Huolimatta siitä, että remontissa asuntomme muuntui muistuttamaan lähinnä valkoista kuutiota, en ole puhtaan valkoisen värin ystävä. Kotonamme perustelen vaaleaa väriä sillä, että yksi tapetti taittaa kultaan, toinen hopeaan, kolmannesta löytyy selekästi ruskean, punertavan ja malvan sävyjä ja neljäs on selkeästi roosa-beige ja niitä täydennetään kaikella muulla kuin valkoisella. Minä olen vähintäänkin kohtuullisen allerginen valkoiselle maalille ja tietynlaisille järjettömyyksille siis lähinnä sille, että kaikki maalataan valkoiseksi. Minun mielestäni moni sellainen tuunaus, joka muiden mielestä on hieno, on lähinnä järjetön. Juuri niin kuin Anna Alaranta tuossa mainitsee, kun otetaan hieno ehjä huonekalu ja maalataan se valkoiseksi, iso osa ihmisistä on sitä mieltä, että se on hieno juttu, mutta minusta se on vanhan huonekalun tuhoamista.
Muistan vuosia sitten, miten Fannyn talossa - blogissa julkaistiin nämä kuvat ennen ja jälkeen, ja miten minä suorastaan kauhistuneena luin kommentteja, jotka kehuivat maalauksen ihanuutta ja uuden lookin loistokkuutta. Minä ainoana poikkeuksena olin sitä mieltä, että uusi tulos ei ollut kummoinen ja vanha sata kertaa parempi. Kyllä, minä olisin ottanut nuo aarteet kotiini juuri sellaisena kuin ne olivat. Valitettavasti en vain ollut paikalla oikeaan aikaan.
Viimeisin minusta täysin järjetön villitys on vanhojen räsymattojen purkaminen. Kyllä, ihmiset purkavat matot voidakseen tutkia kuteita ja katsella, mistä ne ovat peräisin. Eikö sitä voi tehdä kokonaisessa matossa, tutkailemalla mattoa vähän lähempää. Minusta se on pelkästään vanhan, hienon käsityön tuhoamista. Ja sitä en suurin surminkaan halua tehdä.
Minusta tuo Anna Alarannan loppukaneetti on koko tuunaus-ajatuksen ydin: "Roskasta uuden, tarpeellisen tekeminen on hienoa".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti