Isän tytöstä isätön tyttö

Olen elänyt tähänastisen elämäni kamalimman vuoden vaihteen. Menin uudenvuoden aattona tavalliseen tapaan yöksi töihin ja raskaan yön jälkeen kiskoin peittoa korville. Heräsin tuskin silmät suljettuani soittoon, jota kukaan ei koskaan haluaisi saada: hoitokodista soitettiin, että isä on todella huonossa kunnossa. Siis niin huonossa kunnossa, että toivoa ei juuri ole.

Vielä edellisenä iltana hän oli ollut sellaisessa kunnossa kuin ennenkin, jutellut, syönyt ja liikkunut pyörätuolilla. Aamulla hän ei enää ollut heräteltävissä eikä reagoinut, jokin aivotapahtuma totesi lääkäri, kun olimme päässeet sairaalaan, ja jatkoi hengityksen olevan raskasta ja sydämen lyöntien sellaisia, että aikaa ei ole paljon. 

Niinpä jäimme äidin, Herra Kirjoituksen ja naapurin Leenan kanssa isän vierelle, hän ei avannut silmiään, mutta puristi kättä, kun juttelimme ja kysyimme kuuleeko hän. Istuimme siinä, juttelimme hänelle, olimme välillä hiljaa, aina joku piti häntä kädestä. Ainoa aktiivinen hoito, mitä voitiin antaa, oli kipulääke ja siinä ei onneksi säästelty, niinpä isällä ei vaikuttanut olevan kipuja. Kipulääkkeen vaikutuksen vähenemisen huomasi kulmien rypistymisenä ja hengityksen tuskastumisena, jolloin sitten pyydettiin lisää kipulääkettä ja olo helpotti.

Illan tullen sovimme, että äiti lähtee koti-kotiin nukkumaan, Herra Kirjoitus kotiin, koska seuraava päivä oli hänellä normaali työpäivä ja minä jään isän luokse yöksi. Äidin piti palata sitten aamulla ja minun mennä nukkumaan. Aamuyöllä torkuin tyyny sängyn laitaa vasten, kun havahduin siihen, että hengitystä ei enää kuuluunut ja ote kädestä herpaantui. Kello näytti aikaa 04:15 2.1.2020. Siihen katkesi yksi aika minun elämästäni, isän tytöstä tuli isätön tyttö.

Isän nukkuessa pois, äiti oli jo matkalla sairaalaan, mutta paikalla vasta puoli viiden jälkeen. Yhdessä hänen ja Leena ystävämme kanssa jäimme hyvästelemään isää. Päivällä soitin elämäni raskaimmat puhelut ja kerroin isän nukkuneen pois. Olen itkenyt valtamerellisen kyyneleitä, eikä niille tunnu olevan loppua. Välillä nauran, kun muistelen kaikkia niitä iloisia hetkiä, mitä olimme yhdessä jakaneet, mutta silti silmissä on kaipuun kyyneleet. Sitten iskee taas iso ikävä ja nenäliinapaketti hupenee. Ymmärrän, että isän on nyt hyvä olla, ei ole kipuja, ei tuskia eikä elämää hankaloittavia rajoitteita. Isä oli todennut, että hän haluaisi lähteä joko saappaat jalassa tai sitten hiljaa nukkuen. Hän sai siis lähteä haluamallaan tavalla ja nukkua pois rauhallisesti. Sain olla hänen lähellään viimeiseen asti, mistä olen ikuisesti kiitollinen.

Kyyneleet kuivuvat ehkä jokus ja ikävä helpottaa, kultaakin kalliimman muistot jäävät jäljelle. Niiden varassa elämä kantaa eteenpäin.

 Kuvissa ystävältäni Tuijalta saamamme surunvalittelu kimppu. Niin kaunis.