Itsekuripäiväkirja viikko 20

Takana on mitä mielenkiintoisin viikko.

Työelämä on tarjonnut haastetta uusien työkuvioiden merkeissä, työpäivät ovat venyneet pitkiksi, mutta silti on ollut toisaalta innostunut ja toisaalta tyhjiin puristettu olo. Työtunteja viikolle kertyi n. 45.

Maanantaina listasin viikon ohjelmaksi suursiivouksen, joka meni hiukan eri tavoin kuin olin ajatellut. Oikea toteutus oli maanantaina makuuhuone ja työhuone, tiistaina olohuone, keskiviikkona keittiö, kylppäri ja eteinen, torstaina pyykkipäivä ja talvivaatteiden varastoon laitto. Pitkiksi venyneiden ja rankkojen työpäivien jälkeen vielä pitkiä ja rankkoja kotityöiltoja, mutta silti se kannatti - ei ole siistin ja puhtaan kodin vertaa.

Jos joku olisi erehtynyt heittämään sellaisella positiivisuushaastella, mitä silloin tällöin esimerkiksi naamakirjassa kiertää, olisi tälle viikolle kertynyt monta merkintää. Maanantaina olisin voinut kirjoittaa esimerkiksi siitä, miten ihanalta tuntuu kellahtaa puhtaiden lakanoiden väliin, jotka on laittanut pestyjen peittojen ja tyynyjen päälle vastasiivotussa makuuhuoneessa. Tiistaina olisi voinut hehkuttaa sitä, miten kiva on katsella maisemia vastapestyistä ikkunoista. Ja sitä rataa, olisi voinut myös pistää plussaksi sen, ettei juuri tullut netissä roikuttua.

Perjantaina kävimme ulkona syömässä ja rentouduimme - kannatti, sillä se oli sitten viimeinen mukava ja rento ilta hetkeen...

Torstaina olimme jo saaneet epämielyttävän uutisen, että talomme kaikkiin kellarikomeroihin ja puoleen vinttikomeroista on murtauduttu. Myös meidän kellarikomeromme oli avattu, varkaat olivat kuitenkin nirsoja tai huonolla maulla varustettuja, koska  kellarikomeromme Coca-Colat eivät olleet heille kelvanneet. Itsetyytyväisesti onnittelin itseäni siitä, että vinttikomeromme säästyi. Varkaiden röyhkeydellä ei kuitenkaan ollut rajaa, sillä seuraavana yönä he kävivät läpi loputkin vinttikomerot - siis myös meidän. Nyt pitäisi sitten palauttaa kaikki myllätyt tavarat paikallen ja miettiä, mitä puuttuu. Kyllä, joudun myöntämään, että meillä on niin paljon tavaraa, etten todellakaan muista, mitä kaikkea vinttikomerossa on. Osin tämä johtuu siitä, että osa tavaroistani on yhä koti kotona säilytyksessä.

Vaikka tavaroita olisi miten paljon liikaa, haluan kuitenkin itse tehdä päätökset siitä, milloin ja mistä niistä luovun. En halua, että sen päätöksen tekee puolestani joku muu, joka vain tulee ja ottaa, mitä tahtoo. Olen samalla kertaa niin vihainen, että voisin kyniä rosvoilta hiukset päästä yksi kerrallaan, ja niin surullinen, että tekee mieli vain itkeä särjettyä lintukotoani. Samaan aikaan tunnen itseni ja kotini häväistyksi ja likaiseksi, miten joku saattoi tunkeutua juuri meidän komeroomme, tonkia kaikki paikat, heitellä tavarat pitkin ja poikin ja poimia mukaansa ne, mitkä halusi jollain kirpputorilla muuttaa rahaksi.

Tämä päivä siis kuluu vinttikomeron kunnostuksen merkeissä, kynän ja paperin kanssa. Muutaman puuttuvan tavaran huomasin jo ensimmäisellä käynnillä. Huomisen päivän etappi on poliisilaitos ja vakuutusyhtiö. Ihanaa alkaa taas vääntää vakuutusyhtiön kanssa korvauksista, pahempaa on se, että vaikka tavarat saisikin korvattua, mikään ei korvaa niihin liittyviä muistoja. Minulla kun useimpiin tavaroihin liittyy myös muisto.