Eroahdistus

Olen viimeisen viikon kierrellyt kotiamme ja katsellut haikein mielin seiniä, huonekaluja, tauluja, kaikkia tuttuja tavaroita. Ihastellut herra Kirjoituksen ja minun yhteistä lemmenpesää, kotiamme. Yleensähän tuohon lemmenpesä-termiin liitetään jotain negatiivista ja salakähmäistä, mahdollisesti ulkosuhteilua, mutta tässä tapauksessa kyse ei ole siitä. Minusta vaan tuo termi "lemmenpesä" kuvaa monessakin mielessä hyvin kotiamme, ensimmäistä omaa ja yhteistä kotiamme, jota olemme kuluneen melkein vuosikymmenen (tuosta ajasta jää vajaaksi muutama kuukausi) aikana rakentaneet pikkuhiljaa mieleiseksemme, kodiksi, jossa on tarkoitus rakastaa ja riidellä, viettää ihania yhteisiä hetkiä, kodiksi, jonka on tarkoitus olla turvasatama maailman melskeessä.

Nyt koen suunnatonta eroahdistusta siitä, että joudun päästämään tuikituntemattomat ihmiset kotiini, minun ehdottoman yksityisen maailmani rajojen sisälle. Vielä pahemmaksi tunne muuttuu, kun joudun myöntämään se tosiasian, että mikään ei ole ennallaan siinä vaiheessa, kun pääsemme palaamaan kotiin. Kaikkein eniten pelkään sitä, että ei ole edes kotia, mihin palata - tapahtuu joku tulipalo, vesivahinko tai jotain, joka tärvelee kaiken sen, mitä kodistamme on jäljellä ja minkä joudumme sinne evakkoajaksi jättämään.

Tiedän, että tarjolla on sitten joskus uutta ja upeaa, komeaa ja kiiltävää, mutta kun minä en ihan oikeasti halua sitä. Olen kovasti kiintynyt kaikkeen vanhaan, mitä kodissamme on (kas vain se jemmaaja, joka kiintyy tavaroihin on taas nostamassa päätään), jopa siihen kylpyammeeseen, jota jossain kohtaa vihasin kuin ruttoa. Nyt olisin jo valmis pitämään kynsin hampain kiinni siitäkin, se kun on osa sitä rakastamaani kotia. En halua tätä muutosta, en halua lähteä pois kotoa...

Osasin kyllä odottaa tätä eroahdistustunnetta, mutta en tajunnut että se iskisi näin voimakkaana ja puristavana. Kauhulla odotan sitä hetkeä kun noin viikon päästä pakkaan tavaroita ja painan ovea viimeistä kertaa kiinni. Vaikka järki sanoo, että kaikki menee hyvin, remontteja on tehty ennenkin ja kuitenkin paljon kodista säilyy ennallaan, kertoo tunne silti, että kyse on meidän kodistamme, joka on meille ainutlaatuinen ja jonka siksi pitäisi olla kajoamaton. Pahinta tunteen kannalta on varmaankin se, ettei pääse valvomaan itse sitä kaikkea, mitä ne vieraat miehet siellä tekevät. Kurkistelevatko laatikoihin, tutkivat tavaroita, ihmettelevät sitä, miksi jokin on niin kuin on.

Eroahdistusta seuraa tietenkin muuttoahdistus eli se, miten kaikki pitäisi järjestää, jotta olisi puhtaita ja ajankohtaan sopivia vaatteita riittävästi mukana, puhumattakaan kengistä ja kaikesta muusta tarpeellisesta. Sitten seuraava pohdinta onkin se, että miten sitten voikaan palata sinne rikki revittyyn kotiin hakemaan niitä mahdollisesti puuttuvia tavaroita, kestänkö sitä ja viimeisenä, muttei toki vähäisimpänä: olenko ihan kahjo, kun mietin kaikkea tuollaista. Tajuan eläväni ihan liikaa englantilaiseen "kotini on linnani"- tyyliin. Haluaisin otta luudan käteen ja lakaista kaikki vieraat miehet pois tekemästä remonttia, mutta se taitaa auttaa aivan yhtä hyvin kuin se, että heittäytyisin mahalleni eteisen lattialle ja saisin oikein kunnon itku-potku-raivarin. Korkeintaan katsoisivat säälivästi ja tilaisivat ambulanssin viemään pyöreään pehmustettuun huoneeseen (jotka itseasiassa ovat urbaanilegenda) etsimään kulmia.

Onneksi kirjoittaminen sentään helpottaa ja auttaa jäsentämään  asioita.