Tapahtui rappukäytävässä

Elettiin jälleen siellä keskikoisessa suomalaisessa kaupungissa, siinä samaisessa kerrostaloasunnossa, joka on tullut joitakin kertoja mainittua tässä blogissa.

Oli keskiviikko eli Herra Kirjoituksen sählyilta.
Aloitin nalkutuksen puoli tuntia ennen sählyyn lähtöä, sillä Herra Kirjoitus oli tapansa mukaan liimaantunut tietokoneen näyttöön. Vastaukseksi sain vain mutinaa "mhjoooh...mä ihan kohta". Varmuuden vuoksi pakkasin urheilukassiin valmiiksi vesipullon, pyyhkeen ja sisäpelikengät, sillä olen jo oppinut tunnistamaan liimautumismutinan ja sitä seuraavaan mahdottomuuden irtautua tietokoneesta.

Kaksikymmentä minuuttia ennen sählyn alkamista huomautin taas ajan kulumisesta. Juu, juu, juu, sain vastaukseksi. Varttia yli sitten huomautin, että kello on jo niin paljon, että on pakko lähteä. Niinpä rakas puolisoni sitten ryntäsi hirveällä faartilla makuuhuoneeseen vaihtamaan verkkarit jalkaan ja lähti sählyyn.

Minä puolestani aloin tyhjentää aivojani Mies ja alaston ase- leffan sekä sukankutimen avulla. Leffa oli jo loppumetreillä, kun kuulin suureksi hämmästyksekseni puhelimen soivan...Siis Herra Kirjoituksen puhelimen. Ryntäsin makuuhuoneeseen ja räppäsin valot päälle ja jähmetyin kynnykselle kuin muinainen Lootin vaimo. Se todellakin oli Herra Kirjoituksen puhelin, josta hän ei normaalisti suostu irtautumaan mitenkään, vaan potee suuria vieroitusoireita, jos joutuu kolmea metriä kauemmas siitä ja nyt se oli makuuhuoneessamme ja Herra Kirjoitus kilometrien päässä siitä.

Mikä vielä pahempaa, valo paljasti syttyessään jotain vieläkin kamalampaa - farkkujen päällä, puhelimen vieressä, kimalsivat Herra Kirjoituksen avaimet. Kyllä, rakas mieheni oli siis liikkeellä ilman puhelinta ja avaimia ja ulkona oli muutama aste pakkasta ja rapun ulko-ovi lukossa siihen aikaan, kun hän oli palaamassa kotiin.

Huokaisin syvään ja aloin pohtia, mitä tässä tilanteessa nyt kannattaisi tehdä. Lopulta totesin, että kiltillä vaimolla on vain yksi mahdollisuus: pakkasin virkkaukseni veskaan ja raahustin rappukäytävään odottamaan Herra Kirjoitusta. Ehdin virkata melkoisen pätkän videonmauhakassia ja räpsiä valot päälle rappuun ainakin miljoona kertaa ennen kuin aloin tuskastua. Tajusin nimittäin, että on olemassa sekin mahdollisuus, että Herra Kirjoitus on tajunnut unohtaneensa avaimet ja lähtenyt hakemaan vara-avainta jostain tai mennyt siskonsa luo apua hakemaan eikä suinkaan palaa suorinta tietä kotiin rappukäytävässä odottavan vaimonsa syliin.

Odottavan aika on todella pitkä ja rappukäytävän säästövalot lyhyet, mutta lopulta odotukseni palkitiin. Olin jo siirtynyt pihalle odottamaan ja päättänyt, että vartoon vielä viisi minuutta ja painun sen jälkeen sisälle, kiivetköön ylkä sitten vaikka ränniä pitkin kotiin. Vähää ennen armonajan loppumista Herra Kirjoitus kuitenkin kaasutteli paikalle ja ilahtui huomatessaan vastaanottokomitean eli minut ja virkkauksen. Hän oli jossain vaiheessa tajunnut alastomuutensa eli avaimettomuutensa ja kännykättömyytensä ja pohtinut jo eri vaihtoehtoja ongelman ratkaisuun. Ensimmäisenä vaihtoehtona oli ajaa kuitenkin kotiin katsomaan, josko olisin huomannut hänen unohduksensa ja olisin päästämässä hänet sisälle, toinen vaihtoehto olisi ollut systeri ja kolmas vara-avaimet vähän kauempaa.

Koska kaikissa näissä tarinoissa pitää olla opetus, olkoon tässä tarinassa opetuksena se, että kunnollisen pikkuvaimon pitää ymmärtää nypätä tietokoneen sähköjohto ja verkkopiuha irti vähintään puoli tuntia ennen miehen sählyvuoron alkamista!