Jotenkin kummasti sitä käy kirjoitellessa niin, että aihe alkaa vetää aivan toiseen suuntaan, kuin on alunperin ajatellut kirjoittaa. Sitten sitä vain huomaa kirjoittavansa jotain aivan muuta kuin oli valmiiksi miettinyt, eikä millään pysty kääntämään kelkkaa enää takaisin sinne uralle, minne oli alunperin ajatellut.
Miettiessäni alunperin tuota pihiyden perimmäistä olemusta oli tarkoitus kirjoittaa myös esimerkiksi siitä, että paikkaan vaatteni, parsin sukkani ja tunnen huonoa omaatuntoa tietyistä ostoksista, jotka tehdään pelkästään mielihyvän, ei tarpeen vuoksi - tietynsorttista pihiyttä sekin (Hupaisaa sinänsä, että tätä näyttää olevan liikenteessä. Tyyliä metsästämässä-blogin Veera kirjoitteli suunnilleen samasta aiheesta samaan aikaan kun minä pohdin, miten kääntää asia järkeviksi sanoiksi). Aikamoista koulutusta tuo huvin vuoksi hankittavien tavaroiden ostamatta jättäminen on itseltä vaatinut ja aina silloin tällöin se perimmäinen pihi hautautuu jonnekin ja tulee ostettua kuluttamisen ilosta ja tavaran hankkimisen nautinnosta.
Eilen sentään sain onnitella itseäni eräästä niskalenkistä, jonka sain itsestäni. En ole tilannut Yves Rocherilta varmaan vuoteen ellei jo kohta kahteen mitään. Tällä kertaa he sitten olivat asettaneet houkuttimeksi jotain sellaista, että melkein lankesin. Kaikkihan tietävät suuren rakkauteni laatikoihin, joissa voi säilyttää vaikka mitä kivaa. Tämän kertainen Y.R:n tilaajalahja olikin sitten 4 kappaletta eri kokoisia kokoontaittuvia laatikoita. Eikä siinä vielä kaikki, noista kaksi oli vihreitä valkoisilla palloilla. Jos minulla olisi kynnet, mitä syödä, olisin varmaan jyystänyt ne ostohimossani juureen asti. Herra Kirjoituksestakin oli tosi paljon tukea ja kannustinta: "Nuo ovat ihan sun näköiset. Totta kai sinä tilaat..." Pyörittelin papereita kaksi päivää edessäni ja pohdin tarvetta esimerkiksi kasvorasvalle ja loppujen lopuksi sain kipattua mainokset paperiroskikseen mitään tilaamatta.
Olen tänä vuonna laatinut itselleni kuukausittain tavoitteita - paitsi että helmikuun tavoitteet eivät taida olla missään näkyvissä vieläkään, vaikka koko kuukausi on melkein eletty (ne ovat kuitenkin ne jo moneen kertaan esitellyt samat eli ei uutta kynsilakkaa, ei huulipunaa, ei kenkiä, ei laukkuja, ei vaatteita ja uutena ei turhia lupauksia!). En ole uskaltanut luvata kuin kuukausi kerrallaan, että en osta kenkiä, laukkuja, vaatteita tai meikkejä. Ihailen ja pikkuisen kadehdinkin niitä, jotka pystyvät tekemään tuon lupauksen kokonaiseksi vuodeksi kerrallaan (tämäkin tuntuu olevan suuresti muotia, aiheesta on tehty tutkimusta, lopputyötä ja kirjoitettu blogiakin), eikä huonoa omaatuntoa yhtään auta se, että minä voin venyttää kuukausittaiset lupaukseni vaikka kahteen vuoteen, mutta kuukausi kerrallaan. Tunnen kuitenkin itseni niin hyvin, että tiedän himoavani kiellettyä hedelmää. Jos siis ostokieltoni olisi voimassa vuoden, lankeaisin aivan varmasti. Kun se on voimassa vain kuukauden kerrallaan, voin aina "huijata" itseäni uskomaan, että ensi kuussa ostan sitten vaatteita, kengät jne. ja siirtää tuolla tavoin ostotarvetta.
Tuntuu äärimmäisen ristiriitaiselta, että kaltaiseni pihi ihminen tuntee tarvetta ostaa, mutta niin yleensä käy silloin kun joku asia on kielletty. Ja kielletty nimenomaan siksi, ettei ole tarvetta kyseiseen asiaan, ei sen vuoksi, että tilin saldo olisi nolla. Jos saldo olisi nolla, en varmasti ostaisi, mutta jotenkin tämä toisenlainen kielto houkuttaa rikkomaan sitä. Tasan sama pätee muuten esimerkiksi karkeihin ja roskaruokaan, jos lupaan etten käy pizzalla tai hampurilaisella, löydän itseni sieltä varsin pian. Jos en lupaa mitään, jäävät hamppikset usein ostamatta. Pitänee varmaan seuraavaksi luvata, että syön karkkia joka päivä ja en käy salilla koko viikolla - toimisikohan se?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti