Itsekuripäiväkirja viikko 21

Kysyn itseltäni jälleen kerran, mitä järkeä on pitää "itsekuripäiväkirjaa", kun itsekurista ei ole tietoakaan. Ei pysty, ei kykene, ei jaksa. Jos yritän käydä töissä, syödä hyvin, liikkua vähän ja hoitaa kodin, niin blogille ja oikein muullekaan ei enää riitä virtaa. Ei vaan kykene muuhun kuin istumaan koneen vieressä ja selaamaan pinterestiä ja facebookia. Väsynyt elimistö huutaa hiilihydraatteja ja käsi käy karkkipussissa, keksilaatikossa tai sipsisäkissä tämän tuosta, koska niiden avulla elimistö yrittää paikata unen puutteen synnyttämää vajetta - ja tuon estäminen käy työstä, ihan todella.

Olen panostanut toivoni ensi viikon tiistaihin. Silloin vihdoin ja viimein minun pitäisi saada ylipainemaski. Olen kuullut useammalta taholta tarinoita siitä ihmeellisestä muutoksesta, jonka se tuo uniapnea potilaan elämään, uudesta alusta, elämän takaisin saamisesta. Miten toivon ja rukoilen, että tuo olisi se apu, jota nyt tarvitsen. En ole mitenkään suureen ääneen julistanut sairauttani työpaikalla, mutta ne joiden kanssa olen asiasta puhunut, kauhistelevat ja kysyvät, miten sitä jaksaa (olen mitä ilmeisimmin onnistunut antamaan töissä energisen kuvan itsestäni, kun siunailevat, että miten jaksat olla noin touhukas tuollaisella unella) päivästä toiseen noin vähällä nukkumisella. Totuus on, ettei jaksakaan. Ei vaan pysty siihen kaikkeen, mitä on ennen jaksanut.

Tavaroita on lähtenyt, mutta myös tullut. Tulleissa tavaroissa on esimerkiksi työpaikan kirppiksen saa ottaa - pöydältä mukaan tarttunut Dermosilin suihkugeeli, joka päätyi heti käyttöön (fiksua, eikös ne vanhemmat pitäisi ensin käyttää pois). Ilmaiseksi sain myös kolme puuvillalangasta neulottua toppia. Kaksi on minulle auttamattoman pieniä ja kolmaskin (tuo vaaleanpunainen) vähän nafti, mutta en minä niitä käyttöä varten hakenutkaan, vaan lankojen takia. Yli puoli kiloa puuvillalankaa, siitähän saa vaikka mitä, jos vaan malttaa purkaa topit. Mietin kyllä sitäkin, että saisiko näistä Antille vaunuverhon jotenkin näppärästi tehtyä purkamatta neulosta kokonaan.

Ostoksia on kertynyt yhden lautapelin, josta juttua myöhemmin, sekä Sarpanevan padan verran. Pata oli räävittömän kallis (100€), vaikka sen saikin ostaa puoleen hintaan. Enkä ole varma, onko minulla sille käyttöä, mutta haaveminäni kuvittelee tekevänsä pataleipää ja hauduttavansa siinä uunivihanneksia... Edelleenkin toivon, että tuo minä palaa takasin tuon hoidon myötä.

Liikuntaa ei juuri ole tullut harrastettua, myönnän luovuttaneeni sen suhteen. Kauppalappuja ei ole pistetty talteen, vaikka piti - kun ei vaan jaksa. Jos joka tilistä jää jonkun verran sivuun, niin eiköhän se riitä. Terveellisempään ruokaan olen koettanut panostaa lisäämällä kasviksia ja marjoja vähän joka väliin. Ja kuitenkin olen joutunut kantamaan jääkaapista ulos pilalle mennyttä ruokaa, mikä hävettää ihan vietävästi. En muista, milloin meillä olisi leipää jäänyt homehtumaan tai kastiketta, mutta niin vain nyt pääsi käymään.

Josko nyt tunnustaisi, ettei tämän alemmas juuri enää pääse ja yrittäisi uudelleen ensi viikolla.