The City and the phone

On aika koota yhteenveto viimeisimmistä "cityvierailuista", joita kuluneen viikon osalle on tullut yllättävän paljon, johtuneeko sitten edellen vallalla olevastas shoppailuhimostani vai mistä.

Ensiksi tänään valittelen sitä, ettei minulla ollut kameraa mukanani. Olisin nimittäin halunnut laittaa tähän kaksi valokuvaa kaupungilla kohtaamistani henkilöistä, otsikoilla äärimmäinen tyylikkyys ja tyylittömyys. Ensimmäisen edessä olin suorastaan mykistynyt, niin yksinkertaisen loistokasta se oli. Asun kantaja oli noin kolmekymppinen nainen, melko pitkä ja hoikka, mutta se ei varsinaisesti vaikuta asun tyylikkyyteen. Alhaalta ylöspäin lähdettäessä ensinnä olivat musta tavalliset matalakorkoiset kävelykengät, sitten mustat housut sellaista hivenen lahkeista kapenevaa perusmallia, yläosassa oli musta takki tai jakku, jota en ehtinyt katsella sen tarkemmin. Tämä siksi, että huomioni varasti laukku, jota nainen kantoi olkapäällään, se oli iso ja jännittävä violetti, itse asiassa sellainen kasarivioletti, jota on hirveän vaikea määritellä, koska se on jotain aniliininpunaisen ja violetin väliltä, mutta joka tapauksessa ihan kaunis väri (jollain muulla kuin minulla). Tämän laukun kanssa oli asusteena samansävyinen liukuva värinen kaulahuivi, jossa päävärinä oli tuo sama violetti ja täsmälleen samansävyinen hiusdonitsi. Uskomatonta, miten tehokas yhdistelmä tuo kolmikanta oli... Jäin suunnitteen tuijottamaan suu auki.

Toinen se vähemmän mielyttävä esimerkki oli sitten kaikessa kaameudessaan juuri päinvastainen. Näin henkilön ensin takaa päin ja vähän ihmettelin ja sitten edestä ja meinasin ajaa kolarin... Takaa alhaalta lueteltuna ilmestys näytti tältä: siistit beigen väriset kävelykengät (ihan ok, ei mitään hämminkiä tähän asti), sitten puhtaan valkoiset 100 denierin polvisukat 5 cm leveällä puristavalla kuminauhalla uponneena valkoiseen suonikohjuiseen lihaan, sitten sitä lihaa polvitaipeen kohdalta paljaaltaan noin 15 cm. Sitten polven yläpuolelle ulottuva leveähelmainen malliton hame, jonka toinen lieve uloittui noin 10cm alemmas kuin toinen, hame oli väriltäänepämääräisen hiekanruskea (kaunis väri) ja juuri sen verran eri sävyinen kuin kengät, että kiinnitti huomiota. Hameen yläpuolelle liepotteli luunvärinen a-linjainen takki, joka sai ilmestyksen näyttämään ainakin puolitoista metriä leveältä, jälleen sellainen melkein sama sävy, mutta kuitenkin sen verran eri, että tökkäsi silmään. Komeuden kruunasivat pitkät punavioleteiksi järjätyt auki olevat hiukset. Tein siis väärän päätelmän ja ajattelin kyseessä olevan maksimissaan noin 40-vuotiaan ihmisen (hiusrasisti, myönnetään), kun rouva sitten kääntyi - todisti naamataulu, siis mitä sen tuumaisen maalikerroksen ja pinkin huulipunan alta saattoi nähdä iäksi lähempänä 60 vee... Etupuolelta ehdin nähdä vain valkoisen runsain paljetein ja glitterein koristellun t-paidan (takki oli auki) ennen kuin minun oli pakko keskittyä fillaroimiseen. Valitettavasti tätä ei voi sanoin kuvata, se olisi pitänyt nähdä.

Jos on pakko määritellä, mikä eniten kauhistutti, niin nuo polvisukat. Niiden käyttö pitäisi kieltää lyhyen hameen kanssa sellaisilta ihmisitä, joiden pohkeet eivät ole mallimittaiset. Minusta yksi ällöttävimmistä asioista, mitä tiedän, ovat polvisukkien kuminauhat uppoamassa turpeaan pihjelihaan... Tästä syystä itse käytän vain nilkkasukkia ja sukkohousuja, jos on pakko pitää hametta - vannon kuitenkin housujen nimeen aina kun mahdollista, selviää tästäkin asiasta ongelmitta.

Toinen huomioni kaupungilla kiinnittänyt asia on ihmisten tapa puhua puhelimeen missä ja milloin vain ja mistä vain. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, etten itse syyllistyisi myös moiseen, mutta lupasin taas mielessäni vähentää julkista kännykän käyttöä kuunneltuani maanantaina apteekissa erään naisen paasausta sairauksistaan, leikkauksistaan ja glaukooman vaikutuksesta elämäänsä. Tänään jouduin ajelemaan jonkin juristin tai toimitusjohtajan tai vastaavan perässä, enkä voinut välttyä kuulemasta hänen kiivassanaista keskusteluaan sopimusrikkomuksesta. Tämä siksi, että arvon rouva kolmine laukkuineen teki ohittamisen kapealla jalkakäytävällä mahdottomaksi...

Minä EN halua kuulla kenenkään sairaskertomuksia tai muita asioita julkisilla paikoilla, enkä myöskään julkisissa kulkuneuvoissa. Minusta ihmisistä on tullut sillä kohtaa ärsyttävän estottomia, vai onko jälleen kerrran kyse siitä viiden minuutin julkisuudesta. Minä ainakaan en halua jakaa intiimejä asioitani ("hih hih hii... sitten se sanoi, että mulla on ihanat tissit ja sitten arvaa mitä...hih hih hih...") tai sairauksiani ("ajattele, sitten se kamala lääkäri sanoi, ettei minua enää voida leikata, kun on sitä, tätä ja tota...") tai muitakaan vastaavia asioita kokonaisen bussilastillisen tai junanvaunullisen kanssa tai kaikkien kadulla kulkevien (" Se OOOOON sopimusrikkomus, jos olemme kehittäneet tuotetta ja maninostaneet sitä ja ja ja...") kanssa.

Olenko siis omituinen, kun olen sitä mieltä, että haluan kuulla analyysit rinnoistani kotona, puhun bisneksistäni mieluiten neljän seinän sisällä enkä totisesti halua kenenkään asiaankuulumattoman tietävän sairauksistani?