Minimalismia

Tuota meikkipostausta kirjoittaessani mietin ihan vakavasti sitä, miten paljon tai vähän ihminen oikeastaan tarvitsee tätä maallista hyvää. Totuushan on se, että halutessaan ihminen tarvitsee ihan kaiken ja saa kulumaan millaisen määrän rahaa tahansa, sillä kun on yhden haluamansa tavaran, esineen, matkan tai elämyksen saanut, niin alkaa haluta jo seuraavaa.

Mietin, miten kauan tulisin toimeen nolla tuloilla edellyttäen, että saisin pitää ne pikkuiset jemmat, joita olen pahanpäivän varalle koonnut, ja tulin yllättyneenä siihen tulokseen, että kyllä minä jonkin aikaa selviäisin...Sillä jääkaapin ja pakasteen sekä kuivakaappien sisällöllä pärjäisi kyllä pari viikkoa (kuukaudenkin, jos tiukoille menisi) niin, että hakisi kaupasta vain sen välttämättömän eli maidon ja hiivan, jotta saa leippää tehtyä. Kahvia onneksi olisi hamstrattuna ja kaurahiutaleita samoin, pakkasesta löytyisi marjoja ja vähän lihaakin. Tuon kahden viikon jälkeen voisi sitten siirtyä keräilemään lisäravintoa luonnosta, sillä tämä aika on tosiaan siitä hyvää, että luonto pursuaa syötävää. Tai pitäisikö korjata, että sen pitäisi pursuta marjoja ja sieniä ja salaattiaineksia, ihan varma en ole tämänhetkisestä tilanteesta, saattaa olla, ettei tarjonta ole kovin runsas. Lisätienestiähän voisi sitten hankkia kokoamalla pulloja...

Vaatteita, liinavaatteita, kosmetiikkatuotteita, astioita ja muita kun kaapeista löytyisi varmaan vuosien käyttöä varten, joten niitä ei tosiaan tarvitsisi hankkia yhtään lisää. Kaikki kaapit kun pursuavat täpötäysinä ja silti tyypillinen ahne minussa haalii aina vain lisää.

Tuon tajuamisen jälkeen päässäni pyöri kaksi hyvin erisuuntaista ajatusta, ensimmäisenä tilikirja ja toisena punainen mummon mäkki. Mummon mökki ajatus on jatkokehitelmä tuosta, miten kauan tulisin toimeen ilman tuloja. Nimittäin pohdinta siitä, miten pienillä tuloilla voi tulla toimeen. Järkytyksekseni totesin, että kyllä sitä varsin vähällä pärjäsi, jos saisi asua maallla- kaupungissa se on vaikeampaa. Tämä tietysti sillä edellytyksellä, että nykyiset vaatteet ja astiat ja ehkä muutkin tavarat saisi pitää, jotta niitä ei tarvitsisi hankkia uusia ja toisena edellytyksenä se, että minimitulojen hankkimiseen ei menisi kokopäiväistä työaikaa. Silloin aikaa jäisi ruoan hankkimiseen kasvimaalta, pihasta ja metsistä ja noilla minimituloilla voisi maksaa sähkölaskun, puhelinlaskun ja vakuutukset ja muut mahdolliset kulut sekä tarvittavan bensan, jota tosin ei kovin paljon tarvittaisi, sillä suurimman osan asioistahan voisi hoitaa kävellen tai pyörällä, koska pienessä maalaiskylässä kaikki olisi ihan lähellä. Lämmityspuita voisi hakea metsästä talvikauden töinä ja lisäpuuhana voisi kutoa sukkia iltapuhteina radiota kuunnellen, televisioon ja tv-lupaan kun ei silloin olisi varaa. Lehdet voisi lukea kirjastossa, samoin hakea muuta luettavaa sieltä, kaikkea ei tarvitse ostaa omaksi. Hätäratkaisuna voisi sitten myydä olemassa olevista esineistä jotain, mikäli niin ehdoton rahantarve iskisi esimerkiksi sairauden muodossa. Sitä en sitten osaa sanoa, miten asiasta selvittäisiin, jos tulisi esimerkiksi vakava sairaus, johon tulisivat kalliit lääkkeet ja pitkät hoidot + lääkärissä käynnit. Kaipa siitäkin selviäisi jotenkin, ehkä niillä vanhoilla jemmoilla, jos jotain olisi jäljellä.

Tuo ajatus on niin mielenkiintoinen, että sitä olisi kiva kokeilla. Tietysti mielummin vapaaehtoinen kokeilu kuin pakollinen tuohon tilanteeseen joutuminen. Uskon kuitenkin vakaasti omaan ja yleisestikin ihmisen sopeutumiskykyyn eli kun on pakko niin ihminen selviää melkein mistä vain, sopeutumalla, mukautumalla, keksimällä uusia ideoita...Minäkin kehittelin tuota ajatusta jo niin pitkälle, että löysin itseni ajatuksissani maalta koputtelemasta naapurien ovia ja kyselemästä töitä ruokapalkalla ja yrittämässä vakuutella, että osaan kyllä mitä vaan ja mitä en osaa, sen olen valmis opettelemaan...Minulla taitaa olla aika vilkas mielikuvitus ;-)

Tilikirja-ajatus taas oli se, että minun pitäisi ihan oikeasti seurata, mihin minä tuhlaan rahani. Olen monta, monta kertaa aloittanut, jaksanut viikon tai kaksi ja sitten taas jättänyt sikseen ja todennut, että kun palkka piisaa, niin hyvä on, ei se siitä seuraamisesta parane. Jossain vaiheessa minä asettelin itselleni kiintiöitä, miten paljon kuukaudessa tai vuodessa saan käyttää esim. parturiin, meikkeihin jne. Suurin ongelma on se, että muutoin pysyn kohtuullisesti ruodussa, mutta karkit, herkut ja pikaruokabudjetti repeää yleensä aina ja siksi seuranta jää taas kerran. Nuo tuollaiset asiat kun on huomattavasti helpompi lakaista maton alle kuin nostaa kissana pöydälle. Jaksaisinkohan aloittaa taas kerran seurannan vain lopettaakseni jälleen, no, voihan sitä aina yrittää, katsotaan miten pitkälle pääsen.

Loppu kaneettina totean, että huusholli on kamalan likainen ja sotkuinen, mutta siitä huolimatta olen päättänyt suoda itselleni vapaapäivän. Vapaapäiväni aion käyttää siihen, että naputtelen muutamia uusia kohteita huuto.nettiin, laitan itselleni uudet kynnet ja käyn kaupungilla katsomassa joko Ratsulan aletangosta löytyisi minulle se halpa loistolaatuinen housupuku. Eli siis matkalla haalimaan lisää tavaraa taas kerran.