Millaisen kuvan annan itsestäni ja elämästäni

Olen tässä muutaman päivän miettinyt sitä, millaisen kuvan annan itsestäni ja elämästäni somessa ja muutenkin. Tätä varmaan kuuluisi jatkaa sillä perinteiseillä lauseella: "Ei sillä, että välittäisin, mutta kuitenkin...". Minä mietin tätä kyllä lähinnä uteliaisuus aspektista, sillä enpä minä todellakaan paljon välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Omituisena, nuukana ja vastavirrankulkijana kuitenkin pitävät, niin onko sillä mitään väliä, mitä ajattelevat tuon lisäksi.

Tottahan se on, että olen nuuka ja omituinenkin olen, niin kuin meistä jokainen omalla tavallaan. Vastavirtaan kuljen monessa asiassa - välillä ihan muita ärsyttääkseni tai omien outojen periaatteideni vuoksi. Toisaalta voi olla, että ihmiset pitävät elämääni tavattoman tylsänä ja arkisena ja ovat he siinäkin oikeassa, kyllä tämä ihan tavallista ja tylsää tavan työssäkäyvän elämää on. Mitä nyt ehkä eroaa sillä, että välttelen shoppailua ja ruokahävikkiä  ja pyörittelen pelinappuloita sekä sukkapuikkoja keskimääräistä useammin.

Elämässäni on paljon asioita, joita en näe hyväksi kertoa, miksi minun pitäisi ja ketä oikeastaan kiinnostaa se, montako kertaa päivässä käyn vessassa, montako lusikallista aamupuuroa pistän tuulensuojaan tai miten peikolta näytän heti sängystä noustessani. Väittäisin ettei ketään, niinpä en myöskään näe hyväksi kertoa niistä. Ei noissa asioissa mitään salattavaa ole, ei kaapissani piileskele salaista puuroluurankoa, joka paljastuessaan kertoisi, että syön kaksi lautasellista kaurapuuroa valtavan voisilmän ja sokerivuoren kanssa joka aamu tai mitään muutakaan vastaavaa. Näen elämäni niin tavallisena, etten välitä jakaa sitä joka kohdaltaan muille - se vastaava tarina kun löytyy useimmilla katsomalla peiliin ja miettimällä omaa elämää.

Näiden ajatusten lähteenä toimi työkaverini yhteisestä tuttavastamme näyttämä instastory, joka sai lähinnä kylmät väreet menemään koko kroppani läpi. Äiti, joka väittää olevansa mahdollisimman paljon lastensa kanssa ja kanssa mahdollisimman vähän somessa, aloitti tarinan aamulla herätessä ja sai kulutettua puoli tuntisen siihen, että miten noustaan, miten pestään hampaat (eikö sitä pirun kännykkää voi jättää kädestä edes hampaiden harjaamisen ajaksi? Aamupissaa ei sentään näytetty - ihme kumminkin), miten hän keitti tänä aamuna tätä puuroa kun toinen olisi vaatinut niin pitkän haudutusajan ja miten sitä aamupalaa sitten syötiin. Koko tuo aika joka muka oltiin lapsen kanssa oltiin itse asiassa somessa. Eikä tämä todellakaan ollut hänen päivän ainoa nauhoituksensa. En voi muuta kuin todeta, että myötähäpeän määrä oli loputon ja ymmärrys loppui jo 30 sekunnin kohdalla. Ilmeisesti jotain tuon täytyy kiinnostaa, jos ihmiset jaksavat moista katsoa, mutta minä en voi ymmärtää. Onhan se tietysti hienoa, että uskaltaa tässä kiiltokuvamaailmassa esitellä kotinsa sellaisena kuin se on sotkuineen kaikkineen ja kertoa arjestaan, mutta silti, ketä ihan oikeasti kiinnostaa. Kuinka moni katsoo noita vain tunteakseen itsensä ja oman elämänsä paremmaksi, kotinsa tyylikkäämmäksi ja asiansa paremmin hoidetuiksi. Ymmärrän sen, että kokemuksia jaetaan arjestakin eikä vain matkoilta ja elämyksistä, mutta olisiko tuon puoli tuntisen vuodatuksen voinut tiivistää minuuttiin? Minun kannaltani toisaalta ihan sama, vaikka venyttäisi aamutoimistorynsä tunnin mittaiseksi, minä en ainakaan katso.

Harkitsen vakavasti tammikuulle isompaa somepaastoa. Nyt on vain pohdinnassa se, olisiko se täydellinen vaiko esimerkiksi tällainen kevytversio, jossa jättäisin itselleni vartin nettiaikaa per päivä.