Hajatelmia

Viimeksi kuluneet päivät ovat olleet melkoista vuoristorataa monestakin syystä, joten on vähän pakko purkaa niiden aiheuttamia tuntemuksia. Tosin ajatukset eivät ole mitenkään loogisessa järjestyksessä, jos olisivat, niin kyseessä eivät olisikaan hajatelmat.

Käyn ilmeisesti läpi jonkinlaista keski-iänkriisiä, koska minua ärsyttää suunnattomasti se, että ympärilläni on ihmisiä, jotka ovat minusta riippuvaisia. Välillä tuntuu, etten saa henkeä, kun he puristavat ja kuristavat minua - en ole vapaa menemään, tekemään ja toimimaan niin kuin haluaisin. Tiedän ja ymmärrän, etteivät he tee sitä pahalla tai pahantahtoisuuttaan, he vain tarvitsevat apua ja ovat liian tottuneita tukeutumaan minuun. Olen itse päästänyt tilanteen siihen ja nyt kun haluaisin katkoa nyörejä, se on liian myöhäistä, he eivät enää kykene päästämään irti, koska ovat vanhoja, hauraita ja tarvitsevat apua niin monessa asiassa. Ensisijaisesti kyse on vanhemmistani, toiseksi appivanhemmistani, molemmat alkavat olla iäkkäitä ja selviäminen ei ole enää samanlaista kuin ennen. Kukaan heistä ei kuitenkaan suostu luopumaan vanhasta kuin pakon edessä, jos silloinkaan. Ymmärrän tilanteen väliaikaisuuden ja silti pahin pelkoni on se, että kun vihdoin pääsen heistä eroon (karmea ilmaisu, mutta käytettäköön sitä nyt tässä yhteydessä), sairastuu Herra Kirjoitus tai sairastun itse ja silloin kun vihdoin pitäisi päästä elämään vapaasti, siihen ei olekaan enää mahdollisuutta. Syytän itseäni itsekyydestä, kun valitan näin pienestä ja silti koen valitukseni tietyllä tapaa oikeutetuksi. Haluaisin matkustaa nyt kun siihen on vielä mahdollisuus niin oman terveyden, taloudellisen tilanteen kuin ympäristönkin puolesta (uskon siihen, että matkustaminen tullaan jossain vaiheessa tekemään ympäristösyistä mahdottomaksi), mutta velvollisuudentuntoni huutaa, etten voi hylätä autettaviani, toisaalta taas oman mielenterveyden kannalta jossain vaiheessa vaan on pakko päästä hetkeksi pois.

Muutamat viime päivät olen myös tuntenut suunnatonta kiitollisuutta siitä, että meillä on oma koti, joka on ehjä ja tallella. Naapurustossamme sattui iso tulipalo, joka tuhosi monen perheen kodin ja jätti jälkeensä uskomatoman turvattomuuden tunteen. Turha sanoakaan, että voin vain kuvitella, miltä tuntuu menettää kaikki ja joutua paniikissa poistumaan savun ja liekkien keskeltä. Kun mietin, millaisen reaktion minä koin siinä vaiheessa, kun vain vinttikomeroomme murtauduttiin, on noiden tunteiden varmaan oltava miljoonakertaisia. 

Tähän samaan tulipalon aiheuttamaan ahdistuksen ja toisaalta kiitollisuuden tunteeseen omasta pesästä ja turvallisuudesta liittyy myös kuukauden taloudellinen kiukutteluni. Tajusin käytökseni järjettömyyden ja sen, että kaikki voi muuttua tuhkaksi sekunneissa. Tarina menee siis näin. Asetin itselleni vuoden alussa "salaisen säästötavoitteen", joka oli kohtuulisen kova, mutta ei mitenkään mahdoton saavuttaa. Jossain vaiheessa alkuvuotta tajusin, että se on mahdollista saavuttaa ennen vuoden loppua ja aloin kiristää tahtia. Toukokuun palkkapäivänä yllätin itseni tilanteessa, että säästötavoite oli saavutettu, mutta tilillä oli vain 14€ yli tuon tavoitteen. Käyttörahoja ei juuri ollut, koska olin ajatellut täydentää ne toukokuun tilistä, samoin maksua odottavien laskujen summa (eräpäivät tosin toukokuun viimeiselle päivälle) oli yli 30€. Halusin kynsin hampain pitää kiinni tuosta onnistumisen tunteestani, enkä lisännyt käyttötilille rahaa, en myöskään normaaliin tapaan maksanut laskuja heti, vaikka sillä muutaman euron (tai edes muutaman satasen) tavoitteen alituksella ei ole mitään merkitystä. Enemmän merkitystä oli sillä, että lankesin tilaamaan uusia sukkapuikkoja, niihin meni 14€. Toisaalta ne ovat kuitenkin pois terapialaskusta totesi Herra Kirjoitus. Yritän kuitenkin nyt sinnitellä mahdollisimman vähällä ostamisella vielä pari viikkoa, jos vaikka selviäisin nykyisillä kolikoilla toukokuun loppuun, sitä ei kylläkään edistä parin viime päivän roskaruokailut ja herkkuihin kulutetut rahat. Kerran täällä kuitenkin vaan eletään ja  miksi minun pitäisi kiusata itseäni pienillä asioilla - käärinliinoissa ei ole taskuja.

Ulkona paistaa ihanasti aurinko, joten lopetan valittamisen ja itseni surkuttelun taas kerran tähän ja lähden nauttimaan aurinkoterapiaa.