut, sillä se lakka iski silmiini heti. Olen blogissakin itkenyt rakastamani Yves Rocherin kullanvärisen lakan loppumista täällä ja perustellusti epäillyt, ettei vastaavaa sävyä enää saisi mistään.  (Tässä kohtaa lienee syytä tunnustaa, että harkitsin vakavasti ostolakkoni rikkomista, kun näin, että Dermosilillä oli kesävalikoimissaan hyvin samantyylinen tuote, mutta onneksi pysyin lujana, enkä ostanut). Nyt kun näin lähes vastaavan sävyn tuolla hoitolan valikoimissa, tiesin heti, että se olisi minun.

Lakka tosiaan on hyvin samansävyistä kuin tuo tyhjentynyt pullo, kenties aavistuksen tummempaa, kimaltavampaa ja tekstuurisempaa eli pinta jää karheaksi, mutta muutoin tosiaan hyvin samanlaista.

Päätin sitten pistää kunnolla kimallusta kynsiin ja yhdistin tuon kullanvärisen toiseen suosikkiini vaaleanpunaisella pohjalla kaikissa sateenkaaren väreissä kimaltavaan Discoon, jota ei valitettavasti enää saa. Se kun oli Dermosilin kausi tuote parin kesän takaa. Lisäjjippona vielä se, että nimettömän kynsi on pitkä ja muut lyhyitä eli värieron pitäisi korostua oikein kunnolla.

Juuri näin, suosittelen lämpimästi kuvien ottamista keskellä yötä salamalla tai ilman kimaltavista lakoista, jotka ovat päivänvalossakin haastavia kuvattavia. Ehkä noista kuvista nyt jonkinlaisen käsityksen asiasta kuitenkin saa. 

Elokuun nuukailuvinkki: erota halu ja tarve

Halu ja tarve ovat yleensä ne kaksi asiaa, jotka pyörivät ihmisen päässä hankintoja tehdessä tai harkittaessa. Halun ja tarpeen voi määritellä hyvin monella tavalla riippuen siitä, kuka määritelmää tekee ja missä vaiheessa. Kaikkein minimalistisimmillaan tarve tarkoittaa samaa kuin välttämättömyys, asia, jota ilman ei tule toimeen. Noita tuollaisia ovat näillä levysasteilla esimerkiksi ruoka, katto pään päälle ja vaatetus, niitä ilman ei vain selviä eli ne ovat ehdoton minimi. Toki myös huonekalut sen katon lisäksi lisäävät mukavuutta ja niitä voi kutsua välttämättömyyksiksi - ainakin patjaa, peittoa ja tyynyä. Vaatteitakin on ilmastostamme johtuen pakko olla eri vuodenaikoihin erilaisia, jotta olo olisi kohtuullisen siedettävä. Sitten kun lähdetään miettimään, niin toinen (musta) talvitakki voi sitten jo olla halu eikä tarve. Tuo musta nyt on suluissa sen vuoksi, että periaatteessa kaksi talvitakkiakin voi vielä olla tarve, erilaisista keliolosuhteista johtuen. Kun mennään siihen kolmanteen talvitakkiin, toiseen mustaan siis, se voi olla jo halua eikä tarve. Näin siis minimalistisimmillaan.

Itse en kuitenkaan ole minimalisti, joten lähtisin pyörittelemään asiaa vähän eri kulmasta. Kuten olen useaan kertaan maininnut olen hamsteri, joten minimalistinen halun ja tarpeen rajaus ei oikein ole minun juttuni. Olen sitä mieltä, että jos käyttää joitakin tavaroita usein, niille on tarve, vaikka ne eivät ehkä siihen kaikkein välttämättömimpään settiin kuuluisikaan. Koska näpertelen jonkin verran, pidän esimerkiksi kuumaliimapistoolia tarpeena, se on välttämätön monien projektien onnistumiselle. Ykköspistoolini on sellainen pienehkö leidiversio, joka pureskelee 7mm liimapuikkoja. Sen sijaan myönnän langenneeni haluun, kun ostin toisen kuumaliimapistoolin. Perusteena käytin sitä, että minulla oli jossain vaiheessa isompi pistooli, jota varten ostin kimalleliimaa, jotka jäivät käyttämättä (koska ei ollut sopivaa käyttökohdetta ja...), koska pistooli hajosi. Sen tilalle ostin tuon leidiversion, jota olen käyttänyt paljon. Kuitenkin taannoin tekemällämme shoppailukierroksella ostin siis kuumaliimapistoolin, joka pureskelee noita kimalleliimatuubeja. Estin, että sille olisi ollut tarve, mutta todellisuudessa kysymyksessä oli vain halu. Miten perustelen tämän. No ihan yksinkertaisesti sillä, että en ole käyttänyt tuota toista pistoolia kertaakaan ja sen hankinnasta on aikaa kohta kaksi vuotta. Enempää perusteluja ei varmaan  tarvita.

Samaan vinoutuneeseen "mä todella tarvitsen tätä" - katogoriaan menee patterikäyttöinen nukanpoistaja. Kuulin siitä kehuja monelta taholta, joten minunkin oli saatava sellainen. Se ostettiin samalla reissulla kuin tuo kuumaliimapistooli ja käyttökertoja on täsmälleen sama määrä - 0 kertaa. Mä siis tarvitsen sitä todella paljon!

Tällä perusteella voisin ehdottaa elokuun nuukailuvinkiksi sitä, että mieti siinä hyllyn kohdalla ennen ostopäätöstäsi, onko kyseessä todella tarve vaiko vain halu. Enkä nyt tarkoita sitä, että kaikki tavara olisi tarpeen jättää kauppaan, vaan mieti ihan oikeasti sitä, tarvitsetko esimerkiksi tosiaan ne kymmenennet erilaiset kuviosaket. Paljon askartelevalle lienee niillä oikeasti käyttöä, jolloin kyseessä on tarve, mutta satunnainen kortintekijä, kuten minä, pärjää varmaan yhdellä tai kahdella parilla eli niiden ostaminen olisi vain halu.

Minulla ainakin on usein innostuksessani vaikeuksia erottaa nuo kaksi asiaa toisistaan ja sen vuoksi lankean usein ostamaan samoja asioita useampana kappaleena. Otsikkoa voisi siis melkein korjata muotoon: erota halu ja tarve ennen ostopäätöksen tekemistä. Siis pysähdys ja miettiminen, onko kyseessä todellinen tarve vai vain halu... ja sitten toiminta sen mukaan. Olen säästänyt sievoisen summan, kun olen viime aikoina harkinnut (useimmat) ostokseni tuon mukaan - viimeksi kirppikselle jäi lautapeli, josta on olemassa kaksi lähes identtistä, joskin eri nimistä versiota ja meillä on jo se toinen. Koska peliä pelataan suhteellisen harvoin, ei toisen vastaavan pelin hankinta olisi ollut muuta kuin halua: mahdollisuus lisätä se pelilistalle "meillä on tällainenkin". Jos pelille olisi ollut tiedossa paljon pelikertoja ja se olisi ollut riittävän erilainen muihin peleihimme verrattuna, sen olisi voinut hankkia tarveperusteisesti.

Pitäisikö vielä kiteyttää nuukailuvinkiksi: osta vain tarpeeseen.