Onneksi jemmasin

Ihan vielä ei ole aika näyttää kuvia siitä hävityksen kauhistuksesta, joka meillä vallitsee, mutta senkin aika tulee pian. Sen sijaan olen tässä viime päivinä onnitellut itseäni oikein urakalla siitä, etten ole minimalisti ja myös kironnut sitä samaa asiaa ja Pentikin astia politiikkaa.

Jos lähdetään siitä positiivisesta puolesta, niin onnitteluja itselleni olen jakanut sen vuoksi, että olen säästänyt vinttiä tukkimassa kasan turhia pahvilaatikoita, pahvilaatikoita, joihin suurin osa astioistamme on ollut pakattuna. On muuten ollut kohtuullisen helppoa tyhjätä kaappeja niiltä osin, kun on vain pistellyt astiat omiin tukeviin laatikoihinsa ja pakannut ne pienet loodat isompaan. Ison laatikon on voinut sitten siirtää olohuoneen nurkkaan odottamaan aikaa parempaa.

Tähän samaan asiaan liittyy Pentikiin kohdistunut manaamiseni. En ole koskaan aikaisemmin miettinyt sitä, mutta eihän heiltä koskaan saa astioille laatikkoa, vaan kaikki pakataan paperiin ja pistetään kassiin. Näin jälkikäteen ajatellen, olisi kyllä ollut äärimmäisen mukava saada noinkin hintaville astioille myös kunnolliset laatikot mihin pakata. Tunsin itseni äärimmilleen huijatuksi, kun edullisemmat Arabian ja Iittalan astiat menivät tuosta vaan omiin näppäriin laatikoihinsa ja näiden kalliimpien kanssa joutui tekemään sen seitsemän viritystä, että pakkaaminen onnistuisi riittävän hyvin ja pysyisivät ehjinä.

Jokainen varmaan arvaa myös sen toisen kiroilun aiheen tai siis mihin se liittyy. Fiksulla minimalistilla kun ei olisi noin paljon astioita eikä siis niiden aiheuttamaa ongelmaa tällaisessa tilanteessa. Sen kuitenkin päätin, että yhään ainoaa lautasta, mukia, lasia tai kahvikuppia en enää tähän huusholliin osta. Niitä on nyt sen verran, että niillä pärjätään loppuelämä ja jos kesken loppuvat, niin kertakäyttölautasia ostan sitten seuraavaksi.

Keittiön kaapeista on nyt käyty läpi reilu kolmannes, joten kyllä tämä homma tästä pikkuhiljaa etenee. Olohuoneess kirjahylly on jo verhoutunut lakanoihin suurimmalta osaltaan. Kylpyhuone on vielä pitelemättä.

Itsekuripäiväkirja; viikko 8

Yritänpä kerrankin olla ajoissa tämän päiväkirjani kanssa, sillä huomaan jotenkin tässä taas lipsuneeni niin, että sunnuntaiksi tarkoitettu päiväkirjakatsaus ilmestyykin vasta seuraavan viikon torstaina. Eihän siinä ole mitään miekltä, sillä siinä kohtaa on jo melkein seuraavakin viikko elettynä. Jotain ajantajustani tällä hetkellä kertoo se, että tätä kirjoittaessani tajusin sujuvasti julkaisseeni kaksi kappaletta viikon kuusi itsekuripäiväkirjaa. Toinen on kyllä peräisin viikolta seitsemän...täytyy kutsua jälleen Edit-täti kylään ja korjata asia.

Turha kai sanoakaan, että viikko on kulunut pitkälti vanhan kaavan mukaan. Mitä nyt olen sitten tehnyt töitä ensimmäisen ja toisen työpaikkani sijaan siinä ensimmäisessä ja kolmannessa. Tosin vain tuntia, paria päivässä, mutta kyllä sekin kummasti tuntuu ajan kulumisessa.

Sali? Mikä se on? Ei toivettakaan, että saisin itseäni hilattua mihinkään liikunnalliseen päin. Toisaalta ei meillä kyllä ole viime aikoina juuri näkynyt sipsejä sen paremmin kuin karkkejakaan eli kyllä se varmaan tästä sitten iloksi muuttuu.

Ruokahävikkiäkin on tullut ja ihan meikäläisen laiskuudesta johtuen. Jouduin heittämään pois muutaman kirsikkatomaatin, jotka minun laiskuudestani johtuen pääsivät pahenemaan jääkaapissa ennen kuin ehtivät muotoutua ruoaksi.

Muutama tavarakin on taas päässyt uuteen kotiin, joten lista näyttää ihan hyvältä. Poistetut versus saapuneet taistossa poistetut johtavat kirkkaasti. Kuukauden lopussa tulee sitten se todellinen tilitys, miten paljon tavaraa onkaan poistuntut, no maaliskuusta toukokuuhun tuskin sitten poistuu juuri mitään, että tasapainoa on kirittävä takaisin vuoden myöhempien kuukausien myötä.

Vinoon mennyt skannaus kuvaa aika hyvin tämän hetkistä mielentilaa, vähän liikaa kaikkea, jotta mikään pysyisi oikeasti tasapainossa. Talous sentään on kohtuullisella mallilla, tuhlauttua ei juuri ole tullut, kun ei juuri ole kaupassa käyty hakemassa kuin pakolliset.

Valinnanvapauden rajoittaminen

Minun on vielä kertaalleen pakko palata tuohon jemmari-teemaan, sillä tajusin sen liittyvän kiinteästi yhteen eroahdistukseni kanssa. Yksi suurista kotieroahdistuksen syistäni on selkeästi valinnanvapauden rajoittaminen. En voi ottaa mukaani kaikkia vaatteitani, kenkiäni, meikkejäni ja muita tavaroitani, minun on pakko valita mukaan vain tietty osa niistä, ja sehän tarkoittaa tietenkin sitä, ettei minulla ole tulevaisuudessa yhtä suurta valinnanvapautta. Vaikka en käyttäisikään kuin kolmea kenkäparia tai kahta huulipunaa kerrallaan tai siis vuorotellen ei yhtä aikaa, mutta minä tiedän sen, että jos haluan, minulla on mahdollisuus kaivaa varastoistani esiin viisikymmentä muuta kenkäparia tai samanverran eri sävyisiä huulipunia (määrät esimerkinomaisia, todelliset määrät valitettavasti paljon enemmän). Olipas tuo nyt kovin vaikeasti sanottu, yritetään uudelleen. Minulla on yleensä käytössä kolme paria kenkiä eri keleille, joista valitsen käyttöön ne, jotka kulloiseenkin keliin parhaiten passaavat. Huulipunissa minulla on yleensä arkikäytössä kaksi eri sävyä, joista valitsen ja niiden loppuessa otan käyttöön kaapistani korvaavan. Juhlat ja muut erikoistilanteet ovat sitten asia erikseen. Kengistä kaivan esiin korvaavan parin edellisten hajotessa. Käytän siis arkipäivässäni vain murto-osaa omistamistani kengistä tai huulipunista (ja aika moneen muuhunkin tavararyhmään pätee tämä sama), mutta tällöin minulla on se periaatteellinen vaihtoehto, että voin halutessani valita jotain muutakin.

Hupaisaa on se, että kun minulla on se mahdollisuus, tyydyn käyttämään tuota perusvalikoimaa, valitsen kenkäni niistä kolmesta parista tai laitan jompaa kumpaa arkihuulipunaani. Jos kuitenkin käy niin, että unohdan harvoin käytetyn juhlahuulipunani maalle, haluaisin tietenkin käyttää juuri sitä koko sen ajan, kun se ei ole saatavilla. Mikään vaate ei näytä miltään, kun juuri se täydellisesti sopiva huulipunasävy tai kengät puuttuvat. Käytännössä kukaan muu ei huomaa eroa kahden melkein samaa sävyä olevan huulipunan välillä, mutta kun minä itse huomaan... Ilmeisesti tämä on sitten sitä jemmarin tyyliä kiintyä tavaroihin.

Nyt yritän saada itseni ymmärtämään sitä, että ensinnäkin kyseessä on vain rajallinen aika, joka on todella pieni aika suhteessa kaikkeen muuhun. Toisekseen, koska en normaalissa arjessanikaan tarvitse kaikkea sitä tavaramäärää, joka minua ympäröi, en tarvitse sitä tänä lyhyenä poikkeusjaksonakaan. Lisäksi minulla on olemassa se villikortti, että jos joku asia todellakin puuttuu, loppuu tai muuta, minä pääsen tonkimaan jemmojani ja hakemaan ko. tavaran kotoani, tämän tiedon toivon vähentävän turhien tavaroiden kaipuuta.

Pieni suuri voitto

Olemme Herra Kirjoituksen kanssa melko neuroottisen tarkasti pitäneet kiinni siitä, että nyt ei osteta mitään ylimääräistä, ei edes ruokakaupasta ja tämä siis lähestyvän putkiremontin ja asunnosta muuton takia (josta olen täällä jauhanut jo niin paljon, että alan itsekin kyllästyä). Eilen olin kuitenkin pitkän ja vaiheikkaan työpäivän jälkeen siinä tilanteessa, että olisin ollut valmis lankeamaan pizzaan. Herra Kirjoitus oli kuitenkin vast'ikään kotona syönyt, eikä siis nälkäinen eikä houkuteltavissa - kerrankin näin - joten pizzan hankinta jäi välistä. Hyvä me! Tunnelin päässä on sittenkin valoa!

Eilisen päivän toinen suuri voitto oli se, etten normaaliin tapaani napannut pikaevääksi sitä karkkipussia, joka liian usein on tällaisina työpäivänä kaupasta mukaani päätynyt. Ostin sen sijaan kaksi muffinssia, jotka kiikutin kotiin ja jaoin Herra Kirjoituksen kanssa. On siis kerrankin mahdollista kirjoittaa viikkopäiväkirjaan, että herkuista on kieltäydytty ja jopa kahdesti. Tai oikeastaan kolmesti, koska kaupassa harkitsin myös sipsipussin ostamista ja jätin senkin kauppaan. Se tunnelin päässä näkyvä valo ei sittenkään taida olla juna.

Vuoden toinen pari

Kun pääsin vauhtiin, valmistui puikoilta pikavauhtia toinenkin sukkapari. Materiaalina edelleenkin sitä Virtain villan aitoa lammasta, tällä kertaa kahdessa värissä ja lisätehosteena kolmiväristä sekoitelankaa. Mallikin tylsästi se sama, jota olen viime aikoina käyttänyt melkein kaikissa sukkateelmissäni. Eikä muutosta ole tulossa, seuraavaksi puikoilta on tulossa kaksi paria tätä samaa sorttia, mutta harmaassa värissä ja miesten koossa.

Nämä sukat menevät lankojen ostajalle eli äidilleni.

Kun se on rikki...

Aloitin tänään vaivihkaisen tavaroiden kokoilemisen. Ensimmäiset tavarat, jotka pakkasin säilöön olivat varmasti sellaisia, joita ei tulevalla viikolla tarvita nimittäin pari jääkaappimagneettia ja  kylpyhuoneen koristeet: pari Kivi-tuikkua, lasikiviä ja koristejoutsen, jossa lasikivet olivat esillä. Samalla tulin vilkaisseeksi tarkemmin kynttiläkaapin sisältöä ja yllätyin - jälleen kerran - paitsi siitä, miten paljon meillä on kynttilöitä sellaiseksi huusholliksi, jossa niitä ei polteta juuri lainkaan (mikä tietysti saattaa johtua juuri siitä, että kun niitä ei polteta, niitä kertyy), myös siitä, mitä sieltä laatikoista löytyi. Olen kylppäriä siivotessani ihmetellyt parin saippuan puuttumista, tiesin siis sen, että meillä piti olla sellaiset, mutta en löytänyt niitä siivotessani, enkä sen kummemmin kiinnittänyt asiaan huomiota. No, nyt ne sitten löytyivät tuikku- ja tuoksuöljylaatikosta hyvin marinoituneina, mutta tuli todistettua, että muistin oikein, meillä oli sekä vadelma- että appelsiiniluffa saippua. Tuoksuöljyistä pari oli haihtunut tyhjiin, ja päätyivät siis roskiin, mutta tuo Aromapure-pakkaus vaikutti olevan täydessä iskussa, joten otetaan käyttöön. Toivottavasti ne auttavat rentoutumaan, virkistäytymään ja puhdistautumaan niin kuin lupaavat.

Samalla kertaa löytyi myös lahjaksi saatu valkosavinen lumiukko, joka valitettavasti oli ajan saatossa muuttunut entiseksi lumiukoksi. Olen säästänyt lumiukkoa sen rikkinäisyydestä huolimatta, koska sen tekijä on toinen lainalapsistamme. Nyt päätin kuitenkin, että on aika tyytyä kuvalliseen muistoon tästä ukosta, joka pitkään oli meillä esillä.

Saman poistokohtalon koki myös lahjaksi lapsosilta saamamme lasipurkki. Onnistuin jossain kohtaa kolhaisemaan purkkia ja sen kannen sisus murtui muuttuen pieniksi äärimmäisen teräviksi ja leikkaaviksi sirpaleiksi. Ehkä purkista olisi saanut kunnollisen, jos olisi malttanut hioa lohkeaman reunat ja...ja... Nyt vain on niin, että minulla ei ole hiomiseen tarvittavaa aikaa, ja kerran käteni purkissa loukattuani olen valmis myöntämään, että kun se on rikki, se on rikki.

Näiden kuvien myötä sanotaan siis hyvästit ihanalle maustekoristeiselle lasipurkille. Mutta kun se on rikki, niin kyllä se tosiaan on rikki. Sen verran annan itselleni armoa, että etsin vielä purkille uutta kantta naamakirjan kautta, mutta jos ei ensi viikkoon mennessä löydy, menee purkki roskikseen.

Eroahdistus

Olen viimeisen viikon kierrellyt kotiamme ja katsellut haikein mielin seiniä, huonekaluja, tauluja, kaikkia tuttuja tavaroita. Ihastellut herra Kirjoituksen ja minun yhteistä lemmenpesää, kotiamme. Yleensähän tuohon lemmenpesä-termiin liitetään jotain negatiivista ja salakähmäistä, mahdollisesti ulkosuhteilua, mutta tässä tapauksessa kyse ei ole siitä. Minusta vaan tuo termi "lemmenpesä" kuvaa monessakin mielessä hyvin kotiamme, ensimmäistä omaa ja yhteistä kotiamme, jota olemme kuluneen melkein vuosikymmenen (tuosta ajasta jää vajaaksi muutama kuukausi) aikana rakentaneet pikkuhiljaa mieleiseksemme, kodiksi, jossa on tarkoitus rakastaa ja riidellä, viettää ihania yhteisiä hetkiä, kodiksi, jonka on tarkoitus olla turvasatama maailman melskeessä.

Nyt koen suunnatonta eroahdistusta siitä, että joudun päästämään tuikituntemattomat ihmiset kotiini, minun ehdottoman yksityisen maailmani rajojen sisälle. Vielä pahemmaksi tunne muuttuu, kun joudun myöntämään se tosiasian, että mikään ei ole ennallaan siinä vaiheessa, kun pääsemme palaamaan kotiin. Kaikkein eniten pelkään sitä, että ei ole edes kotia, mihin palata - tapahtuu joku tulipalo, vesivahinko tai jotain, joka tärvelee kaiken sen, mitä kodistamme on jäljellä ja minkä joudumme sinne evakkoajaksi jättämään.

Tiedän, että tarjolla on sitten joskus uutta ja upeaa, komeaa ja kiiltävää, mutta kun minä en ihan oikeasti halua sitä. Olen kovasti kiintynyt kaikkeen vanhaan, mitä kodissamme on (kas vain se jemmaaja, joka kiintyy tavaroihin on taas nostamassa päätään), jopa siihen kylpyammeeseen, jota jossain kohtaa vihasin kuin ruttoa. Nyt olisin jo valmis pitämään kynsin hampain kiinni siitäkin, se kun on osa sitä rakastamaani kotia. En halua tätä muutosta, en halua lähteä pois kotoa...

Osasin kyllä odottaa tätä eroahdistustunnetta, mutta en tajunnut että se iskisi näin voimakkaana ja puristavana. Kauhulla odotan sitä hetkeä kun noin viikon päästä pakkaan tavaroita ja painan ovea viimeistä kertaa kiinni. Vaikka järki sanoo, että kaikki menee hyvin, remontteja on tehty ennenkin ja kuitenkin paljon kodista säilyy ennallaan, kertoo tunne silti, että kyse on meidän kodistamme, joka on meille ainutlaatuinen ja jonka siksi pitäisi olla kajoamaton. Pahinta tunteen kannalta on varmaankin se, ettei pääse valvomaan itse sitä kaikkea, mitä ne vieraat miehet siellä tekevät. Kurkistelevatko laatikoihin, tutkivat tavaroita, ihmettelevät sitä, miksi jokin on niin kuin on.

Eroahdistusta seuraa tietenkin muuttoahdistus eli se, miten kaikki pitäisi järjestää, jotta olisi puhtaita ja ajankohtaan sopivia vaatteita riittävästi mukana, puhumattakaan kengistä ja kaikesta muusta tarpeellisesta. Sitten seuraava pohdinta onkin se, että miten sitten voikaan palata sinne rikki revittyyn kotiin hakemaan niitä mahdollisesti puuttuvia tavaroita, kestänkö sitä ja viimeisenä, muttei toki vähäisimpänä: olenko ihan kahjo, kun mietin kaikkea tuollaista. Tajuan eläväni ihan liikaa englantilaiseen "kotini on linnani"- tyyliin. Haluaisin otta luudan käteen ja lakaista kaikki vieraat miehet pois tekemästä remonttia, mutta se taitaa auttaa aivan yhtä hyvin kuin se, että heittäytyisin mahalleni eteisen lattialle ja saisin oikein kunnon itku-potku-raivarin. Korkeintaan katsoisivat säälivästi ja tilaisivat ambulanssin viemään pyöreään pehmustettuun huoneeseen (jotka itseasiassa ovat urbaanilegenda) etsimään kulmia.

Onneksi kirjoittaminen sentään helpottaa ja auttaa jäsentämään  asioita.

Helmikuun nuukailuvinkki: vanhoja, mutta tarpeellisia

Nämä vinkit tuskin tarjoavat kokeneelle ja asiansa osaavalle nuukailijalle mitään uutta, mutta niinhän sitä sanotaan, että kertaus on opintojen äiti ja toistamalla asiat tulevat tavaksi. Menköön siis vielä yksi tällainen vanhojen nuukailuvinkkien koontiteksti lähinnä muistutuksena itselleni. Muistan, miten pari vuotta sitten luin jostain verkkolehdestä kymmenen nuukailuvinkkiä, joiden piti aikaan saada vuoden mittaan melkoiset säästöt. Myönnetään, että tunsin itseni petetyksi ne luettuani, lista kun ei tarjonnut minulle mitään uutta, vaan sille oli nostettu asioita, joita pidin täysin normaaleina tapoina toimia.

Yksi näistä minulle täysin luonnollisista toimintatavoista on kosmetiikkapurkkien tarkka tyhjentäminen, sillä suurimpaan osaan jää todella paljon jämiä, mikäli ne käyttää vain ns. normaalilla tavalla. Ainoa poikkeus tuosta on palasaippua, koska se kuluu kokonaan, eikä siitä myöskään juuri tule jätettä. Niinpä kaikki saippua-, suihkugeeli- ja shampoopullot kannattaa huuhdella pienellä määrällä vettä sen jälkeen, kun on muka valuttanut sieltä viimeisen pisaran. Yleensä huuhdevedestä riittää vielä yhteen tai kahteen pesuun aivan hyvin. Itse en ole koskaan lähtenyt siihen, että laimentaisin käytössä olevia shampoita tai suihkugeelejä vedellä, mutta jotkut kuulemma tekevät niinkin, jolloin tuotteet tietenkin riittävät pidempään. Jotenkin vain epäilen tuotteiden pesutehon heikkenevän sen verran, etteivät ne laimennettuina puhdista jatkuvassa käytössä riittävästi. Pitäisi varmaan kokeilla tuokin, jotta osaisi sanoa, luulenko väärin.

Ne kosmetiikkapurkit, joita ei voi huuhtoa vedellä esim. rasvat, hammastahnat jne. leikkaan auki joko ihan tuubin päästä tai keskeltä tuubia tuotteesta riippuen. Keskeltä leikatun tuubin kun voi laittaa tulpaksi itselleen, niin ei juuri tarvitse pelata minigrip-pussien kanssa, vaikka yleensä aina säilytän nämä aukileikatut tuubit pussissa siihen asti, että loput kosmetiikat on tullut käytettyä. Tämä sen vuoksi, ettei suora ilmakosketus pääse pilaamaan tuotetta taikka kuivattamaan sitä käyttökelvottomaksi. Useimmissa rasvatuubeissa on vähintäänkin viikon käyttöön riittävä määrä tuotetta, joskus enemmänkin. Dödöpullot valuttelen myös eli säilytän niitä viimeiset ajat korkillaan seisten, jotta kaikki aineet valuvat alaspäin ja tästäkin huolimatta Herra Kirjoituksen dödön kulutus lähentelee infernalisia lukemia, en vain ymmärrä, mihin se sitä dödöä oikein tunkee...

Kosmetiikan suhteen on myös voimassa se vanhanaikainen niksi, että sitä kannattaa yleensä ostaa isommissa pakkauksissa - tällä kohtaa puhutaan siis niistä tutuista ja turvallisista, hyväksi havaituista tuotteista, uutta ja ihmeellistä ei kannata ostaa suurimmassa mahdollisessa pullossa, jos vaikka käykin niin ikävästi, ettei se sovikaan. Isot pullot tai suoranaiset tukkupakkaukset ovat hyviä siinä vaiheessa kun tuntee tuotteen ja tietää käyttävänsä sitä pitkään, ne kun ovat usein litrahinnaltaan merkittävästi edullisempia kuin pienet. Lisäksi kannattaa miettiä sitä, onko mahdollista ostaa täyttöpakkauksia, joidenkin tuotteiden kohdalla on saatavilla edullisempi ja vähemmän ympäristöä kuormittavia täyttöjä, jotka voi itse valutella pulloon tai kiinnittää paikalleen puuteri- tms. rasiaan.



Samalta "superlistalta" taisivat löytyä myös nämä ikuissuosikit: älä mene nälkäisenä kauppaan, hyödynnä tarjoukset, tee ruokaa kerralla enemmän ja pakasta sekä  elintarvikkeissa kilohinnan vertailu - joskus saattaa yllättäen käydä niinkin ettei se isompi paketti olekaan sen edukkaampi kuin pienempi ja toisinaan voi myös olla niin, että kaupan oma "halpismerkkinä" pidetty onkin kalliimpi kuin vastaavaa muun merkkinen tuote. Samoin kovasti jo loppuun kaluttu vinkki on mielestäni se, että pitäisi käyttää lihan tilalla soijaa, koska kasvisruoka on useimmiten lihaa edullisempaa. Lisäksi pitäsi käyttää sesongin kasviksia ja hedelmiä ja välttää niitä, jotka ovat kalleimmillaan juuri sillä hetkellä (esimerkiksi suomalaiset tomaatit talvella).

Tämä ei tainnut olla listalla, mutta sen olen niin omakohtaisesti moneen kertaan kokenut, että haluan jakaa samaa oppia muillekin: köyhän ei kannata ostaa halpaa, vertaa kestotuotteissa hinnan lisäksi laatua. Pidemmän päälle yksittäinen edullinen hankinta voi tulla huomattavasti kalliimmaksi, kun sen joutuu useamman kerran vaihtamaan uuteen. Tämä ei tokikaan sitten tarkoita sitä, että kaikki halpa olisi huonoa, pitää vain oppia poimimaan kirsikat kakusta.

Viimeisimpä se tärkein ja tarpeellisin niksi, joka ainakin minun tulisi muistaa: osta vain tarpeeseen.
        

Itsekuripäiväkirja; viikko 7

Kovin samanlaiselta näyttää tämäkin viikko allekirjoittaneen itsekuriasioiden suhteen, kun nämä aikaisemmatkin. Sohvalta en juuri itseäni saa ylös piiskattua - tällä kertaa tekosyynä edelleen vaivaava flunssa - mutta herkkujen perään olen perso. Kaapeista on kompattu kaikki mahdolliset, mitä hiukankin voi herkuiksi kutsua ja mussutettu pois. Onneksi sentään uusia ei ole tullut ostettua.

Viikon  urotyöksi voi sanoa sitä, että sain sentään pakastevarantomme tiivistettyä yhteen pakastimeen. Tähän asti niitä on ollut käytössä kaksi. Kovin paljon tavaraa ei ole päätynyt uusiin koteihin, mutta eipä sitä sitten juuri ole tullutkaan. Ruokahävikkikin on pysynyt nollalukemissa ja kaikki mahdollinen on tullut syödyksi sen sijaan, että olisi päätynyt biojätteeseen.


Viikon plussapuoliin menee myös se, että tänne muuttaessamme melkein tarpeettomaksi jäänyt puhelinpöytä on nyt sitten saanut uuden kodin ja me vastaavasti kahvipaketin. Kyseinen pöytä palveli aikanaan vintissä pakkaustarvikevarastona, mutta sitten tuli ilkeä palotarkastaja ja kielsi kaiken ylimääräisen materian säilyttämisen vinttikäytävillä, johon tuo kovin mukavasti olisi mahtunut. Sen jälkeen se oli vinttikomerossa tukkeena useamman vuoden ennen kuin nyt päätyi uuteen kotiin, jossa he toivottavasti tarjoavat pöydälle vinttikomeroa paremman sijoituspaikan.

Viikon ainoan tarpeettoman tuhlauksen muodosti kirkkaan sininen clip on -raita, jonka lankesin kampaajalla ostamaan samalla kun hiukset saivat uuden värin. Kampaajakäynti oli lahja äidiltä, joten minulta kului rahaa vain tuon raidan verran siis viisi euroa. Vaikka se oli täysin turha, tuntui se juuri siihen kohtaan hauskalta idealta ja piristi kummasti. Äitini kommentoi uutta lookiani yhdellä sanalla: Närhi. Se lienee kyllä varsin kuvaava määritelmä tuon raidan värin vuoksi. Käytän sitä nyt hetken ja pistän sitten ehkä eteenpäin, jos tupsu on siinä vaiheessa sellaisessa kunnossa, että sitä voi vielä kierrättää seuraavalle käyttäjälle, siitä kun lähtee melkoisesti karvoja. Samalla sain kampaajalta pari hoitoainenäytettä testaukseen.

Tämä viikko meni sitten päiväkirjan osalta oikein putkeen. Ensiksi tekstissä oli väärän viikon otsikko siis kuutonen toiseen kertaan, kun sain sen korjattua, kopioin tietenkin kirjastani sen kuutosviikon sivun ja täyttelin tiedot siihen. Nyt pitäisi kuitenkin olla numerot kohdillaan ja kuutoset vaihdettu seiskoiksi.

Minä, jemmaaja

Nyt se on sitten sanottu ja löydetty. Hamsterin tilalle on tullut uusi, parempi, totuudenmukaisempi ja kuvaavampi termi: Jemmaaja. Pitääkö noille kahdelle tehdä ero, hamsteri on se, joka ei kykene heittämään pois mitään - siis yhtään mitään, rikkinäistä, likaista ja täysin tarpeetontakaan - jemmaaja puolestaan on se, joka säästää tavaroita mahdollisen tulevan tarpeen varalle, koska on hankala luopua tavarasta, jota saattaa vielä tarvita.

Erinomainen blogi-kirjoitus ja keskustelu löytyvät Karkkipäivä-blogista, täältä. Minun on turha kirjoittaa tässä asiasta yhtään enempää, sillä kaikki tarpeellinen on tosiaan tuossa Sannin tekstissä sanottu.

Ainoa, mikä minun osakseni jää, on sen tunnustaminen, että olen jemmaaja, Jemmaaja isolla J-kirjaimella.

Joulu helmikuussa

Saimme anopilta jouluksi amarylliksen, joka jouluna oli vielä suloisen nuppuinen. Se avasi ensimmäiset kukkansa tammikuussa ja olin jo kiikuttamassa sitä roskiin, kun kukkaset kuihtuivat. Roskikseen viemisen sijasta minua kehotettiin antamaan amaryllikselle vähän vettä ja odottamaan ja kas - siellä olikin vielä toinen kukkavana, joka avasi mahtavat kukkansa helmikuussa iloksemme.

Kyllä se vaan on kaunis.

Nuukailijan sukkaremontti

Sattuipa kerran siinä keskikokoisen kaupungin keskikokoisessa kolmiossa... Herra Kirjoitus tuijotti minua silmät levällään ja naamallaan kauhistunut ilme: "Et edes SINÄ voi pistää tuollaista blogiisi...". Minä tapitan yhtä ällistyneenä takaisin: "Miksi en voi, tämähän on ihan siisti ja toimiva idea." "No kun tuo ylittää jo Roope Ankan itaruudessa!"

Ehkä asia sitten on niin ja viimeisin värkkäykseni ylittää itaruudessaan Roopenkin, vaikka itse en olekaan samaa mieltä. Minusta siinä on kierrätyshenkistä nerokkuutta ja jälleen uusi loistava idea siitä, miten tavarat saa todella käytettyä loppuun. Lisäksi minä sain näpertää jotain ja aikaisempi roska muuttuu käyttökelpoiseksi ja toimivaksi, siis ainakin kaksi plusmerkkistä asiaa.

Minulla on jo hetkisen pyörinyt kaapissani muutama pari sukkia ja sukkahousuja, joissa on jotain pientä vikaa niiden käyttöä rajoittamassa. Osa on vain mystisesti hautautunut laatikon pohjalle, ja kaivautui esiin, nyt kun alusvaatelaatikkoa siivosin. Osa taas on päässyt pyykistä livahtamaan takaisin laatikkoon ja tullut käteen osuessaan tyrkätyksi takaisin laatikkoon käyttöön sopimattomina.

Päätin, että nyt on aika joko siirtää sukat "sukkien taivaaseen" tai korjata ne käyttöön sopiviksi. Olen aikaisemmin katkaissut paksuja pitkävartisia sukkia kahteen osaan, jotta olen saanut yksistä käyttämättömistä pitkistä kaksi toimivanmittaista sukkaparia. Samaa metodia päätin soveltaa laatikosta löytyneisiin haarasta rikkuneisiin paksuihin sukkahousuihin. Ensimmäiseksi katkaisin teräosat noin polvisukkapituuteen ja ompelin suuhun kierrätetyn (eli vanhoista roskiin menneistä rintaliiveistä puretun) kuminauhan. Tämä tosin saattoi olla virhe ja sukat pitää pätkäistä vielä kertaalleen kahdeksi lyhyemmäksi pariksi, sillä en juuri käytä polvisukkia. Toisen parin tein sukkahousujen reisiosasta: ompelin alaosan saumurilla kiinni varpaidein muotoa mukaillen ja saumuroin yläosan kuminauhaksi sukkahousujen vyötärönauhasta leikkaamani kaistaleen. Kuvassa alhaalla keskellä.

Samalla metodilla (eli saumurilla kaareva sauma varpaiden kohdalle) lyhensin varpaista rikkuneet ohuet polvisukat nilkkasukiksi - näitä tein sekä mustat että valkoiset. Valkoiset ovat jo pyykissä, kun otin ne käyttöön samantien ja hyvin toimivat. Mustien kohdalla tein itse asissa vähän enemmänkin korjauksia, sillä niiden kuminauha oli turhan löysä, joten leikkasin sen pois ja ompelin tilalle uuden tiukemman, jonka leikkasin vanhojen risojen sukkahousujen vyötäröstä. Tuon löysemmän kuminauhan puolestaan ompelin tummansinisten polvisukkien (jotka siis myös vanhoista sukkahousuista katkaistu) yläosaan (kuva alla).

Väittäisin, ettei oikein päin olevista sukista kukaan aavista, että ne ovat kierrätettyjä versioita ja nurinpäin olevista vain tummista näkee, että jotain on tehty - tähänkin syynä meikäläisen laiskuus, kun en jaksanut muutaman sauman takia alkaa vaihtaa mustia lankoja saumuriin.

Loppuosan sukkahousuista leikkasin kuteeksi, josta aion kutoa tossut joko isälle tai appiukolle.

Aikaa koko projektiin meni kymmenisen minuuttia ja nyt minulla on viisi toimivaa sukkaparia laatikossa sen sijaan että siellä olisi kaksi paria rikkinäisiä sukkahousuja ja kolmet toimimattomat sukat.

Pahan päivän vara

Pahan päivän vara lienee käsitteenä meille kaikille tuttu, sehän on se viimeinen parikymppinen, joka on jemmattu piironginlaatikon perälle sitä päivää varten, kun ei enää muuten ole kaupparahaa tai se viimeinen pullapussi pakkasessa ja kahvipaketti kaapin perällä, josta voi keittää vieraille kahvit pullan kera, kun muuta tarjottavaa ei ole. Erilaisista elämäntilanteista riippuen pahan päivän vara voi olla myös jotain muuta, varatili, vaatteita, siisti kenkäpari, ylimääräinen huulipuna tai sitten mahdollisesti nuo kaikki.

En oikeastaan tiedä, mistä moinen turvallisuushakuisuus matkaani hiipi, sillä kodissani ei tosiaan ollut puutetta mistään. Vanhojen hyvien tapojen mukaisesti kuitenkin pullaa oli aina pakkasessa ja kahvia tai teetä kastamisen kanssa tarjottiin jokaiselle, joka ovesta sisään astui. Se oli normaali tapa ja sieltä on varmaan jäänyt se hätävarakeksipaketti ja ylimääräinen kahvipaketti varastossa ajattelu. Pitkähkö kauppamatka ja huonot aukioloajat on myös opettanut sen, että ruokaa pitää aina olla jemmassa sen verran, että viikon selviää, vaikkei kauppaan pääsisikään. Nuo minä ymmärrän itselläni ja kaikilla muillakin ihan positiiviseksi hätävaraksi - samoin kuin sen pienen määrän käteistä jossain laatikon nurkassa, siitä kun voi monessa tilanteessa olla arvaamaton apu.

Sen sijaan itseni kohdalla olen alkanut kyseenalaistaa tuota muuta hamsterointia, jonka itse asiassa tiedostan olevan peräisin kahdesta eri lähteestä. Opiskeluaikoina tuli harrastettua lohtushoppailua pahaan oloon, mikä tietenkin kerrytti erinnäisiä varastoja. Paitsi lohtua, ostamalla etsin myöskin turvallisuutta, pärjään, kun minulla on tavaroita varastossa... Samoin ensimmäinen valmistumisen jälkeinen työvuoteni silloin kauan sitten oli niin rikkonainen ja epävarma, että ostin aina kun minulla vain oli varaa, lisää vaatteita, kenkiä ja kaikkea sillä ajatuksella, että kun nyt saan edullisesti ja kenties viikon päästä minulla ei enää ole varaa hankkia niitä ( ja kun tulevaisuudesta ei tiedä, onko kuukauden tai vuodenkaan päästä varaa hankkia näitä). Toisaalta ihan ymmärrettävän fiksua tietyssä määrin, toisaalta taas ihan jotain muuta.

Vasta pitkähkö aika vakituisessa työpaikassa ja ilmeisesti jonkinlainen ajatusmaailman muutos on tässä viimeisen vuoden aikana saanut itseni toimimaan toisin. Tajuamaan sen, että vaikka viimeinenkin vaateriepuni kuluisi puhki, minua tuskin silti jätettäisiin kulkemaan alastomana kadulle, että maksan kalliita vakuutuksia juuri sen varalle, että jotain mahdollisesti sattuu, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan kupillisen kahvia ja leivän palan, jos on nälkä eikä omassa kaapissa ole. Vielä viimeisenä tietenkin se klassinen, mikä toimii tiettyyn rajaan asti eli se, että on parempi säästää pahan päivän varansa rahana kuin tavarana.  Tämähän lakkaa toimimasta täsmälleen sillä hetkellä kun tulee pidempi aikainen sähkökatko, pankkilakko tai muu maailmaa järisyttävä katastrofi, mutta noin periaatteessa kuitenkin.

Olen kiertänyt ajatuksissani ympyrän ja palaan jälleen siihen, että tietty määrä pahan päivän varaa on hyvä olla olemassa. En varmaan koskaan pääse siitä, että minulla on tiettyjä perusaineita aina varastossa vähintäänkin yksi (tälläisia ovat astianpesuaine, pyykkipulveri, puuteri, ripsiväri, hammastahna, dödö jne.), mutta ehkä pikku hiljaa opin siihen, että yksi varastossa riittää - ei tarvitse olla viittä tai seitsemää. Noiden loputtomien pahan päivän varojen järkeistäminen on yksi tämän vuotisen tavaran vähennys projektini tavoitteista.

Liikaa limeä

Muistan lukeneeni jostain, miten erilaissa ympäristöissä ihmisen silmä harjaantuu näkemään erilaisia värejä eri tavoin. Eskimot erottavat lumessa eri valkoisen sävyjä, beduiinit autioman hiekassa jne, meidän suomalaisten osana on ollut saada rikkaat vihreän sävyt.

Johtuuko sitten tuosta suomalaisten kyvystä hahmottaa eri vihreän sävyjä, aloin tuntea itseni aika epätoivoiseksi, kun sain uuden avainkoteloni. Olen parin viimeisen vuoden aikana päivittänyt kaikki "välttämättömyyteni" limen sävyihin (mikä tarkoittaa sitä, että kohta vaihdetaan väriä ja otetaan käyttöön mustaa, turkoosia tai punaista). Aika uskomattomalta tuntuu, että todellakin voi mahdollista, että yksikään hankkimistani tavaroista ei ole samaa sävyä minkään muun kanssa, vaikka niitä sentään on aika monta.

Kuvassa on kaksi puhelinkoteloa, lompakko, luottokorttikotelo, kolme kelloa ja tuo avainkotelo ja tosiaan kaikki eri sävyistä limen vihreää. Tämä kuva siis todistaa, että en tule toimeen ilman lompakkoa, kännykkää, avaimia ja kelloa. Myönnetään, vaihdoin toisen puhelimeni tuohon limenväriseen koteloon vasta avainkotelon saavuttua, kun halusin koko paketin samaan väriin. Sen pussukan olen saanut lahjaksi Nilsenin kuluttajapaneelista.

Itsekuripäiväkirja; viikko 6

Kun yrittää sinnitellä töissä puolikuntoisena ja joutuu puolesta viikosta toteamaan, ettei sittenkään kykene, jäävät vähän kaikki muutkin asiat retuperälle, kuten nyt vaikka sellainen asia kuin itsekuripäiväkirja. Sitä on vain liian helppo antaa itselleen lupa syödä sitä, mikä maistuu, olla ja möllöttää, koska tautisena ei voi rasittaa itseään, jotta ei saa sydänlihastulehdusta.

Siis oikea kunnon tekosyiden viikko, tosin sen verran on pakko antaa itselleen suitsia, että jos kolme ja puoli päivää viikosta menee nukkuessa, on ehkä ymmärrettävää, ettei ihan tule oltua se penaalin terävin kynä.

Jotain positiivista henkeä sentään on ilmassa, vaikka tilin saldosta hupenikin iso osa. Matka on nyt sitten maksettu ja aurinko kutsuu muutaman viikon päästä.

Vuoden sukat

Siitä on varmaankin melkein vuosi, kun olen viimeksi saanut puikoiltani aikaiseksi sukkaparin. Jotenkin vain kaikki mielenkiinto kutomiseen katosi tuossa viime kevään jälkeen, kiitos puutuvien sormien ja kipuilevien käsien. Tiedän aloittaneeni nämä sukat jossain vaiheessa viime kevättä ja niistä toinen oli valmiina ja toinen kudottuna odottamaan kantalappua ja sellaisina ne marinoituivat käsityökassisani tosiaan kuukausia.

Viimeistelyyn meni ihan kokonainen ilta... on tietenkin tilanne on vähän toinen, nyt kun käsi oikeasti on kunnossa.

Tässä ne sitten ovat, vuoden sukat. Tämän vuoden ensimmäiset ja viime vuoden viimeiset.

Materiaalina Virtain villan Suomen lampaan villaa värinä harmaa. Käyttäjä olen ihan minä itse, maalle menevät saapassukiksi. Mallina se vanha ja hyväksi havaittu miesten saapassukkamalli. Koska ovat täyttä villaa, nämä varmaan ovat superlämpöiset, mutta tuskin kovin kestävät, joten parsimista on varmaan luvassa.

Rasvainvaasio

Menin sitten ilmeisesti kertomaan väärässä (tai oikeassa) seurassa minulle sattuneesta meikinpoistoainekömmähdyksestä eli siis siitä, miten kuvittelin meikinpoistoaineen riittävän pitkälle tulevaisuuteen ja miten se sitten loppuikin jo tammikuun alussa. En ilmeisesti tullut maininneeksi kyseisessä seurassa sitä, ettei tuo meikinpoistoaineen loppuminen sitten loppuviimeksi niin huono juttu ollutkaan, koska pääsen käyttämään pois kaikki kaappeihin jämähtäneet perusvoiteiden näyteet ja minituubit. Sen sijaan taisin mainita, että käytän nykyään meikinpoistoaineena perusvoidetta, kun en periaatteesta mene kauppaan sitä uutta meikinpoistoainetta ostamaan...

Ystäväni toi minulle yllärin ja naureskeli silmää iskien, että minulla saattaa olla käyttöä näille.

 

Sain siis 8 minituubia Apobase-voidetta, neljä vähemmän rasvaista ja neljä sitä rasvaisempaa versiota. Eipä tarvitse huolehtia meikinpoistosta ainakaan tämän vuoden aikana, ei ehkä ensi vuonnakaan.

Ystäväni oli saanut ammattinsa puolesta pussillisen näitä jaettaviksi tarvitseville ja minä kuulemma olin juuri nyt kovasti tarvitsevien listalla, joten kiitosta vaan - ihan varmasti tulevat vuorollaan käyttöön.

Pullohartiaisen pelastus

Minua on siunattu tai paremminkin kirottu sellaisella ominaisuudella kuin pullohartiat, mikä tietenkin tarkoittaa valuvia liivinolkaimia useimmissa rintaliivimalleissa. Varsinkin kun nykymuoti suosii avaria kaula-aukkoja ja olkaimien sijoittamista mahdollisimman etäälle kaulalta, jotta ne eivä kurkkisi kaula-aukosta. Onhan tuo toki ymmärrettävä asia, eivätkä ne kurkkivat olkaimet mitenkään ole fiksun ja filmaattisen näköiset. Pullohartiaiselle tuollaiset rintaliivimallit ovat kuitenkin kauhistus tai minun tapauksessani olivat, olivat siihen asti kunnes löysin muovilärpäkkeen, jonka tarkoitus on estää olkaimien valuminen.

Turha kai sanoakaan, että ostin sellaisen heti ja vielä kaikissa kolmessa värissä joita oli saatavilla. Jotenkin olen kuitenkin onnistunut kadottamaan sekä ihonvärisen että valkoisen ja nyt viime viikolla katosi viimeinen oljenkorteni eli musta versio tuosta h-koukusta. Tuo koukkuhan toimii niin, että sillä vedetään olkaimet keskelle selkää ja kulkemaan koukun kautta, jolloin ne eivät mitenkään pääse valumaan. Melkein sama asia siis, jonka voi tehdä irroitettava olkaimisilla liiveillä laittamalla olkaimet ristiin.

Olin jo vuosia sitten nuo ostaessani päättänyt, että seuraavalla kerralla en enää maksa itseäni kipeäksi (jos oikein muistan liiviliike velotti monta euroa yhdestä kappaleesta) moisista muovivekottimista ja itse asiassa kokeillutkin, että vastaavan pystyy melko pienellä vaivalla värkkäämään itse.

Tällaisen kiinnittimen valmistukseen tarvitaan vain kasa käytöstä poistettuja muovikortteja, tussi, sakset ja liimaa. Ensiksi tietenkin pesin ja desinfioin kortit, sillä en halua iholleni mitään sellaista, mikä on käynyt ties miten monessa likaisessa lukijassa ja tahmaisessa kädessä.

Seuraavaksi piirtelin alkuperäisen mallin mukaan (olin ollut kaukaa viisas ja kopioinut alkuperäisestä kiinnikkeestä itselleni heti mallin, kun heti ajattelin tekeväni seuraavat kiinnikkeet itse) korteille kuviot. Tavalliselle pankkikortin kokoiselle läpykälle noita mahtui kaksi.

Varmistaakseni, että h-solkeni kestävät käytössä liimasin noita kaksi yhteen, jotta niistä tuli tukevampia.

Viimeksi putsasin tussit pois (ja siitä ei tietenkää ole kuvaa) ja niin nuo ovat valmiita käyttöön. Vaikka uskonkin yhdeksän kappaleen kestävän käytössä useamman vuoden, olen silti ajatellut hankkia itselleni sellaiset silikonset olkapääsuojat, jotka paitsi estävät olkainten valumisen, myös helpottavat liivien painoa olkapäillä.  Tuohon palataan kuitenkin ensi vuonna, tänä vuonna pyrin edelleen pysymään ruodussa kaiken uuden hankkimisen suhteen.

Valintojen vaikeus

Olen muutaman kerran erehtynyt avaamaan suuni ja toteamaan, miten vaikeaa pienten asioiden päättäminen on. Esimerkiksi se, pakataanko matkalaukut reissua varten valmiiksi sillä kohtaa, kun muutenkin joudumme lähtemään kotoa vai käydäänkö pakkaamassa ne vasta juuri ennen lähtöä. Tiedän, että ongelma on globaalissa mittakaavassa olematon ja saan todellakin olla onnellinen, jos elämän suurimmat ongelmat ovat tätä luokkaa. Enemmänkin tuo puheeni oli sellaista jutustelua, johon ei varsinaisesti ollut tarkoitus etsiä ratkaisua. Yllättävästi kuitenkin minulle tarjottiin ratkaisua lähes aina, kun asia tavalla tai toisella sattui puheeksi, ja yhtä yllättävästi ratkaisukin oli lähes aina sama: "mitä sä suotta mitään pakkaat, osta sieltä".

Myönnetään, että tuo paikanpäältä ostaminen saattaisi olla helppo ratkaisu, mutta kun siihen liittyy kaksi ongelmaa, joita muiden on vaikea ymmärtää. Ensimmäinen on se, että kun olen valas- tai norsukokoluokan ihminen, ei ole mitenkään sanottua, että niitä joukkuetelttoja on ylipäänsä myynnissä. Hyvänä esimerkkinä Brasilia, jossa suurimmassa osassa turistikaupoista koot loppuivat L-kokoon, ei puhettakaan, että niitä X-kirjaimia olisi ollut riittävä määrä siinä edessä. No, onneksi niitä poikkeuksiakin löytyi, mutta en kuitenkaan halua tai aio käyttää isoa osaa lomastani jahdatessani päälle sopivia vaatteita ja pahimmassa tapauksessa käyttää sitä yhtä ja ainoaa vaatekertaa, kun mitään sopivaa ei löydy.

Toinen ongelma tuleekin sitten siinä, että en halua ostaa uusia vaatteita. Taisipa olla ihan yhden ainoan kerran, kun erehdyin sanomaan tuon ja sain pitkän päästä varpaisiin ulottuvan katseen ja kommentin: "miksi et?" Jatko kuului tietenkin sillä yhtä perinteisellä kaavalla: "Sä olet aina töissä eli ei se rahasta voi olla kiinni..." Samalla arvioiva katse pyyhkäisi vielä kerran yli pulskean nukkavierun olemukseni ja antoi ymmärtää, että niitä uusia vaatteita ehkä olisi syytä hankkia. Myönnetään, että katsoja oli molemmissa asioissa oikeassa. Vaatteeni alkavat tietyiltä osin tosiaan olla parhaat päivänsä eläneitä, mutta ne ovat edelleen suhteellisen siistejä perusvaatteita, jotka riittävät hyvin tämän hetkisiin tarpeisiini. Lisäksi niiden on tosiaan tarkoitus kulua loppuun ja poistua vaatekaapistani vallan, kun ovat riittävän kuluneita. Koska vaatekaappini on jo nykyisellään aivan liian täynnä kaikkea "melko kivaa", "kyllähän tää nyt toimii" ja "voi tätä vielä käyttää"-vaatetta, en halua ostaa tuollaisia yhtään lisää. Ainoat, mitä voisin ajatella hankkivani ovat superupeat vaatteet, jotka sopivat kaikkien nykyään vaatekaapissani olevien vaatteiden kanssa. Ja niiden löytäminen tässä kokoluokassa on taas sitten ihan oma lukunsa, josta ei tässä sen enempää. Enkä sitä paitsi aio niitä etsiäkään, koska olen luvannut selvitä tämän vuoden minimaalisilla vaateostoilla, ja ostaa vain sitä, mikä on välttämätöntä.

Olihan tuo katsoja toki oikeassa siinäkin, että ei se vaatekaapin uudistaminen rahasta olisi kiinni. Aivan hyvin voisin ostaa uusia vaatteita, mutta kun olen päättänyt pitää itseleni antamastani lupauksesta kiinni. Sen lisäksi  että en halua ostaa vaatekaappiini mitään lisää tässä kokoluokassa, en myöskään halua täyttää kaappiani tavoitevaateilla, niitä kun siellä on jo aivan riittämiin. Jotain uutta ostetaan vasta, kun tarve on aivan välttämätön tai kun mikään valmiiksi vaatekaapissa oleva ei enää sovi päälle. Salainen haaveeni on siis edellen vielä joskus mahtua niihin tavoitevaatteisiini, joita vaatekaapistani löytyy - ehkä sitten sillä kohtaa voisi todeta, että olen ansainnut uudet vaatteet, kun kokoluokka on enää delfiini tai virtahepo valaan ja norsun asemasta. Olen siis periaatteessa valintani tehnyt, enkä välitä siitä, mitä muut ajattelevat siitä, mutta edelleen jaksan hämmästellä sitä, miten uuden ostaminen on aina niin itsestään selvä vaihtoehto, ettei mitään muuta mietitäkään.

Helmikuun ruokalista

Edessä on hyvin mielenkiintoinen helmikuu, sillä sen aikana pitäisi saada pakasteet ja kaapit tyhjiksi, takaraja on maaliskuun toinen päivä. Kaupasta siis pitäisi kotiin kantaa mahdollisimman vähän kaikkea ja käyttää hyväksi pakasteita ja valmiina olevia kuivakaapin tavaroita niin paljon kuin mahdollista.  Pikaisella inventaariolla on selvää, että seuraavia asioita ainakin on tarjolla alkukuusta: possunfilettä, munakasta sekavihanneksilla, kinkkukiusausta, capuccinomoussea, mansikka-banaanipirtelöä, vaniljajäätelöä ja vadelmia, katkarapusalaattia, köyhiä ritareita, hollantilaista tonnikalavuokaa, ruisleipää ja sämpylöitä sekä kaikkia mahdollisia marjoja ihan niin paljon kuin jaksaa ja kykenee syömään.

Nyt on sitten todellakin tosi edessä, sillä vaikka olisi mitä mielitekoja, niin aina on ensin pakko katsoa pakkaseen ja kaappeihin ja sitten vasta miettiä, puuttuuko tosiaan jotain. Katkarapusalaatista puuttuu suurin osa tuoreista aineista, sen tiedän, mutta eipä salaattia voi pakastaa.

Noiden lisäksi tarjolla on valmiita Uncle Ben's kastikkeita ja tortilla lettuja, paria erilaista juustoa ja kananmunia, riisiä ja makaronia sekä pussikaurapuuroa eli taitaa ulkona syöminen jäädä haaveeksi tässä kuussa.

Mielenkiinnolla kuitenkin tartun haasteeseen ja lupaan itselleni palkkioksi ulkoruokinnan, mikäli onnistun pyörittämään helmikuun ruoat niin, että selviän nolla (tai liki nolla-) hävikillä ja saan tyhjää tilaa aikaiseksi. Ihan tyhjiksi ei ole tarkoitus saada kuin pakasteet, mutta esimerkiksi kahvia ja teetä kaappeihin jää varmasti.

Mitä kovempaa yrität sen korkeammalta putoat

Niinhän minä vuoden alussa kuvittelin, että lähestyvä putkiremontti pistää menot ja hankinnat aisoihin, mutta totuus iski vasten naamaa taas kun pyörittelin tammikuun ruokakuitteja. Menivät näppärästi siinä kirjanpitojen jatkoksi kuin huomaamatta, vietin näet rattoisan sunnuntaipäivän seurustelen kirjanpidon, kuittien ja verolomakkeiden kanssa.

Niin siis se tammikuun ruokakauppaosasto. Ensin kootut selitykset eli järjestin ruokabileet kymmenelle hengelle tammikuun alussa ja loppukuusta oli sitten vielä yhyeinen peli-ilta, jonne sinnekin tuli hankittua tarjottavaa. Kokonaisuudessaan ruokaan meni 191,39 euroa. Ihan kohtuullinen summa kaikki nuo extratilanteet huomioiden. Kun sitten lasketaan se herkkuperseily osasto kuiteista erilleen, alkavat kootut selitykset loppua: 85,73€. Puolet kuukauden ruokabudjetista ihan kaikkeen sellaiseen, mihin ei olisi tarvinnut. Ulkona olemme syöneet kaksi kertaa eli se osuus on tuosta herkkujen osuudesta noin puolet eli 42,10€, ei siis mitenkään valtava summa. Siltikin yli 40€ herkkuihin, vaikka niitä miten on tarjottu vieraille ja viety peli-iltaan on aivan liian paljon.

Tämä on edelleenkin minun akilleen kantapääni, miten vältän herkkujen ostamista. Lopetan kaupassa käymisen ja tilaan ruokatarvikkeet suoraan kotiin. Se taitaa olla ainoa keino, sillä Herra Kirjoitus on aivan yhtä heikko ja helppo lankeamaan kuin minäkin.

Enpä taida enää edes viitsiä esittää, että helmikuusta tulisi jotenkin parempi kuukausi, ei se näytä meno meillä muuttuvan, vaikka mitä tekisi.

Itsekuripäiväkirja; viikko 5

Viikkoa viisi rytmittävät oikeastaan ne samat asiat kuin edellistäkin viikkoa. Töitä on tehty ja langettukin on, mikään ei siis muutu. Tai no muuttuu ainakin sen verran, että työtuntimäärät kasvavat taas ihan kiitettäviksi tälläkin viikolla. Lisäksi olen ahkeroinut ja saanut aikaan sekä kirjanpidot, veroilmoitukset että tarvittavan määrän myynti/vaihto/annetaan ilmoituksia tavaroista, joiden on tarkoitus siirtyä pois meiltä.

Kohtuullinen tyytyväinen saan olla itseeni, kun kaiken yskimisen ja tukkoisen olon lisäksi olen selvinnyt tästä kaikesta. Loputtomalta työlistalta saa vedettyä yli edes pari kohtaa.

Ruokahävikki on edelleen likellä nollaa, yhdestä paprikasta joudun pistämään palasen pois, kun se oli pehmennyt, mutta en sentään hävittänyt koko vihannesta, vaan käytin loput. Jääkaappi alkaa olla kohtuullisen tyhjä ja kuivatavarakomerostakin on pohjaa näkyvissä. Pakasteesta kuitenkin vielä löytyy yhtä ja toista - niiden "hävittämiseen syömällä" palaan myöhemmin.