Isä, isä, isä

Pienestä pitäen olen ollut isän tyttö ja isä on rakastanut ainokaistaan valtavasti. Isän syliin olen paennut itkemään silloin kuin maailma tai miehet ovat kohdelleet kaltoin, isän lempeiden silmien katse ja karheiden käsien hellä kosketus on lohduttanut silloinkin, kun on tuntunut, ettei ole mitään, mikä auttaisi tai lohduttaisi.

Nyt vuosien vierittyä ollaan siinä tilanteessa, että roolit ovat kääntyneet, on minun aikani auttaa, tukea ja kykyjeni mukaan suojella häntä maailman pahuudelta. Niin tänäänkin, kun olimme yhdessä isän ja äidin kanssa sairaanhoitajan haastattelussa tulevaa toimenpidettä varten. On hirveää, kun jo etukäteen tietää, ettei se ole helppo, ei kivuton, eikä mitenkään miellyttävä juttu, eikä silti voi ottaa edes osaa kivuista itselleen.

Viime kädessä päätös kuitenkin oli isän oma, hän oli valmis lähtemään siihen, että tuo toimenpide tehdään, toisena vaihtoehtona olisi ollut antaa kasvaimen olla ja levitä, ja  - lopun varmaan arvaattekin. Nykyisellään kasvaimen pitäisi olla suhteellisen helposti poistettavissa katetrin kautta tehtävän rakon kaavinnan avulla. Ei siis yhtään haavaa tai tikkiä vaan kaikki hoito tapahtuu kestokatetrin kautta, samaa reittiä laitetaan rakkoon merkkiaineet, jotka merkkaavat kasvainsolut, sitä kautta viedään rakkoon kaavintatyökalut, joilla rapsutellaan värjääntyneet solut pois ja vielä viimeksi laitetaan sytostaatit, joiden pitäisi tuhota kaikki ylimääräinen rakosta.

Koska isällä on sydämenvajaatoimintaa ja ikää jo melkoisesti, joutui hän vielä normaalin sairaanhoitajan haastattelun lisäksi läpikäymään anestesialääkärin haastattelun. Tämä siksi, että varmistettiin, että isä voidaan turvallisesti nukuttaa tai puuduttaa, näistä jälkimmäinen on se ensisijainen vaihtoehto. Melkoisen taitava pistäjä saa kyllä olla se anestesialääkäri, joka siitä työnruhjomasta ja vuosien kasaan painamasta selästä saa lumbaalineulan menemään niin, että puudutus onnistuu. Pidän kuitenkin peukkuja, kaikkia mahdollisia peukkuja, asian suhteen.

Niin kauan kuin isällä itsellään on halua ja voimia ryhtyä tähän, me omaiset seisomme tietenkin hänen tukenaan, koetamme auttaa kaikin mahdollisin keinoin. Jotenkin minulla on jälleen se tunne, että kyllä tästä selvitään - on selvitty ennenkin, miksei siis nytkin. Onhan tässä ollut jo niin monta onnekasta sattumaakin matkalla; jos isä ei olisi joutunut sairaalaan muusta syystä, jos sitä ultraäänitutkimusta ei olisikaan tehty, niin kasvain olisi saanut muhia vaikka miten pitkään rauhassa ja tehdä pahojaan. Nyt päästiin hätiin suhteellisen nopeasti ja ajoissa. Suhteellisen nopeasti se on kasvain on tuonne ilmestynyt, vuoden 2015 huhtikuussa tehty ultraääni on "puhdas", siinä ei ole mitään ylimääräistä rakossa ja nyt sitten tammikuussa tehdyssä ultraäämessä on tuo tuumori. Kukaan ei tunnu uskaltavan sanoa ääneen että syöpä, ennen kuin varmistukset on tehty, mutta sitähän se mitä todennäköisimmin on. Onneksi se ei nykyään enää ole synonyymi kuolemantuomiolle kuten ennen. Mitä erilaisempia hoitomahdollisuuksia on ja minä tiikerityttärenä aion pitää huolta siitä, että minun isäni saa kaiken sen hoidon, mitä saada voi - niin kauan kuin hän itse haluaa. Minun on myös alettava jo nyt muistutella itselleni sitä asiaa, että kun isä sanoo, ettei enää jaksa tai halua hoitoja, ei minulla ole niitä oikeutta hänelle vaatia, se päätös on hänen.