Miten tässä näin kävi?

Miten tässä näin kävi? Minä, joka olen aina ollut ylpeä siitä, että vaatekaappini sisältö riittää tilaisuuteen kuin tilaisuuteen, istuin eilisen illan avatun matkalaukun vieressä lattialla edessäni sängyllä kolmekymmentä paria kenkiä, viisikymmentä huivia ja kasa vaatteita ja itkin. Itkin, koska mikään vaatteista ei tuntunut hyvältä päällä, niistä harvoista, jotka sopivat päälle, mikään ei sopinut yhteen toistensa kanssa ja lisäksi ne kaikki näyttivät mielestäni kurjilta ja kamalilta.

Miten ihmeessä tähän on päädytty? Minä kun olen tähän asti tottunut esiintymään siisteissä ja kohtuullisen tyylikkäissä - yleensä ystäväni Ievuskaisen, jolla on pettämätön maku, valitsemissa - vaatteissa ja näyttämään edustavalta koostani ja kaikesta muusta huolimatta. Minä, joka olen kulmakarvoja kohautellen katsellut muiden osallistujien keskenään sopimattomia, nukkaisia, kulahtaneita ja venähtäneitä vaatteita, katselen kasaa samanlaisia ja mietin, mikä niistä olisi  vähiten kamala. Muistan omat ilkeät ajatukseni ja mietin, että näinköhän ne ihmiset, joita olen klassisissa housupuvuissani ja istuvissa farkuissani katsellut nenänvarttani pitkin ovat olleet kotonaan samanlaisessa tilanteessa ja toivoneet salaa, ettei kukaan huomaisi, miten surkeat heidän vaatevalikoimansa tarjoamat vaihtoehdot ovat. Muistan miten työkavereiden kanssa vielä laskettiin leikkiä siitä, että smart casual tarkoittaa sitten sitä parempaa ja siistimpää tuulipukua, kun casualiksi olisi kelvannut se tavallinenkin. Mietin ihan tosissani, että onko minun todella langettava niin alas, että ainoa, mikä sopii päälle on verkkarit.

Myönnetään, että olen talven ja kevään aikana paisunut kuin pullataikina ja ihan omasta syystäni, kun ei vain ole huvittanut lähteä lenkille, salille tai mihinkään muuallekaan. On ollut liian kylmää, liian sateista, liian tuulista, liian paljon töitä tai olen vain ansainnut yhden koti-illan tai on ollut pakko siivota, tiskata ja pyykätä. Mitä tahansa kunhan vaan ei tarvitse lähteä kuntoilemaan.

Ne klassisen tyylikkäät housupuvut roikkuvat edelleen kaapissani, mutta en voi pukeutua niihin, koska en mahdu niihin. En myöskään voi laittaa lempifarkkujani, koska ne ovat haaroista puhkikuluneet, enkä ole ehtinyt paikata niitä, vaikka ne muuten sopisivatkin päälle.

Lopulta sisuunnun ja päätän, että kyllä sieltä pakko on jotain sopivaa löytyä, vaikka osa onkin poissa pelistä. Lopulta rakennan matkagarderooppini mustan ja vihreän mekon sekä mustien ja ruskeiden housujen ympärille. Puseiroiksi valitsen punaista, mustaa, kermanväristä ja ruskeaa, parit kengät ja muutaman huivin. Niillä on nyt sitten pakko selvitä - ne mahtuvat päälle ja näyttävät siedettäviltä ja siisteiltä ja jopa kohtuullisen huolitelluilta. Muita vaihtoehtoja ei nyt ole.

Varsinaiselle asialle, eli sille etten enää mahdu vaatteisiini, on syytä tehdä jotain ja pian. En halua enää toista kertaa kokea tuota eilisiltaista tunnetta ja käydä läpi pohdintaa siitä, pitäisikö minun sittenkin mennä kauppaan ja ostaa jotain, ihan mitä tahansa, mikä suunnilleen täyttäisi kriteerit. Tiedän, etten halua tehdä niin, joten koska vaatteet kaapissa eivät kasva, on minun muututtava.