Elämästä ja kuolemasta

Yhä lisääntyvin kauhun tuntein olen seurannut uutisia lähiseudun käsiinräjähtävistä koronatartuntamääristä. Tartunta on todettu ei yhdellä, eikä kahdella vaan kymmenillä. Vaikka joudunkin työni vuoksi tekemisiin noiden asioiden kanssa enemmän ja vähemmän, tuo toi silti taudin ensimmäistä kertaa liian lähelle, sen lähemmäksi se ei oikeastaan voi päästä kuin siinä tilanteessa, että joku todella läheisistä tai itse sairastuu. Omaan sairastumiseeni olen jotenkin ajatuksen tasolla varautunut jo keväästä asti, ei ole kyse siitä iskeekö tauti, vaan milloin se iskee.

Noita uutisia lukiessa sisäinen fatalistini kiittää yhä useammin siitä, että isä sai sittenkin lähteä pois hyvään aikaan. Ei tuolloin 11 kuukautta sitten kukaan olisi uskonut, että elämä on nyt tällaista sulkua, eristystä ja rajoitusta (ja tässä kohtaa ei tarvitse luulla, että pitäisin mitään noista pahana, soisin tiukempiakin rajoituksia ja sulkuja käytettävän). Mietin asiaa kuitenkin niin, että jos isä olisi elossa, emme pääsisi häntä katsomaan niin usein kuin haluaisimme ja joutuisimme joka hetki pelkäämään, että hän sairastuisi. Ja mikäli hän olisi sairastunut, olisi edessä uusi pelko hitaasti kiduttaen saapuvasta kuolemasta, jonka aikana ei edes pääsisi olemaan hänen lähellään, sillä tuskin hän olisi koronatartunnasta selvinnyt, vaikka äärimmäisen sitkeä sissi olikin. Koronakuolema ei myöskään ole helppo ja nopea, ei ainakaan useimmilla.

Eikä isä olisi suostunut ymmärtämään sitä, että olemme hylänneet hänet, emmekä käy katsomassa. Siis tietenkin hän olisi tietoisella tasolla järkevänä ihmisenä tajunnut, että emme voi tulla, kun tilanne on mikä on, ja alistunut siihen, mutta sisimmässään ei kuitenkaan, vaan olisi toivonut, että tulemme silti. Niin kuin varmasti jokainen meistä kaipaa läheisiään, joiden luo ei pääse.

Toisaalta mietin, että ei jonkun läheisen kuolemasta voi olla iloinen ja kuitenkin todella olen äärimmäisen onnellinen siitä, että isä sai lähteä silloin tammikuussa. Me pääsimme käymään katsomassa häntä vielä pari päivää ennen ja viettää iloisia hetkiä yhdessä. Me saimme olla hänen luonaan ja jättää jäähyväiset kun sen aika oli. Me saimme yhdessä ja rajoituksetta saattaa hänet haudan lepoon kaikki yhdessä. Vaikka ikävä on hirveä, olen vahvasti sitä mieltä, että juuri näin sen piti tapahtua, isä sai lähteä tietämättä, mikä hullunmylly maailmassa pyörii ja myöskin surematta sitä, kuka meistä hänen läheisistään sairastuu ja miten pahasti.

Näin se oli tarkoitettu sanoo fatalisti minussa ja jatkaa vielä, että usein todellakin vasta myöhemmät ajat näyttävät tarkoituksen niille, joita emme sillä hetkellä ymmärrä. En minä tammikuussa ollut valmis luopumaan isästä ja hyväksymään menetystä, keväät aloin ymmärtää, että asiassa oli sittenkin jokin tarkoitus ja tätä nykyistä tilannetta katsoessani olen entistä vakuuttuneempi siitä, että juuri näin asioiden oli tarkoitus mennä. Elämällä ja kuolemalla on aikansa.