Vaikka emme olleet varustautuneet kunnolla, uteliaisuus voitti, ja suunnistimme katsomaan, missä ja millainen paikka oikein olisi kyseessä. Ensimmäisenä vastaan tuli romanttisesti sammaloitunut silta ja sen tarjoamat maisemat.
Pitkospuita pitkinhän tuonne kuljettiin ja sen verran lehtevässä maastossa mentiin, että punkit kyllä pyörivät vakavasti mielessä jokaisella askeleella noiden vääränlaisten vaatteiden takia.
Kun matkaa jatkettiin pitkospuita myöden puolen kilometrin verran, löytyi myös itse torni, josta avautuivat upeat näkymät jokisuistoon. Kyllä, jopa minun, korkeanpaikankammoisen, oli pakko kiivetä ylös ihastelemaan maisemia.
Yleensä luotan sanan voimaan enemmän kuin kuviin, mutta tällä kertaa kuvat puhukoot puolestaan.
Pois lähdettiin samaa reittiä pitkin, mutta nyt saimme sen verran äkäisen hyttysparven niskaamme, että emme paljon pysähdelleet valokuvaamaan. Koska olimme liikkeellä yhdeksän aikaan illalla, emme myöskään kuulleet satakieltä, mutta paljon muita lintuja sitten sen sijaan.
Tässä postauksessa taisivatkin sitten olla tähän astisen blogihistorian ensimmäiset (ja uskoakseni myös tulevaisuutta ajatellen viimeiset) kuvat rouva Jälkikirjoituksesta ja herra Kirjoituksesta. En aio edelleenkään kuoriutua puolituntemattomuuden verhon takaa, enkä myöskään esiintyä naamallani blogissa yhtään tämän enempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti