Kuukauden kamat

Sitähän tämä näyttää minun elämäni olevan ostamista ja lankeamista tavaroihin, vaikka miten koetan estää itseäni. Kuukauden saldo sentään on suhteellisen positiivinen, vaikka esimerkiksi kosmetiikan ostetut olisi voinut jättää kokonaan hankkimatta, mutta kun oli "mukamas tarve".

Ensiksi käsityöhankinnat, joista Lidlistä kolmen euron hintaan hankittu "sukkarengas" ei ole mitenkään tarpeellinen, mutta kun halusin kokeilla sen toimintaa. Arvatkaapa, mitkä olivat perustelut tuon hankinnalle: "kun se on niin halpakin..." Alan ylittää itsensä Sulo Vilénin näissä jutuissa. Toinenkin samasta paikasta tehty hankinta saattaa sekin olla täysin tarpeeton (ja tuokin on ostettu samoin perustein), ostin näet myös palmikkopuikot, jos vaikka joskus innostuisin kutomaan palmikkoneuletta - edellisen kerran tein sitä isommassa määrin joskus yläosteella tehdessäni itselleni villapaitaa, joten riski noiden käyttöön joutumiseen ei ehkä ole kovin suuri, mutta kun olivat ainoat jäljellä olevat palmikkopuikot ja maksoivat ihan kaksi euroa.

Lankaostoina sentään vain kaksi kerää. Toinen, tummansininen, merinovillaa ja toinen alpakan ja silkin sekoitusta - suunniteltu käytettäviksi erään pienen ihmistaimen sukkiin ja tumppuihin. Sen verran hintavia, etten edes viitsi laittaa hintaa tähän näkyviin - kaupungin ainoalla Dropsin lankoja myyvällä liikkeellä on vara hinnoitella tuotteensa reilusti ja kauppa käy silti.

Lankesin ostamaan myös uuden päälyslakan. Aikaisemmat kokemukseni Dermosilin kynsilakoista ovat kovasti positiivisia ja sen vuoksi edellisten pullojen lähestyessä loppuaan sujautin tilaukseen myös 3,90€:n hintaisen lakkapullon. Pumppupullossa oleva meikinpoistoaine on hankittu bonuspisteillä eli niin ollen ilmainen, kun ne pisteet olisivat kuitenkin taas vanhentuneet käsiin (ja saavutettuja etujahan ei jätetä käyttämättä).

Hämähäkkimies kosteuspyyhkeet sain Tolunan kautta testattaviksi - ja minä kun olin jo aivan vakuuttunut, etteivät ne koskaan mitään testituotteita kenellekään lähetä, kunhan vaan mainostavat. Samassa kuvassa on myös yksi saamistani pimeänturvavälineistä eli heijastimista. Minua on tänä vuonna lahjottu jo kahdella sydämellä ja yhdellä suomenkartalla, käyttöön tulevat heti eli siinä mielessä mitä oivallisimmat lahjomat.

 

Samoin voidenäytteet olivat saatua ilmaistavaraa, kyllä nyt pysyvät kantapäät kuosissaan.

Kuvista puuttuvat vielä muutamat loppukuusta saamani näytteet, jotka jäivät kuvaamatta kameran rikkumisen vuoksi.

Serkkuni lahjoi minua ihanalla musta-valkoisella puserolla. Tämä höyhenenkevyt trumpettihihainen huitula oli hänelle vääränmallinen eikä siksi ollut koskaan päätynyt käyttöön, se oli siis minun onneni. Pusero juhli päälläni sitten hetimiten Herra Kirjoituksen siskonpojan nimenantotilaisuudessa eli käyttöön tuli.

Kamerassa alkaa olla jotain kummaa tarkennusongelmaa, ärsyttävää. Ei se nyt vielä voi rikkua, sehän on vasta kuusi vuotta vanha ja vain todella paljon käytetty. Nyt vaan en saanut kuvista millään sellaisia kuin olisin halunnut, vaikka miten muuttelin asetuksia ja väänsin ja käänsin.

Kamera kaput

Meillä alkaa olla varsin epätoivoinen tilanne kaikenlaisten teknisten romppeiden suhteen. Useampi kuin yksi vehjes on viime aikoina siirtynyt ajasta iäisyyteen. Esimerkiksi maalta kotikotoa hajosi kannettava tietokone, sitten pamahti kotoa kakkospöytäkone, jolla oli tarkoitus korvata tuo ensiksi hajonnut kannettava. Onneksi miehen jemmoista löytyi vielä yksi pöytäkone, josta saatiin tehtyä maalle toimiva kone.

Vanha ja hyvin palvellut kännykkäni päätti sekin siirtyä ajasta iäisyyteen. Olen koettanut pitää Nokian 6210 hengissä mahdollisimman pitkään ja se on toiminut jo hetken tekohengityksellä - nyt se sitten otti ja simahti lopullisesti.

Kamera, Olympuksen "myy", jolla kuvaan kuvat blogiani varten, päätti myös lopettaa toimimisensa. Ihan tuosta vaan tai no, ei ihan tuosta vaan, kyllähän se jo hetken oireili sillä, ettei suostunut tarkentamaan kohteeseen kunnolla. Ensin tarkennus, sitten surahdus ja tarkennus katosi ja käytit mitä asetusta tahansa, niin kuva oli aina suttuinen. Onhan sitä toki paljon käytetty ja ikääkin jo rapiat kuusi vuotta, mutta siitä huolimatta olisi se nyt vielä hetken saanut palvella, kun on hyvin tähänkin asti hommansa hoitanut.

Tietokoneen raadot odottavat pääsyä uuteen kotiin, sillä kannettavasta on pimeänä vain näyttö eli siitä joku rakentelija saa vielä kohtuullisesti varaosia. Pöytäkoneestakin voi vielä lihoiksi laittaa muistit ja sitä varten hankitun näytönohjaimen. Sen verran minussa on minimalistia, että niitä ei pistetä mihinkään jemmaan odottamaan mahdollista tuomiopäivää - ne saavat kadota ja mieluummin niin pian kuin suinkin.

Melkeinpä pelkään koskea mihinkään vehkeeseen, kun koko ajan on sellainen tunne, että se hajoaa seuraavaksi, kun sitä pitelen tai kun Herra Kirjoitus koskee siihen. Pitäkää peukkuja, että edes jääkaappi ja pesukone säilyvät hengissä vielä hetken.

Koska en kerran saa kunnollisia kuvia blogiini ja muutenkin kirjoittaminen on hankalaa, niin pidän hetken taukoa ja kokoan aiheita.

Mosaiikkitarjotin

Kuten täällä kerroin, sain osan ostamistani Pentikin Tapion astioista postin hajottmina sirpaleina.

Päätin käyttää palaset hyödyksi ja sain kierrätyskeskuksesta kaupanpäälisenä tarjottimen, josta ajattelin ryhtyä tuunaamaan elämäni ensimmäistä mosaiikki työtä.

Pentikin Tapio-sarjassahan on alunperin ollut puinen tarjotin, jonka malli oli hyvin lähellä tuota omaani. Nimittäin tämmöinen

Minulla vain ei ollut käytettävissäni noita logokuvioita kuin neljä, sillä kannussa niitä on kaksi ja lautasessa kaksi. Tässä kohtaa suoritin henkistä manausta, sillä muistan eläneeni joskus pari vuotta sitten täsmälleen samanlaisen episodin rikkuneiden Tapion kuppien ja lautasten kanssa. Nyt mietin epätoivoisesti, mihin silloin kippasin sirpaleet. Olisinko voinut jemmata ne maalla jonnekin taikka täällä autotalliin - tuskin vaan, sillä en minä silloin osannut ajatella joskus ryhtyväni tarjotinta tekemään. Tarkistus tehty: ei ollut autotallissa, eikä maalla eli näillä nykyisillä sipaleilla mennään. Jälleen kerran ajatuksissa pyörii hamsteri - olisi fiksua säästää kaikki tuollainen, kun ei koskaan tiedä, minkä hienon idean tässä matkan varrella saa.

Tästä lähdettiin, ensimmäisessä kuvassa kootut (ilmais)tarvikkeet. Hiekkapaperi on joskus aiemmin ostettua, samoin Uulan Pappilan valkoinen maali, joka sekin on aikaan ollut tarjouksessa kuten hintalapuista näkee, myös maalisuti on ollut aiemmin käytössä ja pölyjen puhdistukseen käytetty kynsiharja on sekin jo hetken palvellut askarteluhuoneessa.

Jälkimmäisissä kuvissa tarjotin sellaisena kuin se meille tuli ja rasiaan ladotut sirpaleet, joista on tarkoitus tehdä mosaiikki.

Ensimmäinen maalikerros levitetty tarjottimen reunoille. Tässä kohtaa harkitsin vielä pari sekuntia alanko sittenkin ottaa mallia Marimekosta ja pyydän anoppia, joka on äärimmäisen taitava kuvioiden ja sivellinten kanssa maalaamaan minulle kopion tuosta alkuperäisestä tarjottimesta. Jos jokus toinen samannäköinen ja yhtä edullinen tarjotin kävelee vastaan, otan tämän idean käyttöön ja teen/teetän 
plagiaatin, ne kun ovat nyt kovasti muodissa (Marimekollakin vasta neljäs kohu menossa pienellä aikaa).

Pohjan tahrojen ei olekaan tarkoitus peittyä tässä vaiheessa, sillä ne peittyvät mosaiikilla ja laastilla sitten aikanaan. 

Sitten annettiin kuivua ja reilun vuorokauden päästä maalattiin reunat toiseen kertaan. Tästä vaiheesta ei ole kuvallista dokumentaatiota.

Seuraavassa vaiheessa päästään varsinaiseen mosaiikkityöhön käsiksi. 

Kaunis käteni

Tässä kohtaa kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Koska käsi ei suuremmin pidä kirjoittamisesta, tyydyn esittämään tilanteen visuaalisesti.

Jotain uutta ja jotain vanhaa

Tämä on sitten viimeinen käsityöaiheinen postaus hetkeen aikaan, sillä siinä vaiheessa, kun tämä teksti ilmestyy internetin ihmeelliseen maailmaan, makaan minä jo käsi ojossa leikkuupöydällä. "Voit luottavaisin mielin ojentaa kätesi hänelle" totesi eräs puolituttu leikkaavasta kirurgistani. Minä en ole ihan samaa mieltä, mutta enhän minä muutenkaan mielelläni mene sairaalaan potilaaksi. En siis mitenkään epäile kirurgin ammattitaitoa, hän kun sattuu olemaan ehdottomasti mestari alallaan, kyse on vain siitä, etten halua leikkaukseen, enkä halua sairastaa.

Tuo leikkaus ei ole suuren suuri, kyseessä on ranteen keskihermon vapauttaminen, mutta koska se kohdistuu käteen, se rajoittaa kummasti meikäläisen käsitöiden tekemistä. Tuloksena oletettavasti kuukauden sairasloma, jonka aikana ei varmaan paljon käsitöitä näperretä.

Tarkoitus oli urakoida yhdelle pienelle miehelle kahdet sukat ja kahdet tumput, mutta ajatus osoittautui aivan liian optimistiseksi. Loppujen lopuksi tuli kiire saada aikaan edes yhdet tumput ja sukat. Onnistuin siinä kuitenkin, vaikka viimeisiä lankoja päättelin vielä myöhään eilen illalla.

Tässäpä nämä jo kovasti tutuilta näyttävät beigenvärisestä Dropsin alpacasta tehdyt sukat ja tumput. Nämä ovat siis se jotain uutta. Kuvat Herra Kirjoituksen ottamat, eihän sitä mieheltä voi edellyttää, että muistaisi kaikessa kiireessä oikoa sukat edustavaan kuosiin :-).

Jotain vanhaa puolestaan ovat Herra Kirjoituksen siskon sukat. Sain ne parsittaviksi, sillä ne olivat olleet niin rakkaat, että tulivat puhkipidetyiksi. Jos tilanne olisi ollut toinen, olisin kutonut uudet, mutta tässä tilanteessa ei voi muuta kuin mennä siitä, mistä aita on matalin eli parsia vanhat takaisin käyttökuntoon, siihen menee kuitenkin vähemmän aikaa kuin uusien kutomiseen.

Piposta rätiksi

Sain tuttavalta pipon, jonka hän oli saanut joltain ystävältään. Tuttavani ei kuulu käsityötä arvostaviin ihmisiin, joten kaunis pitsikuvioinen puuvillapipo ei sopinut hänen tyyliinsä eikä siis päätynyt käyttöön. Sovittelun jälkeen tuli todettua, että kauniista mallista ja ihanasta väristä huolimatta ei se sopinut minunkaan tyylini tai siis tyyliin olisi sopinut, mutta naamaan ei - eli ei käyttöä minullekaan pipona.

Tuttava törkkäsi pipon minulle todeten, että kun sä kuitenkin keksit aina kaikkea kierrätys- ja tuunausjuttuja, joten tee nyt sitten tuosta jotain. Minusta oli äärimmäisen sääli käydä purkumielessä käsiksi pipoon, joka tuollaisenaan olisi voinut lämmitää jonkun muun päätä, mutta koska meillä sille ei ollut kenelläkään käyttöä, oli asiaa oikeastaan turha vatvoa sen pidempään, koska en kuitenkaan kehdannut antaa sitä enää eteenpäin.

Pipon materiaalina Hanko, joka on siis kierrätyspuuvillasta valmistettua lankaa. Pipossa ei tokikaan ollut lappua mukana, mutta tuo lanka on sinällään niin erilaista, että se on helppo tunnistaa.

Pipon uuden käyttötarkoituksen saneli sitten käytännön tarve eli piposta muodostui tiskirättejä. Ensimmäinen pipon alkuperäistä mallia mukaillen kolme oikein kaksi nurin joustinneuletta, jos olisin ollut fiksu, niin kolme oikein yksi nurin olisi ollut parempi vaihtoehto, se kun ei olisi mennyt noin paljon kasaan. Väsäsin tuota kuitenkin automatkalla, joten mallin piti olla äärimmäisen helppo.

Toinen on sitten vieläkin yksinkertaisempi eli aina oikein neuletta, jota tehtiin sitten täsmälleen niin kauan kuin lankaa riitti. Tai oikeastaan vielä pikkuisen pidempään, sillä viimeisten kahdentoista silmukan päättelyn jouduin suorittamaan puolitetulla langalla, kun olin jos sitä ennen käyttänyt kaikki päättelyjämät varsinaisen langan jatkeeksi. Onneksi tuo ei kuvissa erotu, eikä käytössä haittaa.

Vielä yhdet pienet sukat

Miten ihmeessä minusta tuntuu, että blogini on viime aikoina ollut täynään pieniä sukkia ja tumppuja eikä juuri muuta. Eipä tuo tunne kai niin kovin väärä liene.

Näidenkin saaja on se sama pieni mies, jolle kaikki muutkin pikkuisen sukat ja tumput ovat päätyneet. Nämä olivat pikatekele, koska ensimmäiset tekemäni alpakkasukat alkoivat jäädä pieneksi ja jotain korvaavaa piti saada tilalle.

Lankoina kirjavan Veeran jämät ja tunnistamaton keltainen, koska Veera loppui kesken. Materiaalit valikoituvat sen mukaan, mitä lankalaukussa sattui olemaan, sillä nämä piti tehdä nopsaan vaihdokeiksi siksi aikaa kun alpakat päätyivät pidennettäviksi, KLIK.

Niin kiire oli, että unohdin kuvata tekeleeni ja vasta nyt jälkikäteen sain napatuksi niistä kuvan. Siksi nämä esitellään hyvin epäloogisessa paikassa paljon myöhemmin valmistuneiden juttujen jälkeen. Myönnetään, etteivät nuo kaikkein esteettisimmät ole, mutta ajoivat toivottavasti asiansa sen aikaa, kun niitä tarvittiin.

Lapset kasvaa

Kudoin eräälle pienelle miehelle - tai paremminkin isän varpajaislahjapakettiin- junasukat, joten esittely löytyy täältä, KLIK.

Sain sukat tällä viikolla takaisin, koska ne alkoivat olla pienelle liian pienet. Olisinhan toki voinut kutoa vaaville uudet sukat, ja se on toki tarkoitus tehdäkin. Koska sukat tarvittiin nopeasti ja en töiden takia millään ehdi kutoa kokonaan uusia juuri nyt, päädyttiin ratkaisuun, että jatketaan vanhoista sukista uudet. Kuvista näkee, että sukkia on tosiaan käytetty, ovat kuulemma olleet todella mieleiset eli uudet isommat pitänee sitten tehdä samalla mallilla ja samasta langasta.

Purin vanhoista pieneksi käyneistä sukista kärjet ja kudoin yhden raidan oikeaa ja nurjaa lisää siis yhtenesä kahdeksan kerroksen pidennyksen sukkiin. Tuo riittää varmaan siihen asti, kunnes sukat käyvät muutoinkin pieniksi. Kuvissa vasemmalla ison pojan sukka ja oikealla pikkuvauvan pienoinen sukka.

Akku loppu

Monenmoista aihetta kyllä kummittelee mielessä, mutta nyt on se tilanne, että kamerasta on akku loppu, enkä löydä laturia mistään. Herra Kirjoitus ei tietenkään ole juuri nyt saatavilla etsimään sitä, joten kuvat jäävät nyt kovin vähiin.

Myönnettäköön samaan hengenvetoon, että akut ovat myös kirjoittajalta kohtuullisen vähissä tai paremminkin syötän niistä energiaa ulos vain säästöliekillä, sillä tulossa on melkoinen pari viikkoinen. Sain eilen tietää, että käteni leikataan parin viikon päästä, mikä tarkoittaa sitä, että moni asia pitää hoitaa kuntoon ennen sitä. Ennen leikkauspäivämäärän saapumista olin luvannut tehdä yhden ylimääräisen iltavuoron ja yövuoron  varsinaiselle työnantajalle sekä tehdä yhden päivän töitä harrastustyöpaikassa ja hoitaa vielä yhden toisen harrastustyönantajan keikan tuossa yövuorojen välissä, joten puuhaa piisaa kohtuullisen kiitettävästi. Mutta onpahan sitten leikkauksen jälkeen ainakin hetki aikaa levätä ja hoidella kättä kuntoon, kun hommista leijonan osa on hoidettu etukäteen valmiiksi.

Jos siis blogissa on vähän aikaa hiljaista, se johtuu loppuvista akuista niin kameran kuin kirjoittajankin.

Himoja, haluja ja tarpeita

Ihminen on kummallinen, vaikka miten kaapit tursuais tavaraa, niin kyllä vaan enemmän ja lisää tekee mieli. Ainakin minä tahdon olla tiettyjen juttujen suhteen suhteellisen kyltymätön.

Nytkin oli pakko laatia listaa siitä, mitä todella tarvitsisin ja mitkä olisivat ne ykköshaluni, jos jotain lähtisin hankkimaan.

1) punainen villakangastakki tai duffeli. Kyllä, aivan todellakin kirkkaanpunainen 3/4 mittainen takki. Olen tullut jo niin vanhaksi, että minua on turha yrittää saada uskomaan, että punainen takki erottuu kuin huutomerkki katukuvasta. Niinhän se erottuu, mutta mitä sitten. Jos minulla on sen takin sisällä lämmin ja hyvä olla, on ihan sama, miten monia oudoksuvia katseita se kerää. Mielellään samaan sävyyn sopiva, mahdollisesti samasta kankaasta tehty, myssy olisi myös kova sana.

2) mustat nahkaiset balleriinat. Huomasin viimeksi koulutuspäivillä, että mustat kaksikymmentä vuotta vanhat balleriinani ovat kulahtaneet kantapäistä. Ensiavuksi tietenkin yritän itse värjätä niitä, mutta se ei ole ikuinen ratkaisu, joten uudet kunnolliset sellaiset, jotka kestävät seuraavat kaksikymmentä vuotta, pitäisi saada

3) Mustat perusavukkaat. Perustelut melkein samat kuin edellä balleriinoissa. Kaapissani on kyllä mustia avoikkaita, mutta ei yhtään paria perusnahkaisia jokapaikan avoikkaita. Jotta asia ei olisi ihan niin helppo, täytyy kenkien täyttää seuraavat kriteerit: materiaali nahkaa, mutta hinta ei saa olla ihan mahdoton, kärkenä pyöreä tai avistuksen kapeneva, missään tapauksessa ei tasakärkinen neliö eikä pitkälle kurottava kapea piikki, korko ei saa olla stiletto, eikä kitten heel, tolppakorko käy, mutta mieluiten ottaisin tukevan tavallisen koron, joka ei uppoa kantapään alle kuten kasari (ja ysärin alun) kengissä on tapana, lankarullakorko mielyttäisi varmaan silmääni eniten, mutta monikäyttöisyyden takia aivan tavallinen tukeva peruskorko olisi ykkönen. Korkoa vähintään seitsemän, mieluummin kymmenen senttiä sekä tietenkin päkiäpehmike asennettuna kenkään.

4) Mustat perusavokkaat. Minulla on järjetön idea kenkien tuunaamisesta ja siihen tarvitsisin materiaaliksi jalkaan hyvin sopivat, kenties jo vähän enemmän käytetyt mustat avokkaat. Näistä saa olla korkojen pinta rullalla ja kärjissäkin kulumaa, mutta pohjat pitää pysyä paikallaan, korkolaput olla kohdillaan ja sopia minun räpylääni. Hintaa mieluumin vähän tai ei lainkaan.

5) Talviset kumiankat aka Sorelit. Olen nyt jostain syystä (inhoan loskakeliä, jolloin kumpparit ovat liian kylmät ja varpaat palelevat, vaikka ovat kuivat tai talvikenkien saumoista alkaa aina jossain kohtaa vuotaa vesi sisään ja sukat kastuvat ja taas palellaan...) antanut itseni ymmärtää, että nämä olisivat kohtuullisen hyvin Suomen loskaan sopivat kengät, jotka pitäisivät varpaat kuivina. Olen jo niin vanha tai keski-ikäsitynyt, ihan miten vaan, että arvostan mukavuutta ennen muuta. Miksi minun pitäisi jäädyttää ainokaiset varpaani kylmissä tai vuotavissa kengissä, jos supermukavuutta on tarjolla. Näiden hankinnasta lompakko kyllä huutaa hoosiannaa...maksavat puolitoista sataa. Murh.


6) Lisätään listalle vielä reppu, uusi työmatkakäyttöön soveltuva reppu, sillä tämäkin vanha alkaa olla jo kohtuullisen huonossa kunnossa. Ihan uskomatonta - en ole ollut työelämässä vielä viittätoista vuotta ja se on sitten jo kolmas reppu, joka hajoaa tai kulahtaa. Ensimmäinen oli tosin käytössä minulla jo ammoin kouluaikana, toinen oli kahdella eurolla uutena kirpparilta ostettu ja tämä viimeisin lahja Herra Kirjoitukselta - itse sen valitsin eli jostain marketista ja tarjouksesta sekin on peräisin. Ehdoton plussa tässä oli se, että samaan kauppaan kuului myös mp3-soittimelle tarkoitettu minireppu, joka minulla on palvellut kännykkä kotelona ja on edelleen kuosissaan. Uudelta repulta ei sitten ihan vähää vaaditakaan, sen pitää olla paitsi hyvin selkään istuva ja riittävän tilava myös sellainen, että sen taskut ovat päälle ommellut ja täytettäessä pullistuvat ulospäin, eivätkä sisään vieden repun "päälokerosta" tilaa. Tässä viimeisimmässä on tämä kielteinen ominaisuus eli taskut eivät varsinaisesti tuo lisää tilaa, vaan vievät sitä toisesta paikasta ja se ei minusta ole toivottava ominaisuus.

Juhana Vilén pipo

Aikaisemmin tein herra Kirjoituksen siskonpojalle vihreän Sulo Vilén-pipon, johon sekä äiti että poika ihastuivat kovasti, mikäli siis ihastumista voi päätellä siitä, että kärttyinen pikkuinen nukahti heti saatuaan pipon päähänsä. Valitettavasti lankaa ei ollut toiseen samanlaiseen pipoon, joten piti keksiä jotain uutta. Toista pipoa tarvitaan kohta, sillä pikkuinen kasvaa ihan huimaa vauhtia ja pelkään Sulon jäävän pieneksi.

Niinpä sitten värkkäsin samalla mallilla, mutta sinisenä toisen, vähän isomman pipon, jonka nimesin Juhana Vilén- pipoksi. Malli Novitalta, langat samoin, menekkinä puolen kerää vanhaa tummansinistä Kaikua. Tupsu tehty "vanhoista varastoista", materiaalin joku vyötteensä kadottanut akryylilanka.

Ihan varmasti viimeiset

Kuten tässä on jo todettu, jonkin asteinen ostosmania on vaivannut allekirjoittanutta pitkin kesää ja näitä Pentikin Tapiota sisältäviä paketteja on tulla tupsahdellut meille kesän aikana useampia. Nyt vannoin ja vakuutin itselleni hyvin pyhästi, että tässä ovat nyt sitten viimeiset Tapio-astiat pitkään aikaan. Tosin minulla oli kyllä näiden hankinnalle ihan selvä ja perusteltu selityskin, mitä teen lautasilla, jos minulla ei ole niihin kuppeja. Nyt on kupit ja lautaset - teekupejakin on kertynyt sen epäonnen luvun kolmetoista verran kaappeihin.

 

 

 

Tiedän kyllä, että huuto.netissä on myynnissä samanlainen maitokannu kuin se, joka postissa rikkui. Siinä on vaan sellainen hyvä piirre, että minun ja myyjän hintatavoitteet eivät kohtaa. Minun himoilleni ja budjetilleni siinä on hintaa tasan puolet liikaa - kun hintapyyntö alkaa numerolla kaksi, voin harkita asiaa.

Oi kuusipuu

Meillä kotikotona on jo reilun kymmenen vuoden ajan kasvanut kuusipuu eräässä ojanreunassa lähellä punaseinäisen varaston seinää (Anteeksi A. Kivi, eihän tämä mitenkään kuulosta samalta kuin "Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää..."). Se on kuin huomaamatta kasvanut isoksi ja alkanut tavoitella taivaita, samalla sen oksat ovat levinneet niin, että varaston seinien maali  ja nyt viimeisimpinä vuosina kattokin ovat alkaneet saada siipeensä, puhumattakaan siitä, että räystäskourut ovat täyttyneet neulasista. Niinpä sen vuoksi tämän kuusipuun ensimmäiset kohtalon hetket koittivat viikonloppuna, kun rouva Jälkikirjoitus puolittaisen luvan saatuaan lähestyi sitä isoilla papukaijaleukaisilla puutarhasaksilla varustautuneena. Ensimmäiset oksat katkeilivat rivakasti ennen kuin kukaan ennätti kuusen puolesta puhumaan ja sitä ahnailta saksilta ja murjomisenhimoiselta rouva Jälkikirjoitukselta pelastamaan. Pian se alkoikin olla myöhäistä, sillä ojennettuani vähäisen varteni ja kurotettuani sakset korkeuksiin ylsin liki kolmen metrin korkeuteen pudottelemaan oksia. Herra Kirjoitus jatkoi siitä, mihin minä en yltänyt ulottaen tuhot pidemmän vartensa ja paremman ulottuvuutensa vuoksi aina neljään metriin asti. (Tähän kohtaan välihuomautuksena kolme eläköön huutoa pitkävartisille fiskarseille, joilla saa helposti lähes metrin lisää ulottuvuutta).

Kuusella oli tosiaan ollut varsin hyvät oltavat siinä ojanvarressa, koska sen alaoksat olivat jo yli kolmen metrin mittaiset - en käyttänyt mittanauhaa, mutta vertailin itseeni niitä kottikärryille lastatessani ja tunsin itseni jälleen kerran kovin, kovin alamittaiseksi. Koska kerran kyseessä on "elämäntapaintiaanien reservaatti", eivät kuusen oksat päätyneet mihinkään hukkaan, vaan ne tietenkin hyötykäytettiin mahdollisimman tarkkaan. Kauneimmat pienet oksat valitsin (on väärin sanoa valitsin, sillä leikkelin oksien kärjistä haluamani kokoisia pätkiä pienemmillä papukaijasaksilla, valitseminen tapahtui tietenkin ennen tätä, sillä ihan mikä tahansa ei haudalle kelpaa) hautahavuiksi, sillä onhan jälleen se aika vuodesta, jolloin kesän kukkaset raivataan haudoilta pois ja korvataan havuilla ja talvikukilla tai pelkillä havuilla, niin kuin me tänä vuonna päätimme tehdä. Vanhoja ajatuksia aiheesta löytyy täältä, KLIK. Uusina ajatuksina voidaan todeta, että mitä enemmän muut raahaavat haudoille kaikkea "krääsää" kuten muovikukkia, epämäärisiä kransseja, kirkuvan värisiksi värjättyjä kanervia ja callunoita, sitä yksinkertaisemmaksi ja minimalistisemmaksi minun makuni tulee. Yksinkertainen on kaunista, kuten aidot havut ja kauniisti taottu kynttilälyhty, ei haudalle muuta tarvita. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka tiiliskiven, mutta riittäköön tämä tällä kertaa.

Kun haudoille vietäviä havuja oli kertynyt riittävän iso sylillinen eli sen verran, että niistä riittäisi naapurillekin muutama tai vähintään yhden ylimääräisen haudan katteeksi, käytettiin loput kompostin talvikattamiseen. Siihen nuo massiiviset oksat sopivat paremmin kuin hyvin. Asettelu tosin oli taiteenlaji sinänsä, mutta eipä onneksi ollut "Hauskojen kotivideoiden" kuvaajaa paikalla, kun oksa vei Rouva Jälkikirjoitusta eikä Rouva Jälkikirjoitus oksaa.

Mitä tapahtui sitten itse kuuselle? Se jäi edelleen pystyyn. Siihenkin on syynsä. Se nimittäin kaadetaan vasta marraskuun puolessa välissä tai lopussa, sillä sen latva saa palvella tänä vuonna pihajoulukuusenamme, eikä sitä kannata kaataa kuivumaan ennen kuin joulukuuselle on tarvetta - siis lähempänä joulua. Loputkin tästä oi kuusipuusta päätyvät totta kai hyötykäyttöön, sillä ne saavat tuottaa meille lämpöä jonain kylmänä päivänä, mutta ei vielä tänä talvena vaan vasta ensi talvena, kun ovat ehtineet kuivahtaa kunnolla.

Kaupunkituliaisia

Vietin tässä pari päivää isossa kotimaisessa kaupungissa oppimassa uutta ja siinä samalla tuli kierreltyä vähän kaupoissakin. Tosin Sokoksella mainasi tulla paniikki, paniikki, paniikki, sillä siellä oli menossa 3+1 - päivät ja meno sen mukainen, väkeä aivan liikaa minun makuuni. Kampin keskuksen kampituspäiviltäkin jäi käteen tyhjän verran tavaraa, masu sentään tuli täytettyä Picnicin herkullisella savulohi-katkarapu ja fetajuustosalaatilla.

Sen sijaan Lautapelit.fi:n ohitse en päässyt, enkä tietenkään osannut poistua kaupasta tyhjin käsin. Mukaan lähti Qin, joka on vuoden peli 2013 aikuisten peli -sarjan voittaja. Myyjä esitteli peliä demokappaleen avulla ja vaikutti tosi mielenkiintoiselta. Lautapeliseuran jäsen korttia vilauttamalla hinnasta sai vielä 10 % pois eli pelille jäi hintaa vajaat 27 euroa.

Toinen tuliainen menee sitten kleptomaani iski - linjalle. Hotellissamme oli vieraiden käyttöön tarkoituetut pikkupullot shampoota, hoitoainetta ja vartalovoidetta, mikä ei välttämättä ole suomalaisissa ympäristötietoisissa hotelleissa tavanomaista. Niinpä käytimme noista pulloista vain vähän, sen verran, että ne saatoin hyvällä omallatunnolla napata ne mukaani. Valmistusmaa Kiina ja niiden pitäisi sisältää koivu-uutetta, mitä minä en ainakaan tuoksuista pikatestauksella tunnistanut.

Pöllö pehmolelu

Alla olevan satupöllön tein pikkumiehelle juuri hankkimani "Sydämellisiä lahjoja neuloen" - kirjan ohjeilla. Samalla taisi tulla tehdyksi historiaa, sillä muistaakseni tuo on sitten ensimmäinen käsityökirjani, josta jotain pääsee toteutukseen viikon sisällä kirjan saapumisesta. Useimpia "tämä on ihana, tämän mä teen"- juttuja on tullut haudottua kuukausia, joskus vuosia ja useimmat ovat jääneet ihan suorastaan tekemättä.

Langat jämiä omista varastoista, oranssi ja vaalea turkoosi sekä musta ja valkoinen seiska veikkaa, muut jotain tunnistamatonta. Kullanvärinen/beige samaa kuin Sulo-pipon tupsussa.

Alkuperäisen ohjeen pöllöllä on muoviset silmät ja metallilangasta väännellyt jalat, mutta koska tämä menee vauvalle, en voinut laittaa tuollaisia. Silmät on virkattu, kertaalleen purinkin ne, kun tuli aivan liian isot. Samoin jalat on virkattu, molempien ohje "omasta päästä". Kaikki kiinnitetty valmiiseen kroppaan neulomalla ja lujasti, jotta kestää vauhdissa mukana, kun poika kasvaa.

Tottahan minun oli myös varsinaisessa ohjeessa eli kropan tekemisessä päästävä soveltamaan. Alkuperäisen ohjeen mukaan sydämen kaarien eli tässä tapauksessa pöllön jalkojen väliin jää reikä, josta täytteet tungetaan sisään. Minä nostelin silmukat toiseen kaareen niin, että reikä umpeutui ja hoidin täyttämisen toisesta jalasta ennen kuin kudoin sen loppuun. Toimii ihan hyvin noinkin. Pitää ehkä joskus kokeilla tuolla ihan oikeallakin ohjeella, eikä aina vaan sooloilla.

Mukavaa lokakuuta siis kaikille satupöllön  huiskutusten kera.

Pilvessä

"Taas kerran liikaa minimalistiblogeja" totesi Herra Kirjoitus tästä uusimmasta vouhkaamisen aiheestani. Kilttinä ja tietotekniikkaan syvästi orientoituneena miehenä hän kuitenkin suostui avittamaan vaimoa, niinpä minä olen nyt sitten ihan pilvessä.

 

Tämä uusin loistokas ideani ovat näet digitaaliset muistot. Minulla on tiettyjä tavaroita, joista en vain ole saanut ajalliseksi luopua sen takia, että ne nyt sattuvat olemaan muistoja ja muistot ovat tärkeitä. Nimenomaan näin, ne muistot ovat tärkeitä, eivät itse tavarat, vaan ne tilanteet, jossa tavara on saatu tai ostettu taikka henkilö, jolta tavara on saatu. Tähän asti en vain ole tajunnut tätä asiaa näin päin, niin kuin en sitäkään, että muistot voi tallentaa digitaaliseen muotoon ja säilöä kameran muistikortin lisäksi pilveen. Jossain vaiheessa pohdinkin sitä tosissani ja vakavissani, että mitä tapahtuisi, jos kadottaisin kaikki valokuvani tai blogisisältöni. Siihen mennessä olin poistanut lähes kaikki blogia varten ottamani valokuvat samantien, kun olin ne blogiin liittänyt. Jossain kohtaa tuli sitten se tajunta, että eihän nuo välttämättä siellä blogissakaan säily loputtomiin, voihan siellä tapahtua vaikka joku massiivinen levyrikko tai jotain ja sitten ne kuvat ovat mennyttä, eikä niitä sitten saa mistään takaisin kun olen ne kertaalleen muistikortilta poistanut. Näitä ajatuksia kannusti vielä se, että tietylle blogialustalle tehdyissä blogeissa oli todella käynyt näin - kuvat olivat kadonneet vaikka tekstit oli saatu palautettua.

 

Olen selkeästi enemmän verbaalinen kuin visuaalinen ihminen, kertoohan siitä jo sekin, että blogissa on tekstiä sivu ja kuvia yksi tai kaksi, versus enemmän visuuaalisuudella pelaavien blogien kuvatulvat (vilkaiskaapa vaikka muotiblogeja, niissä on vähintään kymmenen kuvaa samasta päivän asusta, jotta jokainen mahdollinen kuvakulma ja ilme tulisi blogiin tallennettu - ja jos minulta kysytään, niin puoletkin piisaisi kertomaan sen, mitä on tarpeen). Olen kuitenkin huomannut, että yhä enemmän haluan säilyttää tiettyjä muistoja ja tiettyjä ihmisiä elämässäni muistoina. Tähän tarpeeseen auttavat valokuvat, mistä johtuen olen ollut yhä haluttomampi poistamaan kuvia kameran muistikortilta.

 

Herra Kirjoituksen ansiosta minulla on nyt sitten käytössäni 7 gigaa ilmaista tallennustilaa, jonne ajattelin siirtää talteen kaikki itselleni merkitykselliset kuvat. Sen lisäksi olen vakaasti päättänyt, että kuvaan tietyt sellaiset esineet, jotka eivät esineinä merkitse minulle mitään, mutta ovat muistoina tärkeitä, mahdollisimman monesta kulmasta, tallennan kuvat ja siirrän itse esineet jonkun muun iloksi.

Sulo Vlién pipo

Kyllä vain, jälleen kerran näitä vauvan vaatteita. Ne kun ovat niin helppoja, mukavia ja nopeita tehdä. Herra Kirjoituksen sisar, vauvan äiti siis, esitti toiveen Sulo Vilén piposta, joten se oli sellainen "pikkupakko" toteuttaa.

Sattumalta kaapistani löytyi vajaa kerä sammalenvihreää Novitan Ainoa, joten pipon tekeminen palveli kahta tarkoitusta; Vaavi sai pipon ja minun varastoihini tuli muutaman kymmenen gramman kokoinen kolo.

Aino on 100% villaa, sellaista paksua, vähän hahtuvan tapaista lankaa, jonka puikkosuositus on 6. Testailin omalle iholle ja minusta ei ollut mitenkään kutittavaa, joten uskoisin sopivan vauvallekin.

Koska neulekäsialani on suhteellisen löysä otin käyttöön viitosen puikot, 50cm pyöröt tarkalleen ottaen ja loin 64 silmukkaa. Ainon vyötteessä lukee, että 16 silmukkaan on 10cm ja pikkuisen päänympärys on vajaa 40cm eli siitä sitten suoraan kerroin tuon silmukkamäärän ilman mallitilkkua. Neulemallina oli tuikitavallinen kaksi oikein, kaksi nurin joustinneuletta pyörönä. Neuleen korkeus sillä kohtaa, kun aloitin kavennukset taisi olla rapiat 20cm.

Kavennukset tein seuraavasti: Neulo koko krs:n ajan vuorotellen 2 o yhteen ja 2 n yhteen. Neulo 1 krs 1o 1n –joustinneuletta. Nosta seuraavan kerroksen alussa 1.s neulomatta oikealle puikolle ja neulo koko krs ajan 2 o yhteen. Neulo 1 krs oikein. Neulo 1 o ja vielä koko krs ajan 2 o yhteen. Katkaise lanka ja vedä loppujen silmukoiden läpi. Kiristä reikä umpeen ja päättele. Tee päälaelle vielä tupsu.

Pipon sulomaisuuden  täydensin vielä sopivan värisellä tupsulla, jonka materiaali löytyi myös varastoistani valmiina. Tässä siis valmis tekele:

Muistuttaa kuulemma tunnistettavasti malliaan.