Mahtava fiilis vai liian iso pala kakkua

Jos joku olisi kysynyt vartti sitten, niin olisin ilman muuta hehkuttanut spinningohjaajan sanoin, että on tosi, tosi mahtava fiilis, kun mielihyvähormonit oikein jyrää. Kun hetki sitten purin saliveskastani vuotaneen vesipullon kastelemia papereita, olisin ollut valmis vannomaan, että aivan liian iso pala kakkua tuli taas puraistuksi. Pelastaessani treenikassista kahta puhelinta, sykemittaria, treenihanskoja ja noita papereita pelkäsin hetken jo kaikkein pahinta. Nyt onneksi näyttää siltä, että puhelimet toimivat ihan ok eli kaikkein pahimmalta vältyttiin ja nyt vaan voi toivoa, että kuntosaliohjelmatkin kuivuvat edelleen lukukelpoisiksi. Jos asiasta nyt etsimällä pitää jotain positiivista etsiä, niin se on se, että tulipa sitten kerrankin siivottua treenikassi pohjia myöten ja hävitettyä sieltä kaikki vanhat saliaikataulut ja muut ylimääräiset.

Mutta tuo sama liian iso pala kakkua on pyörinyt mielessäni tässä muutenkin viime aikoina. Haluanko liikaa, kun ahnehdin kaikkien normihommien lisä- ja ylitöiden lisäksi vielä harrastetyön ja ylimääräisen keikkatyönkin? Pystynkö pureskelemaan kakun palani vai tukehdunko siihen sittenkin? Pitäisikö ottaa oppia kaikista niistä, jotka vannovat downshiftauksen nimeen vaiko tapojeni mukaisesti uida vastavirtaan ja painaa vähän enemmän duunia, kun muut vaan hölläilee.

Minulla on jälleen kerran se yksi ja perinteinen ongelma, haluaisin tehdä vaikka mitä, mutta kun vuorokauden tunnit asettavat rajoituksensa. Haluaisin käydä salilla kahdesti päivässä pyöräyttämässä enforfiinit liikkeelle, mutta kun samaan aikaan haluaisin myös istua kullan kainalossa ja katsella telkkaa sekä tietenkin omistaa aikaani tälle blogille ja muille harrasteille, jotka estävät kahden edellä mainitun toteuttamisen. Matkustamisen kanssa ongelmaksi tulee aika, mistä ihmeestä sitä repisi.

Olen siis jälleen sen perinteisen ongelman äärellä, voiko kaiken saada vai onko pakko luopua jostain. Mistä suostun luopumaan, jos jostain on pakko. Tällainen oman päiväkirjan tyylinen blogi tietenkin on siitä mukava, että sen voi aina haudata viikoksi tai pariksi näivettymään ja kaivaa tarvittaessa esiin, kun siltä tuntuu. Ja silti se herättää huonoa omaa tuntoa, kun kuitenkin mielellään kirjoittaisi hyvää blogia ja päivittäisi usein, jotta sitä voisi sitten vuosien päästä palata muistoihinsa.

Nyt kun pahin tukehtumisen tunne on purettu, lienee syytä keskittyä huomisen keikkatyön papereihin. Niitä piti lukea koko päivä ja tätä kirjoitettaessa kello on jo ylittänyt puolen päivän, enkä vielä ole papereihin koskenutkaan. Jos kuitenkin vielä yksi pikku juttu sitä ennen eli vien pyykit kuivumaan ja sinä aikana voinkin sitten keksiä jotain muuta, jolla siirtää noiden papereiden lukemista vielä hiukan. Kohta edessäni on yö ja kakunpalasen asemasta kokonainen kakku - tai sitten teen sen perinteisen kurinpalautuksen ottamalla itseäni niskasta kiinni ja alan töihin just nyt heti.