Pyörryksissä

Onneksi ei ole elämä tasaista, vaan kaikkea kivaa ja mielenkiintoista ja vähemmän kivaa ja mielenkiintoista riittää omiksi tarpeiksi ja vähän vaikka muille jakaa. Sain jälleen kokea unohtumattoman uuden vuoden aaton, unohtumattoman siinä valitettavan inhottavassa merkityksessä ettei asiaa vain voi unohtaa.

Olin uudenvuoden aattona kuntosalila, takana yksi valvottu työyö ja ilmeisesti liian vähän nestettä ja väärään aikaan ajoitettu syöminen, joka tapauksessa löysin itseni yllättäen kuntosalin lattialta tilanteessa, jossa olemustani ympäröi kaksikymmentä osin hämmästynyttä ja osin huolestunutta silmäparia ja vieraan ihmisen kädet kannattelivat taivasta kohti sojottavia jalkojani. Muistan miten parinkymmenen reipastahtisen ylätalja vedon jälkeen minulle tuli vähän ”hassu” olo ja seuraava mielikuvani onkin sitten se, että makaan lattialla. Välillä olen ollut jossain aivan muussa maailmassa, muistan nähneeni jotain unen tapaistakin – olisin voinut olla poissa tunteja, mutta olin kuulemma tajuttomana vain muutaman sekunnin. 

En tiedä edelleenkään, miten putosin. Muistan vain tuohon hassun olon, aavistuksen omaisen eteenpäin kumartumisen ja sitten heräämisen ja nilkkaa viiltävän tuskan. Se oli ensimmäinen asia, mitä tajusin, että nilkkaan sattuu. Vasta sitten ymmärsin miettiä muuta, tarttua minulle ojennettuun puhelimeen ja vakuuttaa hätäkeskuspäivystäjälle, että olen kunnossa, enkä tarvitse ambulanssia, vakuuttaa kaikille minua ympäröiville ihmisille, että olen kunnossa, kaikki on jo ok. Onneksi oli ammatti-ihminen paikalla ja osasi hoitaa toimet ripeästi, hän pyysi jäitä nilkkaa varten, varmisti, että olen kunnossa ja huolehti, että ymmärrän lopettaa treenaamisen ja lähteä kotiin sekä tietenkin varmistaa, että minulla on joku kotona huolehtimassa.

Kuvittelin, että nilkka on vain pikkuinen nitkahdus ja kyllä minä tästä lähden kotiin kävellen. Muutaman minuutin silmittelyn jälkeinen pystyyn nousu kyllä osoitti muuta – nilkka kesti astua päälle, mutta hyvin varoen ja kovasti sattuen. Kun olin saanut vaatteet vaihdetuiksi, jopa minä tajusin, ettei puolitoista kilometrinen kotiin kävellen ole vaihtoehto, ei sellainen vaihtoehto, joka olisi realistista toteuttaa. Niinpä minun oli nöyrryttävä nilkuttamaan vastaanottoon ja pyydettävä heitä soittamaan taksi.

Jotta nolostukseni tai nöyryytykseni (sillä kuka ihan oikeasti haluaa tulla nähdyksi koivet ojossa kuntosalin lattialla pyörtyneenä ja olla siinä kaikkien tuijotettavana) olisi ollut täydellinen, jouduin vielä kertomaan taksikuskille, että minulla ei ole yhtään rahaa mukana ja kysymään huolisiko hän minut kyytiin silti. Minulla kun ei ole tapana pitää lompakkoa salilla mukana – liikun normaalisti sinne ja takaisin kävellen eli ei ole tarvetta pitää edes ajokorttia mukana, jumppakassissa on pari  50 sentin kolikkoa pukukaapin oven lukkoa varten, mutta muutoin en tarvitse kuntoillessani rahaa. Sain kyydin ja ystävällinen kuljettaja haki maksun kotoamme – selitin hänelle, mitä minulle oli tapahtunut ja kovasti hän tuntui ymmärtäväiseltä tilanteen suhteen. Silti minusta tuntui, että päädyin taksien taukotuvan puheenaiheeksi:  ” oli muuten outo kyyti minulla äsken…”

Kotiinpäästyäni nieleksin pitkään, mutta minun oli lopulta pakko soittaa herra Kirjoitukselle töihin, sillä ensihoitoa työkseen tekevän sairaanhoitajan ”nyt ei ole hyvä olla yksin, tämä voi toistua”- neuvot kantautuivat korvissani. Yritin esittää asian mahdollisimman pehmeästi ja ehdotella, että hän soittaisi minulle vaikka tunnin päästä, ei häntä pidätellyt mikään – hän rynnisti kotiin suurinta mahdollista nopeutta ja yritti hukuttaa  minut hellään huolenpitoonsa tilanteessa, jossa kaikkein mieluiten olisin ollut kahdestaan särkylääkepurkin kanssa. Ei silti sen särkylääkkeen, veden ja kylmäpussien ilmestyminen sängyn viereen oli iso apu.

 Kivun kanssa on vain opittava elämään ja kyllä, aion mennä ensi yöksikin töihin, vaikka kävely käykin ontuen.