Jazzia ja kenkiä

Rouva Jälkikirjoitus on jälleen saanut tuta maallisen katoavaisuuden, tällä kertaa tämä katoamaton totuus iski vastaan kenkärintamalla. Nimittäin Helsingistä keväisellä koulutusmatkalla ostamani "aamutossut" osoittavat hajoamisen merkkejä vähäisen käytön jälkeen. "Aamutossut" ovat tikkauksin koristellut mattakullanväriset balleriinat, jotka aamutossuiksi risti matkalla mukana ollut työkaverini. Tosin nuo kommentit otin vastaan lähinnä naureskellen, sillä tiedän makujemme erilaisuuden; hän on päälle viisikymminen ja harrastaa tiukkaakin tiukempia farkkuja, pintamuotitoppeja ja espritin kelloja eli siis sanalla sanoen hyvin nuorisotyylistä pukeutumista, joskus jopa mallilla "teinipissis", ja minä taas olen tuulipuku/jakkupuku kansaa eli tuollaisilla matkoilla suosin "tätimuotia" (jälleen saman työkaverin mielipide) eli jakkuja, suoria housuja, paitapuseroita tai pukeutumistoppeja, jotka ovat aina in, minun mielipiteeni, tai aina out, kuten hän ajattelee. No mitäpä sitä makuasioista kiistelemään, yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä ja sillä hyvä.

Aamutossu-balleriinat löytyivät silloin DinSkon alekorista hintaan 10 euroa, joten taloudellinen menetys ei ole suuri, sen sijaan henkiset vammat ovat korvaamattomat. Nämä balleriinat kun sattuivat olemaan todellinen löytö, ne sopivat värinsä puolestä täydellisesti yhteen herra Kirjoituksen minulle edelliskesänä ostaman Björn Borg - laukun kanssa, ja tuon laukun väri on sen verran erikoinen, että uusia täysin samanvärisiä popoja tuskin ihan heti vastaan tulee. Ievuskainen voi toki lohdutella, että ovathan jäljellä ne herra Kirjoituksen ostamat pronssinilkkurit, jotka sopivat yhtä täydellisesti laukun kanttausten väriin, mutta kuka sitä nyt syys/kevätnilkkureita kesähelteillä käyttäisi. Ei rouva Jälkikirjoitus ainakaan. Ja seuraavaksi voi koittaa lohdutella sillä, että kultahan on muotivärinä ihan out, ainakin kaikessa bling-bling -muodissa, ei sellaisen perään kannata surra, mutta kun minä en olekaan muotitietoinen yksilö, niin suren balleriinojani syvästi.

Balleriinat ovat vielä toistaiseksi käyttökelpoiset, mutta miten kauan, sitä en tiedä. Niiden pohjat ovat nimittäin alkaneet murtua. Nahkapinta on molemmissa virheetön ja siltä osin kengät alkavat vasta luontua aamutossumaiseen istuvuuteen. Vasemman jalan kengän pohjassa on vain normaalia kävelyn aiheuttamaa kulumaa, mutta oikean jalan kengässä on keskellä päkiäaluetta noin 1x1cm kokoinen ylimääräinen kulumajälki, sellainen paikallinen ohenema, jonka reunat repsottavat, ja tämä on nyt huoleni aiheena. Kengillä ei ole vielä kovin paljon kävelty eli ei niiden pitäisi vielä olla pohjastaan kovin kuluneet ja nyt pelkäänkin, että materiaali on jotenkin heikompaa tuon oikean päkiän kohdalta ja kengät kuluvat/murtuvat pian puhki.

Alunperin näiden kenkien ostaminen oli osittainen vahinko. Olin lähtenyt kurssimatkalle ajatuksella, että oleskelemme hotellissa, käymme naapurihotellin baarissa yksillä ja sitten suunnistamme koisimaan, ja matkaan varaamani kengät noudattivat tähän sopivaa linjaa. Ensimäinen totuuden hetki iski, kun työkaverini, joita oli matkalla mukana kaksi minun lisäkseni, päättivät kävellä rautatieasemalta hotellille, jonne oli matkaa vain pari kilometriä. Sillä kohtaa onnittelin itseäni erittäin onnistuneesta kenkävalinnasta, 10 sentin korothan sopivat mukulakivillä kävelyyn kuin nakutettuna. Sisulla selviää mistä vain, niin myös minä tuosta kävelymatkasta. Hotellille päästyäni ajattelin kärsimysteni olevan ohi. Huokaisin helpotuksesta vähän liian aikaisin, iltapäivän koulutusohjelma oli ihan liian löysä, joten iltatilausuuden ja viimeisten luentojen väliin jäi aikaa yli kolme tuntia. Tämän välin kolleegani päättivät käyttää hyödyksi ja nauttia pääkaupunkimme tarjoamista ostosmahdollisuuksista. En tietenkään voinut olla porukanpetturi, vaan mukaan oli riennettävä, vaikka jalat huusivat hoosiannaa vielä siitä edellisestäkin kävelystä. Kenkien vaihto ei olisi asiaa auttanut, sillä iltatilaisuuteen varaamani avokkaat olivat vielä korkeammilla ja kapeammilla koroilla varustetut.

Tämä jo edellä mainittu työkaverini etsi itselleen kenkiä, joten kietelimme pääsääntöisesti kenkäkauppoja. Dinsko oli ehkä noin seitsemäs tai kahdeksas kenkäkauppa, jossa poikkesimme. Sillä kohtaa mittani oli niin täynnä ja jalkani niin kipeät, että päätin ostaa ensimmäiset kohtuuhintaiset jalkaansopivat kengät, joilla voisi edes hivenen paremmin kävellä. Oikeastaan olisin halunnut kiilapohjaiset sandaalit, mutta niitä ei minun koossani enää alekorissa ollut, niihin, joita siellä oli jäljellä, olisi meikäläisen jaloista mahtunut 1 ja 1/3 yhteen kenkään. Sitten viimeisen korin pohjalta löytyivät nämä kultaballeriinat ja kun istuvuus oli vähintäänkin kohtalainen (istuvuuden tunnustelua rajoitti jaloissa sillä hetkellä vallinnut kiputila), päätin ottaa ne. Vasta kotona tajusin, miten hyvin ne sopivat yhteen tuon jo edellä mainitun laukun kanssa.

Vastakohtana kenkien katoavaisuudelle todettakoon, että sellaiset kengät, jotka saisivat hajota, tuntuvat olevan ikuisia. Viitisen vuotta sitten tarjouksesta ostamani Maahisten työkengät, jotka ovat jo sisäpohjastaan karmeiksi kuluneet, eivät tunnu hajoavan lopullisesti millään huolimatta siitä, että ne ovat jo melkein rikki. Tiedän, että useimmat työkaverini olisivat heittäneet ne jo aikaa sitten menemään, mutta se ei sovi minun tyyliini. Siirsin nuo kengät tässä kesällä harrastustyöpaikaani ajatellen, etteivät ne kuitenkaan siellä monta päivää kestä. Nyt ne ovat olleet siellä käytössä jo pari kuukautta, eivätkä osoita yhtään sen enempää hajoamisen merkkejä kuin ennenkään. Johtuneeko sitten siitä, että varsinaisen työpaikkani vaatekaappia siivotettani toin sieltä näiden Maahisten kaveriksi toiset kengät. Epäilen vahvasti, että mikäli minulla ei olisi täällä muita kenkiä kuin nämä maahiset, niin ne olisivat jo aikaa menneet rikki. Toion kuitenkin Maahisten hajoavan syksyyn mennessä, jotta pääsen syysnuotiolla ympäristövihamielisyyttä osoittaen polttamaan ne pois ajatuksiani häiritsemästä.

Kenkien lisäksi rouva Jälkikirjoitukselle ovat stressiä aiheuttaneet Jazzit, sillä heinäkuu tuo perinteikkään jazztapahtuman kaupunkiimme. Huusholli Kirjoitus valmistautuu vastaanottamaan jazzvieraita, siis todellakin aivan vieraita ihmisiä, koska kotimme on vuokrattuna kotimajoitukseen. Tämä taas aiheuttaa rouva Jälkikirjoitukselle monenlaista päänvaivaa: miten hyvin koti oikein pitää siivota, jotta sinne kehtaa vieraita ihmisiä majoittaa, montako pyyhettä per yöpyjä pitää varata, millaiset peitot ja tyynyt pitää olla, minne piilottaa pöytähopeat, mitä muuta pitää siivota pois vieraiden silmistä, mitä muuta pitää huomioida, mitä tavaroita vieraille annetaan lupa käytää (esim. astioista tai laseista), jätetäänkö heille nettiyhteys ja kone (tämä tosin on enemmän herra Kirjoituksen ongelma) jne. Onneksi anoppi ja appi ovat poissa, että pariskunta Kirjoitus voi vallata heidän talonsa siksi aikaa, kun oma huusholli on vieraiden käytössä. Ja kyseessähän on sentään vain kolme yötä torstaista sunnuntaihin, enkä ole edes joka päivä töissä (pe ja la onneksi vapaat) eli silloin voi sitten tarvittaessa koisata pidempään anoppilan viileydessä.