Nuukuus, kierrätys, maailmanparannus

Yritin jo vuoden 2017 aikana ostaa mahdollisimman vähän ja epäonnistuin surkeasti ainakin lankojen suhteen - ja no vähän kaiken muunkin. Nyt olen entistä innokkaammin lueskellut Arkijärki-blogin kirjoittajan Jennin ajatuksia ja löytänyt myös pari uutta blogi suosikkia (Kokonainen Elämä Edessä ja Vuosi ostamatta mitään), joissa kirjoittaja on vuoden ostamatta mitään itselleen siis mitään muuta kuin ruokaa. Toisen kirjoittajan vuosi on jo päättynyt ja toisen on vasta puolivälissä. Ensin mainittuun en ole vielä kovin syvällisesti tutustunut, jälkimmäisen olen jo lukenut kokonaan enkä voi kuin ihalla sen kirjoittajan päättäväisyyttä ja sissiasennetta - kun kerran jotain on luvattu tehdä, niin se tehdään, oli miten vaikeaa tahansa.

Asennehan toki kaikessa ratkaisee ja se syy, miksi on johonkin lähtenyt. Ehkä se, että syynä on halu parantaa maailmaa ja vankka kokemus siitä, että itsellä on jo kaikkea, antaa enemmän voimia kuin se, että ostoslakon syynä on täydet kaapit (mutta ei sitä kaiken omistamisen tunnetta) ja nuukuus eli rahan säästäminen. Ehkä siinä on se perimmäinen syy, miksi niin helposti lipsahdan hankkimaan "jotain kivaa" piristämään, lohduttamaan, muuten vaan. Yllättävästi olen huomannut, että monesta muusta shoppailuhimosta olen päässyt eroon, mutta jostain syystä langat ovat jääneet sinne "tahtoo, haluaa"-osastolle vai kuvitelenko Finlaysonin vanhaa mainoslausetta lainaten, että ihmisen ja maailman väliin tarvitaan jotain pehmeää.

Minimalismin suhteen olen jo nostanut kädet pystyyn. Minusta ei vaan ole siihen, se ei sovi minulle. Luin Vuosi ostamatta mitään-blogin Heidin kirjoitusta siitä, miten hän luopui meikeistä ja kosmetiikasta sitä mukaa kuin ne loppuivat tai miten hänellä oli haasteeseen lähdettäessä 15 paria kenkiä. Minun, hamsterin, kohdallahan asia menee juuri niin, että vaikka en vuoteen osta meikkejä tai kosmetiikka, niitä riittää koko vuodeksi varmasti, sen verran hyvät varmuusvarastot olen koonnut. Kengistä on ehkä turha edes mainita, kun tuonne saisi pistää nollan perään, että ollaan niissä lukemissa, mitä minun kenkäkaappini sisältää.

Kaipa sitä tarvaravirtojen sisääntulon torppaamista voisi pitää jonkinlaisena minimalismin tai käytännöllisyyden esiasteena. Jälleen kerran vakuuttelen, että jossain kohtaa tavaroiden on pakko loppua, kun en hanki niitä lisää. Minulla siihen tosin saattaa mennä viisi vuotta muiden ihmisten viiden kuukauden sijaan. Lisäksi pahennan omaa asemaani korjaamalla aktiivisesti käytössä olevia vaatteitani; paikkaan, parsin, kursin, vaidan osia ja poistan nukkia. Kaikki tuo lisää vaatteiden ja tekstiilien käyttöikää melkoisesti, varsinkin kun paikkauksen ja parsimisen sietoasteikkoni on huomattavasti korkeammalla kuin monella muulla. Jotkut muut heittävät vaatteen pois ensimmäisen pienen reiän ilmestyessä tai kuminauhan lörpähtäessä, mutta reiän voi paikata ja kuminauhan vaihtaa ja vaatteelle tuli taas lisää käyttöikää vaikka miten.

Olisiko niin, että ongelmani on se, ettei kaltaiseni itsekkään dinkun tarvitse miettiä, miten jättäsin maapallon edes kohtuullisessa kunnossa kupeideni hedelmille, niin maailmantuska ei iske niin valtavana eikä aiheuta välitöntä suurta toimintareaktiota. Kierrätän kyllä kaiken mitä pystyy, ostan mieluummin kirppiksiltä kuin kaupoista sen mitä ostan tai sitten pyrin ostamaan laadukasta ja kestävää, mutta toisaalta lennän, syön maitotuotteita sekä lihaa ja kuljen autolla.

Tällä kertaa yritän tosissani pitää huolta siitä, että tämän loppuvuoden aikana en shoppaile itselleni mitään, vaan käytän varastoja loppuun. Mielessäni kehittelen jo nyt ensi vuodeksi teemaa siitä, miten paljon rahaa jää säästöön, jos jatkan samalla linjalla. Ensi vuosi on kuitenkin luullakseni monessa suhteessa enemmän normaalivuosi kuin tämä, mitä nyt elämme.