Onneksi ei ole elämä tasaista, vaan kaikkea kivaa ja
mielenkiintoista ja vähemmän kivaa ja mielenkiintoista riittää omiksi tarpeiksi
ja vähän vaikka muille jakaa. Sain jälleen kokea unohtumattoman uuden vuoden
aaton, unohtumattoman siinä valitettavan inhottavassa merkityksessä ettei asiaa
vain voi unohtaa.
Olin uudenvuoden aattona kuntosalila, takana yksi valvottu
työyö ja ilmeisesti liian vähän nestettä ja väärään aikaan ajoitettu syöminen,
joka tapauksessa löysin itseni yllättäen kuntosalin lattialta tilanteessa,
jossa olemustani ympäröi kaksikymmentä osin hämmästynyttä ja osin huolestunutta
silmäparia ja vieraan ihmisen kädet kannattelivat taivasta kohti sojottavia jalkojani.
Muistan miten parinkymmenen reipastahtisen ylätalja vedon jälkeen minulle tuli
vähän ”hassu” olo ja seuraava mielikuvani onkin sitten se, että makaan
lattialla. Välillä olen ollut jossain aivan muussa maailmassa, muistan nähneeni
jotain unen tapaistakin – olisin voinut olla poissa tunteja, mutta olin
kuulemma tajuttomana vain muutaman sekunnin.
En tiedä edelleenkään, miten putosin. Muistan vain tuohon
hassun olon, aavistuksen omaisen eteenpäin kumartumisen ja sitten heräämisen ja
nilkkaa viiltävän tuskan. Se oli ensimmäinen asia, mitä tajusin, että nilkkaan
sattuu. Vasta sitten ymmärsin miettiä muuta, tarttua minulle ojennettuun
puhelimeen ja vakuuttaa hätäkeskuspäivystäjälle, että olen kunnossa, enkä
tarvitse ambulanssia, vakuuttaa kaikille minua ympäröiville ihmisille, että
olen kunnossa, kaikki on jo ok. Onneksi oli ammatti-ihminen paikalla ja osasi
hoitaa toimet ripeästi, hän pyysi jäitä nilkkaa varten, varmisti, että olen
kunnossa ja huolehti, että ymmärrän lopettaa treenaamisen ja lähteä kotiin sekä
tietenkin varmistaa, että minulla on joku kotona huolehtimassa.
Kuvittelin, että nilkka on vain pikkuinen nitkahdus ja kyllä
minä tästä lähden kotiin kävellen. Muutaman minuutin silmittelyn jälkeinen
pystyyn nousu kyllä osoitti muuta – nilkka kesti astua päälle, mutta hyvin
varoen ja kovasti sattuen. Kun olin saanut vaatteet vaihdetuiksi, jopa minä
tajusin, ettei puolitoista kilometrinen kotiin kävellen ole vaihtoehto, ei
sellainen vaihtoehto, joka olisi realistista toteuttaa. Niinpä minun oli
nöyrryttävä nilkuttamaan vastaanottoon ja pyydettävä heitä soittamaan taksi.
Jotta nolostukseni tai nöyryytykseni (sillä kuka ihan
oikeasti haluaa tulla nähdyksi koivet ojossa kuntosalin lattialla pyörtyneenä
ja olla siinä kaikkien tuijotettavana) olisi ollut täydellinen, jouduin vielä
kertomaan taksikuskille, että minulla ei ole yhtään rahaa mukana ja kysymään huolisiko
hän minut kyytiin silti. Minulla kun ei ole tapana pitää lompakkoa salilla
mukana – liikun normaalisti sinne ja takaisin kävellen eli ei ole tarvetta pitää
edes ajokorttia mukana, jumppakassissa on pari 50 sentin kolikkoa pukukaapin oven lukkoa
varten, mutta muutoin en tarvitse kuntoillessani rahaa. Sain kyydin ja
ystävällinen kuljettaja haki maksun kotoamme – selitin hänelle, mitä minulle
oli tapahtunut ja kovasti hän tuntui ymmärtäväiseltä tilanteen suhteen. Silti
minusta tuntui, että päädyin taksien taukotuvan puheenaiheeksi: ” oli muuten outo kyyti minulla äsken…”
Kotiinpäästyäni nieleksin pitkään, mutta minun oli lopulta
pakko soittaa herra Kirjoitukselle töihin, sillä ensihoitoa työkseen tekevän
sairaanhoitajan ”nyt ei ole hyvä olla yksin, tämä voi toistua”- neuvot
kantautuivat korvissani. Yritin esittää asian mahdollisimman pehmeästi ja
ehdotella, että hän soittaisi minulle vaikka tunnin päästä, ei häntä pidätellyt
mikään – hän rynnisti kotiin suurinta mahdollista nopeutta ja yritti
hukuttaa minut hellään huolenpitoonsa
tilanteessa, jossa kaikkein mieluiten olisin ollut kahdestaan särkylääkepurkin
kanssa. Ei silti sen särkylääkkeen, veden ja kylmäpussien ilmestyminen sängyn
viereen oli iso apu.
Kivun kanssa on vain
opittava elämään ja kyllä, aion mennä ensi yöksikin töihin, vaikka kävely
käykin ontuen.
2 kommenttia:
Voi hurja! Otan osaa, tiedän nimittäin omakohtaisesti tuon myötähäpeän tunteen muiden edessä pyörtyessä - vaikka eihän pyörtymisessä olekaan mitään hävettävää! Toivottavasti nilkkasikin on jo ok, et nimittäin kertonut siitä mitään myöhemmissä postauksissasi, tai sitten en vaan huomannut... Toivotaan kuitenkin, että olet nyt kaikin puolin ok ja "vanhassa iskussa"! Terkkuja sinne!!! :)
Kiitos myötätunnosta - onhan se nilkka iskussa, sellaisessa, että jokainen askel tuntuu ja jokainen nopeampi liike repii kipua. Todella lohduttavasti työkaverit totesivat, että nivelsiteiden paraneminen kestää kauan...
Lähetä kommentti