Musta silmä

Olen likipitäen asunut metsässä tämän viikon Herra Kirjoituksen ja parin muun henkilön kanssa. Yksi näistä on lohkomista hoitava maanmittari, sillä olemme Herra Kirjoituksen kanssa siirtymässä virallisesti omistavaan luokkaan eli hankkineet haltuumme pikkuisen metsäpalstan. Se pitää tietenkin lohkoa eli käydä rajat läpi ja tarkistaa, että jokaisesta kulmasta löytyy kivipyykki ja kun niitä p--hanan kulmia on tuossa palstassa jokunen. Joku neropatti on näet aikanaan lohkonut tuon palstan keskeltä naapurille pyöreän kappaleen ja vastaavasti tien toiselta puolen tuohon nykyisin meidän palstaamme kuuluvaan metsäpalaseen samanlaisen pyöreän kappaleen. Tarinoita näiden synnystä on kaksi, ensimmäinen väittää, että tuolloin maanmittarille maksettiin palkka kivipyykkien määrän mukaan, joten niitä kannatti käyttää ja paljon, jotta palkka pysyi hyvänä. Toinen ja ehkä jopa uskottavampi selitys on se, että silloin kun noiden palasten rajoja viimeksi tutkailtiin eli vuonna 1894 (siis reilut 110 vuotta sitten) arvostettiin niittyjä enemmän kuin metsää. Jokaisessa tönössä kun oli lehmänkanttura ja pari lammasta, ja niille piti saada ruokaa ja laidun kesäksi, joten metsien keskellä sijainneet luonnonniityt olivat arvossa arvaamattomassa. Vähäiset pellot kun tarvittiin viljan kasvatukseen, ei niillä heinää kasvatettu toisin kuin nykyään. Tämän vuoksi siis niityt tasattiin niin, että jokainen sai ainakin yhden, jotta lehmille ja lampaille riitti kesäksi laidunta ja talveksi heinää.

Oli miten oli, metsässä on oltu ja paljon koettu. Joku kärsimättömämpi voisi jo ihmetellä sitä, miten nämä höpinät metsästä liittyvät otsikkoon lainkaan, mutta kyllä niillä on suora yhteys. Eilen kiertelimme palstan ojitettua reunaa ja erään ojan ylityksessä se sitten tapahtui. Hyppäsin ojan yli, näin kyllä hypätessäni edessäni luokille taipuneen koivunrungon, mutta en osannut varautua. Samalla hetkellä kun saappaani saavuttivat ojanpenkan, vapautui tuo koivu pinteestään ilmeisesti osin sen vuoksi, että tarrasin sen vieressä olevaan toiseen koivuun. Tuo pahuksen koivunranka sivalsi minua suoraan oikeaan poskipäähän kaikella sillä voimalla, jota luokille painuneessa puussa on- isku oli todellinen sivallus ja kipu sai näkemään tähtiä.

Koska paikalla oli muita, kipua ei tietenkään voinut näyttää, vaikka vesi valui silmistä - onnekseni satoi, joten kyyneleitä ei erottanut sadepisaroista. Silmälasit ottivat vastaan suurimman iskun ja säilyivät silti onneksi ehjinä (kannaattaa hankkia netistä favopticin halpalasit, ne ovat paljon kestävämmät kuin merkkikehykset). Toinen onni onnettomuudessa oli se, että silmälasit jäivät kaikesta huolimatta ojanpenkalle. Tuo oli tosiaan kovasti hyvää tuuria, sillä metriä leveää ja saman verran syvää vuolaasti virtaavaa ojaa olisi ollut niin molemmilla sivuilla, takana kuin viistosti edessäkin.

Tunsin heti, että kävi "pahasti", poskipäähän nousi kananmunankokoinen kuhmu ja muutamasta raapaleesta valui pikkuisen vertakin. Näkökyky sentään säilyi eli jälleen hyvää tuuria. Valtava kuhmukin peittyi osaksi leveiden silmälasin kehysten alle, kun autolla ruokatauolla katselin runneltua naamaani peilistä. Hyvä tuuri sitten päättyi tähän aamuun ja ensimmäiseen peiliin katsomiseen sen jälkeen, kun Herra Kirjoitus oli aloittanut taivastelun. Tattadaa - peilistä tuijotti nainen, jolla oli toispuoleinen Brillen hematooma eli mustelma silmän alapuolella. Toinen vilkaisu peiliin osoitti, ettei se riittänyt, sillä vaikka mustelma silmän alapuolella oli näyttävämpi, oli verta purkautunut myös yläluomelle. Minulla on siis ihan oikeasti kunnon musta silmä. Posken turvotus on laskenut ja mielestäni zyomaticus-kaari on ehjä, samoin orbitan pohja eli haitta on kosmeettinen, mutta siitä huolimatta inhottava. Tunnen tarvetta selittää jokaiselle, joka minut näkee, että kyseessä on metsässä tullut koivun aiheuttama vahinko, minua ei ole kukaan ihminen lyönyt.

Töihinkin pitäisi mennä huomenna - täytyy varman käydä hakemassa Joe Blascon mustelmavoidetta tai siis blue neutralizer - ja minä kun kuvittelin, etten koskaan elämässäni tarvitsisi tuota.