Tekevälle töitä

Pidempään olen ihmetellyt sitä, millaisen kultaisen jättilusikan olen työrintamalla saanut. Myönnetään, että olen myös tullut laajemmaltakin siihen tulokseen, että kyllä töitä olisi, kun vaan olisi kiinnostusta niiden tekemiseen ja etsimiseen. Enkä tarkoita etsimisellä sitä loputonta hakemusten kirjoittamista, mitä useimmat työnhakijat tekevät. Tiedän, että oman alan töitä ei välttämättä kaikille ole, ei varsinkaan, jos se "oma ala" on jotain himp-hamppua, jota on yliopistossa luettu viisi-kuusi vuotta ja käyttetty opintoja lähinnä tekosyynä samanmittaiseen hauskanpito- ja bailausjaksoon. En väheksy yliopisto-opintoja, mutta mielestäni siellä on tänä päivänä aika paljon sellaistakin tarjontaa, joka on melkoisen turhaa ja työllistämätöntä. Ei tähän maahan vaan tarvita kymmeniä digitaalisen kulttuurin tai maisemantutkijoita, koska vain harvoilla instansseilla on mielenkiintoa palkata sellaisia.

Itse en tosiaan ole ollut työttömänä kuin muutaman viikon jakson valmistuttuani ja sinä aikana ehdin käydä esittelemässä itseäni useammassakin paikassa. Tuona aikana olin valmis tekemään ihan mitä vaan, mihin työnantaja minut kelpuuttaisi, ei tullut mieleenkään sellainen kuin "oman alan työt", mikä tahansa olisi kelvannut. Esittäytymiskierros kuitenkin kannatti, sillä se avasi ovet ensin yhteen paikkaan ja sitten toiseen. Kun noihin pääsin töihin, vaikka lyhyeksikin ajaksi, sana kiiri ja pian oli vientiä.

Huolimatta huonosta ajasta ynnä muista paljon käytetyistä syistä, vientiä meikäläisellä on edelleen, sillä minulle tarjottiin vakituista työpaikkaa- siis toista sen nykyiseni lisäksi. En ole ollut aikeissa vaihtaa työpaikkaa, mutta pakkohan tuota on vakavasti harkita, kun kerran työnantaja tulee luo ja kertoo, että he haluaisivat palkata juuri minut. Kultalusikka iski siis jälleen ja tällä kertaa vielä niin, että kumautti otsaan oikein kunnolla- en todellakaan ollut osannut odottaa moista ylläriä. Tuo kuitenkin todistaa ajatukseni siitä, että töitä on, jos osoittaa olevansa pätevä ja kätevä.