Pihiyden perimmäinen olemus

Meille suomalaisille rahasta puhuminen on tabu. Kaipa se kuuluu tähän periprotestanttiseen ajattelutapaan, jossa rahaa on hyvä olla, mutta siitä ei sitten naapurille huudella. Rahasta meuhkaavat useimpien mielestä vain nousukkaat, kaikki muut ovat kovin hiljaa oli sitten tilanne se, että rahaa pankkitilillä on, taikka se, että tilin saldo näyttää nollaa. Raha koetaan jotenkin äärimmäisen intimiksi alueeksi, joissakin tilanteissa jopa intiimimmäksi kuin oma vartalo tai seksi. Tuo sama koskee minuakin, rahasta voi puhua niin kauan kunnes tullaan siihen kohtaan, jossa pitäisi tunnustaa paljonko kolikoita ropsahti tilille viimeksi palkkapäivänä tai paljonko olivatkaan verotettavat tulot viime verotuksessa. Silloin tapahtuu joko äkillinen puheenaiheen muutos taikka sulkeutuminen kuin simpukka - rahasta, ainkaan minun rahoistani nyt vaan ei puhuta ja piste.


Rahankäytöstä sentään voidaan keskustella, se kun ei ole ihan yhtä tabu. Jos kysyy useimmilta työkavereiltani tai sukulaisiltani, ovat useimmat melko todennäköisesti valmiit väittämään, että minä olen saituudessani heti Roope-sedästä seuraava. Asia, mistä en tietenkään itse ole samaa mieltä. Ensimmäisenä olen valmis myöntämään, että olen taloudellinen, pihi, jopa nuuka, mutta saita en ole. En ole koskaan jättänyt käymättä lääkärissä sen takia, että se maksaa tai syömättä ravintolassa sen takia, että ruoka on kallista - sen drinkin voin sitten jo kyllä jättää juomatta, koska se ei ole tarpeellinen ja on ylihinnoiteltu, ja ryystää tilalle kotona viimeistä edelliseltä tai sitä edelliseltä lomamatkalta tuotuja viinoja, jotka muuten jäävät kaappiin juomatta. Annan myös sitä sen suuremmin mainostamatta vuotuiset lahjoitukset niin Punaiselle ristille, Pelastusarmeijalle kuin Maailman luonnonsäätiöllekin, kolhetiinkin tiputan jotain muuta kuin napin. Ystävät ja sukulaisetkin saavat paketteja merkkipäivinään. Joten en osaa mieltää itseäni saidaksi, mutta pihi olen ja sen ominaisuuden perimmäistä syntyä ja esiintyvyyttä nyt on tarkoitus pohtia.

Koska kaikista mahdollisista viosta yleensä syytetään kotia ja kasvatusta, voisin minä toki tehdä tämäkin asian suhteen juuri niin. Minut kun ovat tähän äärimmäisen yltäkylläiseen aikaan kasvattaneet ihmiset, jotka ovat nähneet ajan, jolloin tavaraa ei ollut, vaikka rahaa olisikin ollut - yleensä tosin ei ollut sitäkään. Sen vuoksi kaiken kierrättäminen ja nuukailu oli luonnollista, jokapäiväistä ja kulki elämässä mukana, vaikka ei ehkä olisi enää tarvinnutkaan. Koti tarjosi hyvän alkuopin ja loput sitten maailma. Muistan yhä edelleen katkerana ensimmäisiä valmistumiseni jälkeisiä kuukausia, jolloin työtä tarjottiin puolikkaaksi työajaksi. Tietenkin otin työn, koska minulla oli palava halu saada jalkaa oven väliin, kun sitten tarjottiin lisätunteja ja lisäpäiviä, otin ne innolla vastaan. Täysi shokki tulikin sillä kohtaa, kun liitolta tulikin ilmoitus, että olen tehnyt liikaa tunteja - he eivät maksa päivärahaa niiltä päiviltä, jolloin olin työttömänä siis kuukauden elämiseen vain puolikkaan työajan palkka. Noista ylimääräisistä töistä maksettiin palkka kuusi viikkoa jälkikäteen eli seuraavan kuun puolella ja taas uusi mukava yllätys: olin saanut liikaa palkkaa, joten ei taaskaan päivärahaa. Jälleen elämiseen vain puolet kuukausi palkasta ja täyden kuukauden menot kuitenkin kuitattavina. Kun tuota samaa kävi pari kertaa, kummasti oppi pihistämään kaikesta tarpeettomasta.

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Niin vain kävi minullekin, että en enää osannutkaan luopua etsimästä sitä halvinta maitolitraa ja edullisinta jauhelihaa. Pakosta tuli tapa ja tavasta toinen luonto, nykyään esimerkiksi tarjousten tsekkaaminen käy niin luonnostaan, etten tajua tekeväni sitä ennen kuin joku huomauttaa minulle aiheesta. Siinä missä muut mainostavat kalliita hankintojaan, minä puhun paljon mieluummin edullisista kirpparilöydöistäni tai loistavista tarjouksista. Kaukana ovat ne ajat, jolloin joku lätkä takapuolessa sai minut ostamaan jotain ja maksamaan siitä mansikoita. Muistan täsmällisesti vain yhden kerran teini-iässä, jolloin äiti-parkani maksoi itsensä kipeäksi ostaessaan minulle Levikset, jotka olivat silloin must.

Kun näin jälkikäteen miettii, niin merkkitavaroiden kohdalla on käynyt niin, että sitä mukaa kun olen tajunnut, että minulla olisi varaa niihin, olen voinut jättää ne ostamatta. Luis Vuittonin veska (ja tämä on sitten vain esimerkki, en pidä niistä susirumista kasseista) on ollut haluttava vain siihen asti, että olisin voinut ostaa sen kyseisen hankinnan vaikuttamatta talouteemme juuri lainkaan. Sen jälkeen se lakkasi olemasta merkittävä tai edes haluttava tekijä. Samoin on käynnyt monille muille jutuille, kuten niille merkkivaatteille, joiden kohdalla ajattelumalli on muovautunut muotoon: "voisin, jos halusin, vaan miksi ostaisin, kun en tarvitse".   Elämä on valintoja ja priorisointia, se mitä yksi pitää arvokkaana on toiselle merkityksetöntä. Minun valintani on se, että en edes yritä opetella pois kerran oppimastani pihiydestä. Käytän edelleen vaatteeni rievuiksi ja ostan jauhelihaa valmisruoan asemasta, jätän ravintolassa drinkin väliin, hehkutan estottomasti halpoja löytöjäni ja mainostan suureen ääneen edullisia tarjouksia. Blogissani koetan olla keskittymättä liikaa nuukuuteen, mutta kierrätysvinkeiltä ja vanhoilta rievuilta ei vaan voi välttyä. Se on minulle niin luontaista, kuten eräässä peli-illassa työkavereiden kesken tuli ilmi. Milloin viimeksi-pelissä kohdalleni tuli kysymys: koska viimeksi koit maksaneesi jostain liikaa? Vastauksissa oli useampi kuin yksi "ei koskaan"-vaihtoehto ja perusteluina todettiin, että sinä nyt vaan olet sellainen ihminen, ettet maksaisi liikaa mistään. No, sellainen minä toisaan olen, pihi - omasta mielestäni hyvällä tavalla pihi. :-)  

Minun pihiyteni on myös sen erään vanhan sanonan syvää kunnioittamista eli ei ne suuret tulot, vaan ne pienet menot. Aina olen pyrkinyt elämään elämäni niin, että joku kolikko jäisi pahan päivän varallekin jokaisesta palkasta. Tai ainakin melkein jokaisesta, sillä silloin kun reissuun lähdetään, ei välttämättä jää palkasta mitään ja saattaa mennä vähän jemmojakin, mutta sehän onkin elämyksien kokoamista ja silloin ei nuukailla. Säästellään taas sitten arjessa.   Myönnän, että paljon jätän haluamiani tavaroita ostamatta käyttäen näitä samoja vanhoja perusteluja: Mihin sinä sitä oikein tarvitset? Taasko laukku/huulipuna/kynsilakka - eikös sinulla ole noita ja vaikka miten paljon? Sillä kun en osaa hävittää toisesta päästä, ei kaappeihin tahdo mahtua mitään uutta ja siksi ostamisen rajoittaminen on paikallaan. Pihiyttä on sekin, ettei millään haluaisi heittää roskiin tavaraa vain saadakseen ostaa uutta tilalle - jotkut kykenevät tuohon, minä en. Koska pihiys on naamioitumassa mimimalismiksi tai päin vastoin, voipi olla että vuodesta 2013 tulee hankintojen osalta äärimmäisen tylsä vuosi -tammikuu: ei mitään uutta; helmikuu ei mitään uutta; maaliskuu ei mitään uutta; huhtikuu ei---