Meillä kotikotona on jo reilun kymmenen vuoden ajan kasvanut
kuusipuu eräässä ojanreunassa lähellä punaseinäisen varaston seinää
(Anteeksi A. Kivi, eihän tämä mitenkään kuulosta samalta kuin "Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää..."). Se
on kuin huomaamatta kasvanut isoksi ja alkanut tavoitella taivaita,
samalla sen oksat ovat levinneet niin, että varaston seinien maali ja
nyt viimeisimpinä vuosina kattokin ovat alkaneet saada siipeensä,
puhumattakaan siitä, että räystäskourut ovat täyttyneet neulasista.
Niinpä sen vuoksi tämän kuusipuun ensimmäiset kohtalon hetket koittivat
viikonloppuna, kun rouva Jälkikirjoitus puolittaisen luvan saatuaan
lähestyi sitä isoilla papukaijaleukaisilla puutarhasaksilla
varustautuneena. Ensimmäiset oksat katkeilivat rivakasti ennen kuin
kukaan ennätti kuusen puolesta puhumaan ja sitä ahnailta saksilta ja
murjomisenhimoiselta rouva Jälkikirjoitukselta pelastamaan. Pian se
alkoikin olla myöhäistä, sillä ojennettuani vähäisen varteni ja
kurotettuani sakset korkeuksiin ylsin liki kolmen metrin korkeuteen
pudottelemaan oksia. Herra Kirjoitus jatkoi siitä, mihin minä en yltänyt
ulottaen tuhot pidemmän vartensa ja paremman ulottuvuutensa vuoksi aina
neljään metriin asti. (Tähän kohtaan välihuomautuksena kolme eläköön
huutoa pitkävartisille fiskarseille, joilla saa helposti lähes metrin
lisää ulottuvuutta).
Kuusella oli tosiaan ollut varsin hyvät oltavat siinä ojanvarressa,
koska sen alaoksat olivat jo yli kolmen metrin mittaiset - en käyttänyt
mittanauhaa, mutta vertailin itseeni niitä kottikärryille lastatessani
ja tunsin itseni jälleen kerran kovin, kovin alamittaiseksi. Koska
kerran kyseessä on "elämäntapaintiaanien reservaatti", eivät kuusen
oksat päätyneet mihinkään hukkaan, vaan ne tietenkin hyötykäytettiin
mahdollisimman tarkkaan. Kauneimmat pienet oksat valitsin (on väärin
sanoa valitsin, sillä leikkelin oksien kärjistä haluamani kokoisia
pätkiä pienemmillä papukaijasaksilla, valitseminen tapahtui tietenkin
ennen tätä, sillä ihan mikä tahansa ei haudalle kelpaa) hautahavuiksi,
sillä onhan jälleen se aika vuodesta, jolloin kesän kukkaset raivataan
haudoilta pois ja korvataan havuilla ja talvikukilla tai pelkillä
havuilla, niin kuin me tänä vuonna päätimme tehdä. Vanhoja ajatuksia
aiheesta löytyy täältä, KLIK. Uusina ajatuksina voidaan todeta, että
mitä enemmän muut raahaavat haudoille kaikkea "krääsää" kuten
muovikukkia, epämäärisiä kransseja, kirkuvan värisiksi värjättyjä
kanervia ja callunoita, sitä yksinkertaisemmaksi ja minimalistisemmaksi
minun makuni tulee. Yksinkertainen on kaunista, kuten aidot havut ja
kauniisti taottu kynttilälyhty, ei haudalle muuta tarvita. Tästä
aiheesta voisin kirjoittaa vaikka tiiliskiven, mutta riittäköön tämä
tällä kertaa.
Kun haudoille vietäviä havuja oli kertynyt riittävän iso sylillinen
eli sen verran, että niistä riittäisi naapurillekin muutama tai
vähintään yhden ylimääräisen haudan katteeksi, käytettiin loput
kompostin talvikattamiseen. Siihen nuo massiiviset oksat sopivat
paremmin kuin hyvin. Asettelu tosin oli taiteenlaji sinänsä, mutta eipä
onneksi ollut "Hauskojen kotivideoiden" kuvaajaa paikalla, kun oksa vei
Rouva Jälkikirjoitusta eikä Rouva Jälkikirjoitus oksaa.
Mitä tapahtui sitten itse kuuselle? Se jäi edelleen pystyyn.
Siihenkin on syynsä. Se nimittäin kaadetaan vasta marraskuun puolessa
välissä tai lopussa, sillä sen latva saa palvella tänä vuonna
pihajoulukuusenamme, eikä sitä kannata kaataa kuivumaan ennen kuin
joulukuuselle on tarvetta - siis lähempänä joulua. Loputkin tästä oi
kuusipuusta päätyvät totta kai hyötykäyttöön, sillä ne saavat tuottaa
meille lämpöä jonain kylmänä päivänä, mutta ei vielä tänä talvena vaan
vasta ensi talvena, kun ovat ehtineet kuivahtaa kunnolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti