Olen lukenut blogiani tämän vuoden alusta uudelleen, koska minulla ei juuri ole mielikuvaa siitä, mitä kaikkea tänne on tullut kirjoiteltua. Ylen hämmästyneenä olen saanut todeta, että olen saanut alkuvuodesta tehtyä useammat sukat, pitänyt suhteellisen aktiivisesti itsekuripäiväkirjaa, seurannut johonkin asti tuloja ja menojakin.
Olen ylipäänsä yllättynyt siitä, että tekstejä on niin paljon ja että ne suurimmaksi osaksi ovat kohtuullista suomea ja useimmissa on vielä jotain ajatuksen tapaistakin. Yllättävästi sitä sitten vaan ihminen jaksaa, vaikka jälkikäteen ihmetteleekin, että miten kummassa selvisi. Niin kuin minä nyt ihmettelen sitä, että miten minulla on siinä tilanteessa riittänyt virtaa myös kirjoittamiseen ja yhteen ja toiseen tekemiseen. Ilmeisesti totuus on se, että vasta huhtikuun puolessa välissä olen päästänyt tajuntaani sen ajatuksen, että minua tosiaan väsyttää normaalia enemmän tai sitten, kuten tuolloin kirjoitin, univelka alkoi olla saavuttamassa vuoren huipun. En edes uskalla ajatella, missä tilanteessa oltaisiin nyt, jos en olisi saanut Puhkua.
Tokihan se väsyminen on näin jälkikäteen helppo huomata siitä, että en jaksanut panostaa liikuntaan, en jaksanut syödä terveellisesti, en jaksanut täytellä itsekuripäiväkirja taulukoita, mutta paljon pahempikin tilanne olisi voinut olla - olisihan voinut olla, etten olisi jaksanut enää mitään.
Olkoon tämä minulle opiksi ja ojennukseksi sen suhteen, että kun seuraavalla kerralla valitan, etten jaksa enkä selviä, niin kun kerran olen selvinnyt tästä, selviän vastakin. Kyllä sitä vaan kummasti jaksaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti