Kiitos, häpeä ja anteeksi

Ensiksi tulee väistämättä eteen tuo anteeksipyyntö, sillä edessä on taas sen sortin vuodatus, ettei pahemmasta väliä. Olen edelleen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että blogi on olemassa sitä varten, että voi purkaa siellä tunteitani, joten olkoon ja menköön - taas kerran.

Jälleen kerran olen kantapään kautta oppinut sitä, miten iso asia sellainen pieni sana kuin kiitos voi olla. Jouduimme Herra Kirjoituksen kanssa pakonsanelemina ja puolikuntoisina osallistumaan veneen kunnostustalkoisiin. Kumpikaan ei ollut halukas menemään, koska olimme paitsi kipeitä myös siksi, että  kyseessä oli myös minulle viikon ainoa vapaapäivä. Olisin siis huomattavasti mieluummin käyttänyt sen oloni kohentamiseen ja lepäilyyn, mutta sellaista vaihtoehtoa ei vain ollut tarjolla.

Koska en ollut varautunut lähtemään mihinkään talkoisiin, minulla oli tasan yksi takki, jonka voin laittaa päälleni. Se oli siisti käyttötakkini, toki vanha, mutta kuitenkin perussiisti ja siinä kunnossa, että sitä olisi helposti voinut vielä käyttää yhden kevään ja syyskauden. Imperfektimuoto tuossa varmaan jo kertoo, miten kävi. Sain tietenkin maalaustyöt kontolleni ja vaikka tein osan töistä t-paidassa palellen, oli jossain kohtaa pakko pistää takki päälle, ja vaikka miten koetin olla varovainen, sain siihen tietenkin roiskeita. Sama kohtalo kävi myös silmälaseille, jotka onneksi olivat ne vihreät, jotka olen muutenkin meinannut uusia. Herra Kirjoitus tietenkin tarjoutui ostamaan minulle uuden takin, mutta se nyt on ihan sama ostaisinko sen itse, meidän huushollin kokonaisbudjetista se kuitenkin on poissa.

Tuo takin tuhoutuminen harmittaa kahdesta syystä, ensinnäkin siksi, että jos olisimme kuulleet asiasta edellisenä päivänä, olisin voinut hakea mukaan jonkun huonomman takin, joka olisi ollut joutavampi kuin tuo päivittäistakki. Kun olen rehellinen, niin myönnän, että kaikkein eniten se harmittaa siitä syystä, että teimme Herra Kirjoituksen kanssa melkoisen ison työn veneen laitossa ja se yksi merkittävä sana jäi kuulematta. Sanotaan, että kissa kiitoksella elää, mutta kyllä se yksi pieni sana vaan niin paljon ihan oikeasti merkitsee. Kun sitä ei sanottu, niin tuli sellainen olo, että voi *****, pidä tunkkis, ikinä enää en tule auttamaan, kun et sen vertaa voi huomata toisten tekemää työtä, että kiitos sanoisit.  Se kiitos kun ei tosiaan paljon paina, mitään maksa eikä sen sanomiseen mene sekuntia kauempaa eli ei se mielestäni olisi ollut liikaa vaadittu.

No, miten se häpeä tuohon kaikkeen liittyy. Ihan vaan siten, että koska kyseessä on tällä hetkellä ainoa takkini, olen joutunut kulkemaan maalitahraisessa takissa niin töissä, kaupungilla kuin kylässäkin. Yleensä en juuri ole välittänyt siitä, että vaatteni ovat vanhoja ja kulahtaneita, koska olen pitänyt huolen siitä, että ne ovat ehjiä ja puhtaita. Maaliläiskäisessä takissa olo on kaikkea muuta kuin puhdas ja siisti. Häpeän tunne omasta olemuksesta ja sen epäsiistiydestä on valtava ja tietenkin edelleen myös ketutus - sille ei vaan voi mitään.

Yritän itse taas muistaa jatkossa enemmän käyttää kiitos-sanaa, kun sen omasta kokemuksesta huomasi, miten tärkeä se on.