Kuvittelin, että kun saan työni urakoitua valmiiksi, minulle koittaa vapaus ja paljon aikaa, jolloin voin päivittää blogia ja ottaa takaisin niitä menetettyjä hetkiä. Turha toive, ilmeisesti ongelmani on se, että suunnittelen elämäni liian tarkasti etukäteen, jolloin se sitten tietenkin muistuttaa arvaamattomuudestaan ja järjestää yllätyksiä. Yleensähän nämä yllätykset eivät ole mitenkään mukavia, vaan ihan jotain muuta. Niin nytkin. Pääsin viettämään vapaailtani ensiavussa anopin vuoteen vierellä rahoittelemassa kipeää ihmistä, joka tuskastuu tapahtumattomuuteen ja haluaa lähteä kotiin. Miten tekikään mieleni sanoa, että juu sopii, mutta sitten olet hiljaa, etkä vingu yöllä takaisin tänne, jos sattuu sattumaan vähän enemmän. Sillä paljon mieluummin minäkin olisin ollut nauttimassa omasta rauhastani kuin siellä kuluttamassa aikaani. Eikä se ollut sen paremmin minun kuin anopin tai sen ainokaisen päivystävän lääkärinkään vika, että potilaita oli paljon ja koko ajan tuli lisää eli odotus aika venyi tuskallisen pitkäksi.
No, pisinkin ilta päättyy joskus ja asiat etenivät eli anoppi sai diagnoosin ja tautiin auttavat lääkkeet ja pääsimme apteekin kautta kotiin. Sen verran toki meni myöhään, että ei jäänyt enää aikaa blogille. Onneksi sentään jäi aikaa nukkumiselle, jotta jaksoi mennä seuraavana päivänä töihin.
Ehkä tämä on minulle hyvä muistutus siitä, että ei kannata suunnitella elämää ihan hirveän tarkasti päiviä tai viikkoja etukäteen, koska silloin usein käykin niin, ettei suunnitelmia pysty noudattamaan. Tai siis pystyy toki, mikäli täydellisen itsekkäästi ajattelee vain itseään ja elää sen mukaan. Kovin usein tuo vain ei ole mahdollista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti