Kynteni mun

Olen nainen, olen siis turhamainen. Tuossa ei liene mitään seliteltävää, sillä eikös naiseus yleisesti anna mahdollisuuden muun muassa turhamaisuuteen sen alituisen mielensä muuttamisen lisäksi. Minulla turhamaisuus on vuosien ajan kohdistunut yhteen ja samaan asiaan - kynsiin.

Niin kauan kuin muistan, olen ihaillut pitkiä, hoikkia sormia, hyvin hoidettuja käsiä ja tyylikkäästi lakattuja kynsiä. Siis ihan pikkutytöstä asti olen niitä rakastanut, toki siis olen rakastanut myös niitä pitkiä hoikkia sormia koristavia timantteja, mutta silti suurin ja ehdoton viehtymykseni ovat olleet kynnet. Selitykseksi ei ehkä pelkästään riitä se, että ison ihmisen on vaikea löytää itsestään kauniita, hyväksyttäviä asioita, vaikka sekin ehkä saattaa näytellä tässä asiassa jonkinlaista roolia. Minusta pitkähköt mantelinmuotoiset kynnet vain jotenkin ovat niin chic.

Lukioaikana minulla oli tavaramerkkinä pitkät punaiset kynnet, joista joskus jopa eräs opettaja kysyi, että ovatko nuo aidot. Epäili kai, että olivat sen aikaiset irtoversiot (eli muovilärpäkkeet huonolla liimalla) tai sitten vain pohti, ettei minun tarvitse tehdä käsilläni juuri mitään. Näin jälkikäteen ajatellen olivathan ne melkomoiset haukankynnet, mutta aikansa lapset, sillä silloin muotilehdet olivat täynnä pitkiä kirkkaanpunaisia kynsiä. Seuraavaksi tulivat kirkkaan violetit ja siniset ja vasta sen jälkeen kaikki muut värit. Uskomattomasti nuo kynnet silloin kestivät, sillä ei niitä mitenkään säälitty, niillä tehtiin kotitöitä, pihatöitä ja välillä vähän rankempiakin hommia ja useimmiten ne mukana kulkivat. Jos nyt joskus kävi niin, että yksi tai kaksi jostain syystä lohkesi tai katkesi, pistettiin muutkin lahtiin ja leikattiin lyhyeksi. Samalla myös lakan väri vaihtui hentoon pinkkiin – kuka sitä töpöjä millään kirkkaalla värillä mainostamaan. Tämä siis ajalta paljon, paljon ennen geelejä ja tippejä.

Nyttemmin työni ainoa haittapuoli on sen raakuus kynsiäni kohtaan ja tästä aiheutunut rehellinen, kirkuvan vihreä kateus kaikkia niitä ihmisiä (lue: toisia naisia) kohtaan, jotka saavat työssään paitsi käyttää rakennekynsiä, ja joiden työ ei raatele kynsiä olemattomiin. Se on niin kertakaikkisen väärin – minäkin haluan pitkät, kauniit, punaiset kynnet! Tai en edes välttämättä punaiset, violetit käyvät, kullanväriset, siniset, harmaat - ihan mitkä vaan, kunhan saan pitää pitkät ja kiiltävästi lakatut kynnet mieluusti runsailla koristeilla. Tarrat sopivat, timantit kutkuttavat ja pitsit aiheuttavat suoranaista hekumaa – ja kaikki se on kiellettyä, vähemmästäkin sitä ihmisparka tulee kateudesta vihreäksi.

Suoranaisen ärtymyksen punaiseksi sitä muuttuu, kun katselee niitä töpöjä, mitä joskus niin kauniista kynsistä on jäljellä. Minullakin oli kynnet reilun kuukauden ajan tänä vuonna – ja kun kirjoitan kynnet, tarkoitan omia kynsiäni riittävässä mitassa. Ne nimittäin olivat kunnossa sen aikaa, kun lomailin loka-marraskuussa ja taisivat ne kestää viikon pari sen jälkeenkin, sitten alkoi taas arki ja töppökynsien aika.

Enhän minä mitään tuumaisia neliöblokkeja haluaisi, en minä niin kohtuuton ole. Minulle riittäisivät ihan hyvin sentin mittaiset mantelinmuotoisiksi viilatut kynnet. Paras vaihtoehto tietenkin olisi geelivahvikkeella, mutta omatkin kelpaisivat. Kaunis ranskalainen manikyyri joko perinteisenä valkokärkisenä tai omana lempiversionani viininpunaisin glitterikärjin. Enhän minä paljon pyydä, vai pyydänkö sittenkin liikaa? Ilmeisesti, koska en usko, että koskaan tässä työssä tulen sitä saavuttamaan. Ja ihan niin höperö en vielä ole, että luopuisin tästä työstä pelkästään kynsien takia, vaikka huonoina päivinä se on joskus aika liki.

Kaiken ja kaikkien kiusallakin kaivan kynsilakkapullon esiin ja taiteilen olemattomiin kynsiini tuollaisen punaisen kiiltävän lakkauksen ja katselen huomenna töissä miten se kuluu pois, siitä mitä haittaa siitä töissä muille on, en jaksa edes ajatella. Mutta menkööt ja kulukoot ja haitatkoot muita, onhan minulla sitten yhden illan ajan ollut taas siedettävän näköiset kynnet. Hiivin lakkapullolle ja kasvatan kynsien sijasta pienet sarvet ja hännän…