Sukupolvien ketju

Näin pyhäinpäivänä ajatus kulkeutuu väistämättä menneeseen, sukupolvien ketjussa taaksepäin samalla kun askeleet kierrättävät ympäri hautausmaata, jota kymmenet ja taas kymmenet kynttilät valaisevat merkkinä siitä, että edelleen muistamme näitä ihmisiä, jotka ovat ennen meitä eläneet. Kulkiessani mietin aina sitä, miten erilaista elämää ja aikaa me elämme kuin ihmiset pari-kolme sukupolvea sitten. Yritän ymmärtää, mitä mietti Serafiina myllärin emäntä valitessaan ristiä miehensä haudalle ja tultuaan sitten myös itse haudatuksi saman ristin alle - tuskin hän ajatteli yhteistä hautakiveä rakkaudenosoituksena niin kuin me nykyajan ihmiset, pikemminkin hän laskeskeli pennejä, miten saada rahat riittämään hautakiveen ja miten elää kunniallista leskenelämää, jotta ei joudu siveettömyydestä jalkapuuhun.

Olen siitä harvinainen nykyajan ihminen, etten ole koskaan tavannut toista isoisääni. Hän kuoli jo pari vuosikymmentä ennen syntymääni. Jotenkin tuntuu oudolta, että neljäsosa minusta on aivan "vieraita" geenejä, joiden lähdettä en ole koskaan tavannut. Toisaalta olen kyllä menettänyt myös toisen mummuni jo ihan pikkutyttönä, joten tuolla ajattelulla liki puolet geeneistäni on "vieraita".  Ja kuitenkin toisaalta niin kovin tuttuja, kantavathan vanhempani omien vanhempiensa perimää ja heidät onnekseni olen saanut pitää tähän asti. Joskus nuorempana olin varma siitä, että minä menetän vanhempani ensimmäisenä ikäluokastani, mutta elämä on ihmeellistä ja niinpä minä olen saanut olla onnekas ja sen sijaan moni entinen luokkakaverini kantaa kynttilänsä tänäkin vuonna jomman kumman vanhempansa haudalle.

Turha kai sanoakaan, että kyynel silmässä kävin laskemassa kynttiläni muualle haudatun omaisen muistokivelle ja mietin kaikkia heitä rakkaita ja menneiden sukupolvien edustajia, joiden haudalla en sinä päivänä päässyt käymään. Mietin yli sata vuotiaaksi elänyttä Amerikan enoa, hänen moottoripyöräkolarissa kuollutta poikaansa, enojani, toisia isovanhempiani - kaikkia kaivaten, mutta kiitollisena siitä, että olen saanut tuntea heidät.

Ehkä se vain on niin, että kuoleman miettiminen ja vainajien muisteleminen saa omankin kuolevaisuuden konkretisoitumaan, samoin kuin sen tajunnan, että kuolema on yhä suuri salaisuus. Me emme tiedä milloin, missä ja miksi se meidät kohtaa. Yleensä emme onneksemme osaa odottaa sen saapumista. Monille se on suuri kauhistus ja toisille vain kaunis uni, toiset eroavat jälleen näkemisen toivossa, toiset uskovat eron olevan lopullinen.

Toivon, että ensi vuonnakin voin käydä sytyttämässä kynttilät samoille haudoille kuin nytkin, ja ettei minun tarvitsisi olla sisällä kirkossa sytyttämässä kynttilää. Se kun on aina merkki siitä, että olen saanut pitää rakkaani vielä vuoden luonani.

Taidanpa jättää blogin hetkeksi ja käydä rutistamassa heitä kaikkia - sehän kuitenkin tässä elämässä on tärkeintä.