Mitä jää jäljelle

Olen useampaan kertaan tässä laihduttamisen aikana joutunut miettimään suhdettani ruokaan ja syömiseen sekä myös tavaroihin ja palkitsemiseen. Olen havahtunut tajuamaan sen, että meidän perheessämme syöminen ja palkitseminen kulkevat käsi kädessä, ovat itse asiassa kulkeneet jo sukupolvien ajan. Jo isoäideilläni oli tapa palkita harjakaiskahveilla ja pullalla aina kun saatiin joku asia valmiiksi tai oli aihetta juhlaan. Sama tapa on siirtynyt myös äidilleni, kahveja keitetään niin ilossa kuin surussa ja "hyvä ruoka, parempi mieli" -tekniikkaa viljellään ahkerasti. Olisi siis likimain maailman seitsemäs ihme, jos minä en kolmantena sukupolvena harrastaisi samaa; meillä palkitaan kahveilla, herkuilla, roskaruoalla ja kaikella mahdollisella syömiseen liittyvällä aina kun siihen vain on hiukankin aihetta. Tietenkään pelkkä palkitseminen ei myöskään riitä, vaan sillä syötävällä myös lohdutetaan; kun on paha mieli, kun joku on mennyt pieleen, kun on väsynyt, kun on kipeä, kyllä niitä syitä löytyy. Koska terveellinen on harvoin himottavaa ja hyvää, ovat palkinnot tietenkin niitä herkullisia ja epäterveellisiä - ja tietenkin painoaan tarkkailevalta ehdottoman kiellettyjä. Laihduttaessani jouduin ja joudun siis varsin kovalla kädellä karsimaan pois tuota palkitsemisen tapaa, ei herkkuja, ei roskaruokaa.


Aikaisemmin olen palkinnut itseäni myös tavaroilla, olen ostanut huulipunia, kynsilakkaa, uusia kenkiä ja vaikka mitä palkitakseni itseäni jollain muulla kuin ruoalla. Koska minulla alkaa olla tavaraa enemmän kuin tarpeeksi, olen joutunut rajoittamaan tuota ostamista. Kun lakkasin ostamasta tavaroita siirryin aina vain enemmän ja enemmän ruoalla palkitsemiseen. Nyt kun olen päättänyt, että ruoka ei ole palkinto, joudunkin kysymään itseltäni, mitä minulle jää, miten oikein voin palkita itseäni. Kiellettyjen tavaroiden lista alkaa olla pitkä kuin nälkävuosi, sille kun ovat päätyneet kaikki kosmetiikkatuotteet, kengät, laukut, alusvaatteet, sukat, langat, levyt, kirjat, astiat ja nyt viimeisimpänä ruoka ja herkut. Mitä minulle jää, millä minä oikein palkitsen itseäni.


Seuraava kysymys olisi tietenkin se, että kuuluuko itseään edes palkita. Muut voivat olla asiasta eri mieltä, mutta minusta kuuluu. Ei tässä maailmassa kukaan muu tule kehumaan sitä, miten olet hienosti hommat hoitanut, kyllä sen kehumisen saa yleensä itse hoitaa, jos niitä kehuja meinaa saada. Kun pelkät kehut lämmittävät niin vähän aikaa, niin jossain kohtaa se konkreettisempikin palkinto itselle olisi ihan kiva asia. Sitä paitsi perustelen tuota palkitsemista vielä silläkin, että ostan nykyään todella harvoin itselleni mitään (langoistakin suurin osa menee jonkun muun iloksi ja hyödyksi sitten lopulta), joten joskus tuollainen itsensä palkitseminen on ikään kuin lupa ostaa itselle jotain kivaa josta tulee hyvä olo.


Nyt olen sitten joutunut miettimään sitä, ahdistanko itseni nurkkaan näine loputtomine rajoituksineni ja kieltoineni. Mitä vaihtoehtoja minulle oikeastaan jää jäljelle, jos kaikki on kiellettyä. Järkevä puoleni ymmärtää kyllä sen, että ei ole fiksua ostaa, kun ei ole tarvetta, mutta se toinen tunteellinen puoli taas kiljuu isoon ääneen, että ei kaiken tarvitse olla niin järkevää ja kai sitä jokainen joskus jotain hemmottelua kaipaa. Kovin usein tämä tunne on voittanut ja kuten todettua, hemmotteluksi on tullut valituksi se herkku/ruokaosasto, koska siitä ei jää näkyviä todisteita muualle kuin vyötärölle. Uudeksi ratkaisuksi olen yrittänyt miettiä palkintojen kaivamista omasta kaapista, sieltä kun tuntuu löytyvän kaikkea sellaista, jonka olemassa oloa en edes muista.