Pahan päivän vara

Pahan päivän vara lienee käsitteenä meille kaikille tuttu, sehän on se viimeinen parikymppinen, joka on jemmattu piironginlaatikon perälle sitä päivää varten, kun ei enää muuten ole kaupparahaa tai se viimeinen pullapussi pakkasessa ja kahvipaketti kaapin perällä, josta voi keittää vieraille kahvit pullan kera, kun muuta tarjottavaa ei ole. Erilaisista elämäntilanteista riippuen pahan päivän vara voi olla myös jotain muuta, varatili, vaatteita, siisti kenkäpari, ylimääräinen huulipuna tai sitten mahdollisesti nuo kaikki.

En oikeastaan tiedä, mistä moinen turvallisuushakuisuus matkaani hiipi, sillä kodissani ei tosiaan ollut puutetta mistään. Vanhojen hyvien tapojen mukaisesti kuitenkin pullaa oli aina pakkasessa ja kahvia tai teetä kastamisen kanssa tarjottiin jokaiselle, joka ovesta sisään astui. Se oli normaali tapa ja sieltä on varmaan jäänyt se hätävarakeksipaketti ja ylimääräinen kahvipaketti varastossa ajattelu. Pitkähkö kauppamatka ja huonot aukioloajat on myös opettanut sen, että ruokaa pitää aina olla jemmassa sen verran, että viikon selviää, vaikkei kauppaan pääsisikään. Nuo minä ymmärrän itselläni ja kaikilla muillakin ihan positiiviseksi hätävaraksi - samoin kuin sen pienen määrän käteistä jossain laatikon nurkassa, siitä kun voi monessa tilanteessa olla arvaamaton apu.

Sen sijaan itseni kohdalla olen alkanut kyseenalaistaa tuota muuta hamsterointia, jonka itse asiassa tiedostan olevan peräisin kahdesta eri lähteestä. Opiskeluaikoina tuli harrastettua lohtushoppailua pahaan oloon, mikä tietenkin kerrytti erinnäisiä varastoja. Paitsi lohtua, ostamalla etsin myöskin turvallisuutta, pärjään, kun minulla on tavaroita varastossa... Samoin ensimmäinen valmistumisen jälkeinen työvuoteni silloin kauan sitten oli niin rikkonainen ja epävarma, että ostin aina kun minulla vain oli varaa, lisää vaatteita, kenkiä ja kaikkea sillä ajatuksella, että kun nyt saan edullisesti ja kenties viikon päästä minulla ei enää ole varaa hankkia niitä ( ja kun tulevaisuudesta ei tiedä, onko kuukauden tai vuodenkaan päästä varaa hankkia näitä). Toisaalta ihan ymmärrettävän fiksua tietyssä määrin, toisaalta taas ihan jotain muuta.

Vasta pitkähkö aika vakituisessa työpaikassa ja ilmeisesti jonkinlainen ajatusmaailman muutos on tässä viimeisen vuoden aikana saanut itseni toimimaan toisin. Tajuamaan sen, että vaikka viimeinenkin vaateriepuni kuluisi puhki, minua tuskin silti jätettäisiin kulkemaan alastomana kadulle, että maksan kalliita vakuutuksia juuri sen varalle, että jotain mahdollisesti sattuu, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan kupillisen kahvia ja leivän palan, jos on nälkä eikä omassa kaapissa ole. Vielä viimeisenä tietenkin se klassinen, mikä toimii tiettyyn rajaan asti eli se, että on parempi säästää pahan päivän varansa rahana kuin tavarana.  Tämähän lakkaa toimimasta täsmälleen sillä hetkellä kun tulee pidempi aikainen sähkökatko, pankkilakko tai muu maailmaa järisyttävä katastrofi, mutta noin periaatteessa kuitenkin.

Olen kiertänyt ajatuksissani ympyrän ja palaan jälleen siihen, että tietty määrä pahan päivän varaa on hyvä olla olemassa. En varmaan koskaan pääse siitä, että minulla on tiettyjä perusaineita aina varastossa vähintäänkin yksi (tälläisia ovat astianpesuaine, pyykkipulveri, puuteri, ripsiväri, hammastahna, dödö jne.), mutta ehkä pikku hiljaa opin siihen, että yksi varastossa riittää - ei tarvitse olla viittä tai seitsemää. Noiden loputtomien pahan päivän varojen järkeistäminen on yksi tämän vuotisen tavaran vähennys projektini tavoitteista.