Vaavi

Ei, älkää vielä tippuko tuolilta, ei tämä ole se kanava, jolla aion tiedottaa että Jälkikirjoitus jälkikasvua tulossa. Meillä vain kävi tänään näytillä "mallikappale", muutamaa päivää vaille viisikuinen nuori herra, joka sitten osasi olla suloinen.

Pieniä eri mielisyyksiä syntyi siitä, kun hän ei ihan aina ymmärtänyt, miksi me isot halusimme varastaa häneltä äidin - hän kun oli sitä mieltä, että äiti on olemassa häntä varten ja nosti metelin, siis tuota anteeksi, huomautteli ääneen, että äiti tänne ja heti, kun äiti yritti syödä jotain tai juoda kahvia.

Sattuneesta syystä en halua julkaista kuvia pienokaisesta täällä, mutta voin kertoa, että hän oli todella suloinen, vaalean untuvainen tukka ja suuret siniset silmät. Ja kyllä hän oli kasvanut -tapasimme nuoren herran viimeksi noin kuukauden ikäisenä ja silloin hän oli ihan pikku riikkinen. No, normaali vauvan kokoinen, mutta sata kiloiseen unileluun tottuneelle pikkuinen. Nyt hän on jo iso mies ja painaa rapiat kuusi kiloa!

Kotimme kehittävä vaikutus on myös nyt sitten kokemusperäisesti todistettu, nimittäin tähän mennessä Pikkuinen ei ole vielä onnistunut kääntymään vatsalleen kovasta yrityksestä huolimatta. Tänään hänet hylättiin hetkeksi yksin, kun äiti seurusteli meidän ja kahvikupin kanssa toivoen Pikkuisen ottavan päiväunoset, kun saa olla hetken yksinään. Sitten yht'äkkiä kuului hirveä rääkäisy olohuoneen puolelta ja me kaikki tietenkin ryntäsimme sinne pää kolmantena jalkana. Minä kelasin huippunopeudella mielessäni tuon kolmen askeleen matkalla, että mitä irtonaista meillä on ollut niin, että se on tippunut Pikkuisen päälle. Kun sitten pääsimme olohuoneeseen, oli tapahtunut jotain historiallista - Pikkuinen oli kääntynyt ensi kerran ihan itse vatsalleen ja meteli johtui siitä, ettei raukka päässyt enää takaisin. Olisin minäkin huutanut, jos koko maailma olisi kiepahtanut ensinnä ylös alaisin ja sitten olisin vielä juuttunut silmälleni makaamaan pääsemättä eteen tai taakse. Kyllä se siitä lähtee, kohta on äidillään ikiliikkuja paimennettavanaan, sillä isänsä on lähtenyt aikaisin liikkeelle ja tämä Pikkuinen osoittaa merkkejä samaan suuntaan.

En nyt ihan tunnustaisi kärsiväni vauvakuumeesta, mutta kieltämättä hän oli ja on edelleenkin suloinen. Alkaakohan biologinen kelloni sittenkin tikittää, sillä viisi vuotta sitten olisin juossut karkuun, jos joku olisi raahannut parkuvan nyytin kotiini? Nyt suhtauduin ihan ymmärtäväisesti ja innolla, kun tämä Pikkuinen valutti kuolaa olohuoneen matolle ja tahri paitansa lisäksi keittiön pöydän maito-luumusose-pukluun. Alankohan pehmetä????