Harrastelusta

Nyt kun olen palannut täysituntiseen työhön, olen joutunut eri tavalla myös miettimään harrastuksia. Yllättävän nopeasti sitä ihminen tottuu siihen, että aikaa on ja sitä voi käyttää vähän niin ja näin. Työelämässä olevalle se ei suinkaan enää ole mahdollista, sillä kaikkea ei voi saada, koska vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. 

 

Minä en osaa pitää sisustamista, siivoamista ja ruoanlaittoa harrastuksena. Minulle ne ovat velvollisuuksia, jotka tulee hoitaa. Tästä asiasta voisi käydä pitkän akateemisen keskustelun monine perusteluineen, lasketaanko nuo edellä mainitut asiat velvollisuuksiksi, onko pakko esimerkiksi siivota tai pestä pyykkiä tai laittaa ruokaa. Periaatteessa juu, ei ole pakko, mutta jos ei ole varaa palkata siivoojaa eikä halua asua sikolätissä, se kyllä tarkoittaa sitä, että on pakko. On pakko imuroida, etteivät villakoirat valtaa koko huushollia. On pakko pestä ikkunat edes kerran vuodessa, jos haluaa nähdä niistä läpi tai on pakko pestä vaatteet, jos ei halua kaikkien kavereiden alkavan kartella siksi, että haisee. Vaatteita ei ole myöskään pakko korjata, mutta sekin on vähän sellainen vaihtoehto, että joko on epäsiisti rikkinäisissä, repsottavissa vaatteissa tai joutuu kantamaan kosolti rahaa kauppaan hankkiessaan aina uusia vaatteita. Vaikka pidänkin korjausompelusta kovasti, en silti missään tapauksessa laske sitä harrastukseksi, kyllä se on samanlainen kodinhuoltovelvollisuus kuin nämä siivoamiset ja tiskaamisetkin. Minulle ruoanlaittokaan ei ole harrastus, vaan normielämään kuuluva hoidettava asia. Ruoanlaitosta pääsee tänä päivänä valmisruokien suhteen varsin helpolla, mutta se käy sitten kukkarolle, sillä valmisruokien hinnat ovat melkoisen korkeita ja ulkona syöminen se vasta kalliiksi tuleekin. 

 

Koska aikaa on rajallisesti, pitää myös harrastuksia alkaa priorisoida. Vaikka miten haluaisi harrastaa kaikkea mahdollista, kaikkeen ei vain ole aikaa, jos siis harrastamiseksi ei laske sitä, että tekee jotain asiaa kerran kuussa. Käyn satunnaisesti elokuvissa, mutta en silti pidä sitä harrasteena - se on vain elokuvissa käymistä. 

 

Aloin pohtia, mitkä asiat ja harrastukset ovat niitä, mistä haluan pitää kiinni ja mitkä tuovat minulle iloa. 

 

Ensimmäisenä on tämä blogi. Haluan pitää kiinni siitä, että minulla on kanava, johon purkaa ajatuksiani ja tehdä itselleni muistiinpanoja siitä, mitä kulloinkin teen. Voisihan tuon tietenkin tehdä myös kirjoittamalla paperille, mutta minä ja paperinen päiväkirja emme koskaan ole olleet kavereita. En ymmärrä, miksi siihen kirjoittaminen tuntuu hankalammalta kuin tämä kirjoittaminen, vaikka periaatteessa ihan samoja asioita, kuvia yms. siihenkin voisi laittaa. Kirjoitan blogia tosiaan täysin itsekkäästi itselleni, sillä yritän pitää yllä jonkintasoista kirjallisen ilmaisun taitoa. Vaikka minusta ei ammattikirjoittajaa koskaan tulekaan, niin siitä huolimatta arvostan kovasti sujuvaa kielitaitoa. Olen myös aina ollut enemmän tekstin kuin kuvan ihminen, siksi instragram ei ole minun juttuni. Koska blogi ei ole sidottu mihinkään, olen vapaa kirjoittamaan sitä silloin, kun itsestä siltä tuntuu ja päivittämään niistä aiheista, mitkä hyvältä tuntuvat. Joskus on oikeasti myös hauska palata katsomaan menneitä ja miettiä, että mitä silloin mahtoi ajatella vai ajatteliko mitään. Haluan seurata saapuvia ja poistuvia tavaroita, tyhjentyneitä purnukoita ja valmistuvia sukkia, tallentaa hetkiä elämästäni. Haluan kirjoittaa silloin kun siltä tuntuu.

 

Toinen harrastus, mistä haluan pitää kiinni, on sukkien kutominen. Siinä on jotain meditatiivista ja rentouttavaa. Sukat ovat juuri sopivankokoinen työ, valmistuvat nopeasti, tulevat yleensä käyttöön ja silti pääsee kokeilemaan ja tekemään erilaista ihan oman halun ja innostuksen mukaan. Lankojakin on jemmassa sen verran, että ihan heti ei tarvitse alkaa niitäkään miettiä, vaikka kutoisi montakin sukkaparia. Itse asiassa lankoja taitaa olla jemmassa noin loppuelämän tarpeiksi, kuten joskus leikillisesti totesin. Mikään ei silti estä minua himoitsemasta uusia lankoja ja uusia sukkamalleja, vaikka entisiäkin on kokeilematta ja käyttämättä.

 

Kolmas asia, mistä en voi sanoa erityisesti pitäväni, vaan joka on enemmän  sellainen pakkopulla, mutta jota on pakko tehdä ja itse asiassa alkaa entistä enemmän korvamerkitsemään kalenteriin, on liikunta. Jotta jaksan tässä työssä, jotta kroppa ja pää eivät kokonaan räjähdä, on aivan pakko alkaa tehdä jotain liikunnallista joka päivä, vaikka inhoankin liikuntaa. En ymmärrä, mistä löytäisin sen liikunnan ilon. Joskus kauan sitten muistan sellaisen hetkellisen flow-tilan, joka siitä syntyi. Se oli sitä aikaa, kun kävin salilla tai jumpassa tai spinnissä noin viidesti viikossa ja kivaa oli. Nykyään en vaan saa samanlaista tilaa mistään - tai jos ollaan rehellisiä - en ole edes yrittänyt. En ole raahannut itseäni salille tai kunnon lenkille vuosiin, koska se ei tunnu kivalta, koska korona, koska läski, koska ne kuitenkin katsovat, koska muutakin rahanmenoa kuin salikortti löytyy ihan riittävästi. Tosi asia taitaa kuitenkin olla se, että olen vain laiska, raha ei ratkaise, koska työnantajan sali olisi ilmaiseksi käytettävissä, kukaan ei kuitenkaan oikeasti katso ja jos katsoo, niin entä sitten, jos eivät ennen ole nähneet lihavaa naista, niin nytpä näkevät. Kaikki tekosyyt on siis käytetty, jälkelle jää vain karvas totuus epämielyttävyyden tunteesta ja laiskuudesta. Jospa nyt pääsiäisen jälkeen todellakin kirjoittaisin päivän työlistaan sen liikunnan. Kuten eräs tuttavani totesi, että helpoin tapa on se, että menet heti töistä salille, kun pääset kotiin, on se ikävin homma tehty ja loppuillan saat tehdä sitä kaikkea kivaa. Ehkä tuo olisi se tapa, jolla homman saisi toimimaan. 

Neljäs asia, josta toisaalta haluan ja en halua pitää kiinni on pelaaminen. Lautapelit ja kaveriporukat ovat enemmän kuin jees. Ikävästi vain huomaan, että Pokemon GO on hiipinyt elämään Harry Potter Wizards Uniten tilalle ja käytän siihen aivan liikaa aikaa. Hullua tässä on se, että se on ikään kuin opittu tapa, peli ei tarjoa kuin hyvin hetkellistä nautintoa tilanteessa, jossa saa jotain asioita eteenpäin ja silti löydän puhelimen aivan liian usein kädestäni. Sanon itselleni, että en mä tykkää tästä ja heitän poksua pallolla, tämä on ihan hullua ja hakkaan raidia, miksi mä teen tätä ja pudottelen muiden pokemoneja gymistä. Tuolle asialle pitäisi tosiaan tehdä jotain, ennen kuin siitä tulee aivan liian syvälle juurtunut tapa.