Väsyttää

Taivas roikkuu harmaana tuossa vähän päälaen yläpuolella, sataa tihuuttaa ja kylmä viima tehostaa sadepisaroiden imeytymistä kaikkien mahdollisten suojavaatteiden läpi iholle asti jäätävän kylminä. Kadut täyttyvät vuorotellen lätäköistä ja loskasta. Tuntuu, ettei päivä valkene lainkaan, vaan aina on tasaisen harmaata ja synkeää. Aurinkoa ei ole näkynyt aikoihin. Mihin katosi se värikylläisyydessään hohtava aurinkoinen syksy?

Kuten olen jo moneen kertaan sanonut, minun sisäinen kissani inhoaa kylmää, märkää ja pimeää. Inhoan Suomen syksyä tällaisena. Miksi, oi miksi, sen ihanan pikkupakkasen täytyi muuttua lämpöasteiksi ja miksi sen pari senttisen koko maailmaa valkaisseen lumen täytyi sulaa. Eihän kukaan voi ihan oikeasti pitää tällaisesta ilmasta, harmaasta synkeydestä, eihän?

Tämä on se aika vuodesta, jolloin tekisi mieli kiskoa peittoa korville ja vain nukkua, kääntää välillä vähän kylkeä ja nukkua taas. Jos voisin tehdä niin kuin haluaisin, kömpisin peiton alle tuossa lokakuun puolivälissä ja parin kuukauden kuluttua, pikkuisen ennen joulua, voisin taas palailla ihmisten ilmoille. Silloin ehkä olisin riittävän virkistynyt ja jaksaisin taas touhuta ja tohottaa.

Olen koko ikäni inhonnut marraskuuta ja joka vuosi se tuntuu korostuvan, vai johtuisiko tämän vuotinen erityisinho siitä, että en voi olla miettimättä sitä, missä vietin viime marraskuun alun. Ah, ihana Brasilia; aurinkoa, lämpöä, turkoosin väristä vettä, valkoista hiekkaa, hyvää ruokaa -ei sateesta ja viimasta tietoakaan. Tahtoo sinne takaisin.

Viime viikolla toteutin missiotani nukkumisesta ihan tosissaan. Katsoimme herra Kirjoituksen kanssa jotain nauhoitettua sinänsä mielenkiintoista dokumenttia, kun tajusin silmieni lupsuvan. Minä pilkin ja pilkin ja lopulta kymmenen minuutin annoin periksi todettuani, ettei katsomisesta tule yhtään mitään. Menin nukkumaan kello puoli kuusi illalla! Nukahdin heti. Nukuin tunnin verran ja heräsin siihen, kun herra Kirjoitus oli lähdössä sählyyn, vein pyykit kuivumaan ja olin hereillä tunnin verran ja könysin takaisin petiin. Nukahdin jälleen kuin pieni porsas ja heräsin seuraavana aamuna kuuden kieppeissä oikein kunnolla virkistyneenä, herra Kirjoituksen palatessa raotin sen verran silmiäni, että tajusin hänen palanneen. Tutkimukset kyllä osoittavat, että 7-8 tuntia nukkuvat aikuiset ovat virkeimmillään ja työtehokkaimpia jne. jne., mutta minä en usko niihin. Tutkimuksista huolimatta uskon siihen, että kroppani kyllä tietää, milloin on aika saada unta, jos väsyttää ja on mahdollisuus nukkua vaikka 10 tuntia, miksi ei nukkuisi. Vahvasti epäilen, että tuon tutkimuksen tekijä ei ole koskaan kuullutkaan kaamosmasennuksesta saati kokenut suomalaisen marraskuun ihanuutta.

Lohduttaudun ajatuksella, että kestettävänä on enää kuukausi ja sitten taas alkaa valoistua ja alamme kulkea kohti kevättä, ihanaa vihertymisen ja elämän heräämisen, myös minun heräämiseni, aikaa.