Tänään oli sitten liikunnallisen elämäni uusi alku. Olin patikoimassa työkaverien kanssa ja jo alkuun lähtiessä päätin, että en valita ja mukana menen vaikka henki lähtisi, sillä pidin itseäni varsin rapakuntoisena muuhun porukkaan nähden ja oletin siis jääväni auttamatta muista jälkeen.
Kieltämättä kyllä siinä meinasi usko loppua, kun työkaverini Luutnantti evp marssi porukan kärkeen ja otti reippaan marssitahdin. Jaloissa tuntui jo puolen kilsan jälkeen siltä, että en ikinä pääse maaliin asti, mutta päätin kaivaa esiin sen suomalaisen sisun ja jatkaa matkaa, tuntui se hyvältä tai ei. Onneksi vaihteleva maasto vei huomion niin, ettei siinä paljon ehtinyt ajattelemaan särkeviä jalkoja tai sattuvia lihaksia, kun oli varottava liukastumasta pitkospuilla tai kompastumasta juuriin.
Perillä nuotiopaikalla yksi ja toinen valitteli että tahti oli ollut liian kiivas. Hiki oli kyllä meillä kaikilla sen verran, että paidasta olisi saanut vettä vääntää pois. Pidin kuitenkin suuni visusti kiinni ja kuuntelin vain hämmästellen muiden valitusta tiukasta tahdista - eikä olo itse asiassa sillä kohtaa ollutkaan mitenkään paha - endorfiinit jylläsivät ilmeisesti oikein kunnolla.
Nyt kun lenkin alkamisesta alkaa olla kellon ympärys aikaa, särkee pohkeita vimmatusti, enkä edes uskalla kuvitella, miltä huomenna tuntuu, mutta kivaa oli ja mieli on iloinen: kyllä se siitä lähtee löytymään tämä liikkumisen ilo.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti