Jokamiehen oikeuksia vatukosta

Tämän vuoden vadelmasato on yllättänyt minut ihan täysin. Kuivien kankaiden kasvattina olen tottunut siihen, että villivadelmia saa suurella työllä ja tuskalla koottua ehkä puolen litraa. Tuon määrän hankkimiseksi on tehty monta metsäreissua ja koluttu kaikki mahdolliset vatukot. Talvella on sitten moneen kertaan mietitty, mihin kaikkeen tuo määrä pitää saada riittämään ja varovaisesti napattu lusikallinen kerrallaan kiisselin mausteeksi tai muuhun käyttöön. Kevättalvella on päästelty surkeita huokauksia, kun vadelmat loppuivat kokonaan.

Tänä vuonna pelin henki on tosiaan ollut aivan toinen. Mieheni väitti, että ensimmäistä kertaa vadelmapuskaan tunkeutuessani ilmeeni oli kuin Roope Ankalla, joka muutaman päivän tauon jälkeen avaa rahasäiliön oven, ja tajuaa pinnan nousseen ainakin metrillä. Ensin kuulemma kasvoillani vallitsi hämmennys ja sen jälkeen kuulemma rajaton ahneus: "kaikki nämä minulle nyt heti". Kahden viikonlopun saalis lähentelee viittä litraa ja ensi viikonloppuna aion jälleen yrittää pusikkoon. Niistä saa sitten jo vaikka mitä herkkua!

Kotipaikkakunnallani on perinteisesti ollut  hyvin tiukat marjapaikkasäännöt ja auta armias sitä onnetonta, joka niitä sattuu rikkomaan. Muistan miten eräs tuttava kertoi, että oli nähnyt kuinka eräs vasta paikkakunnalle muuttanut nainen tyhjensi hänen ikiaikaisen mustikkapaikkansa. Hän ei ollut saanut naista heti kiinni, mutta seuraavalla kerralla kaupan pihassa tavatessaan kertonut, miten paikan "hallinta" on siirtynyt hänelle sukupolvien ketjussa - ensimmäinen hänen sukunsa tuolla paikalla marjastanut oli hänen isoäitinsä isoäidin isoäiti. Ilmeisesti oli entinen kaupunkilainen ymmärtänyt pysytellä poissa siitä paikasta seuraavilla marjastuskerroillaan.

Väkisinkin tuli mieleeni, että mitenkähän minun kävisi, jos olisi joku alkanut minua vattupusikosta noilla menetelmillä häätää. Kovin pitkälle en sukuun vetoamalla pääsisi, sillä olen vasta neljännessä polvessa noiden pensaiden haltija, mutta ihan helpolla minua ei kyllä pusikosta olisi pois saanut.

Tuolla pusikossa on sitten ollut aikaa ajatella yhtä ja toista  mm. pohtia viimeaikoina kiivaana leijunutta keskustelua jokamiehenoikeuksista. Ymmärrän kovin hyvin asioiden molemmat puolet, sillä suomalaiset ovat perinteisesti tottuneet hyvin laajoihin jokamiehenoikeuksiin ja käyttävätkin niitä runsaasti.

Asian ympärillä käydyn keskustelun äärimmäiset laidat ovat ne, jotka ovat sitä mieltä, ettei metsän kuulu kuulua kenellekään ja ne, joiden mielestä jokaisella pitäisi olla oikeus rakentaa kaksimetrinen betoniaita tiluksiensa ympäri. Uskoisin, että valtaosan mielipide on jostain tuolta välistä. Ensimmäistä mielipidettä en allekirjoita, sillä nykyajan lait on tehty niin, että metsäkin on omaisuutta ja kuuluu siten aina jollekin - jos ei yksilölle, niin sitten valtiolle, kunnalle tai yritykselle. Monelle metsä on merkittävä ansion lähde, aika harvalle pääasiallisen toimeentulon antaja, jos puhutaan omista metsistä, mutta lisäansion väline kuitenkin.

Niille, jotka vetoavat siihen, että kyllä metsiä saa käyttää, haluan kertoa, että olen samaa mieltä, mutta että metsää tulee käyttää kunnioittaen. Valotan ajatustani seuraavan esimerkin avulla. Omistat auton ja sinulla on kaksi kaveria, jotka haluavat lainata sitä. Ensimmäinen lainaa autoasi, palauttaa sen samassa kunnossa kuin on sen lainaan ottanutkin, tankissa on saman verran bensaa ja ehkä jopa pikkuisen enemmän kuin lainaan annettaessa ja etupenkillä ehkä jopa kahvipaketti kiitokseksi. Toinen kaverisi lainaa autoa ja saat sen takaisin niin, että kyljessä on  valtava naarmu, bensatankki tyhjiin ajettuna ja kiitoksen sijasta kaveri ilmoittaa, että mä haen sen sitten taas ensi viikolla tiistaina, kun pitää ajaa yks keikka. Jos ihan rehellisesti menet itseesi, kummalle kaverille mieluummin lainaat autoasi jatkossa? Todennäköisesti käy niin, että ensimmäinen ystäväsi saa jatkossakin autoa lainaksi, mutta jälkimmäisen kohdalla saattaa käydä niin, että juuri silloin on aina omaa ajoa, kun hän autoa tarvitsisi, mikäli et kehtaa suoraan sanoa, että et enää lainaa hänelle autoa. Tuo aivan sama pätee metsään, varmasti jokainen metsän omistaja päästää mielellään metsäänsä ihmisen, joka kulkee siellä säällisesti, kokoaa marjat ja sienet siististi eikä vahingoita puita tai muuta kasvustoa. Valitettavan paljon vain näkee nykypäivänä näitä kakkoskaverin kaltaisia ihmisiä, jotka repivät marjat melkein varpuineen, katkovat oksia, vahingoittavat puita ja tekevät ties mitä kolttosia siihen vedoten, ettei metsän kuuluisi kuulua kenellekään. Vaikka sen ei ehkä kuuluisikaan kuulua kenellekään, se silti tänä päivänä on samanlaista omaisuutta kuin jonkun auto, sohva tai asunto. Et sinä kaverisi kämpässä menisi kukkaruukkuja lattialle kaatelemaan, miksi teet sen toisen metsässä. Se on nimittäin ihan verrattavissa oleva asia kukkaruukku kotona ja oksien ja taimien katkominen maastossa.

Edellä olevan perusteella voin siis todeta, että minua eivät thaimaalaisetkaan marjanpoimijat haittaa, kunhan vaan hoitaisivat marjastuksen siististi. Se vaan tahtoo olla, että vauhti on niin hirmuinen, että metsään tulee tosi rumat jäljet kun mustikatkin revitään suunnilleen varpuineen. Niiltä paikoilta, missä "thaikut" ovat käyneet, on turha seuraavana vuonna (tai ehkä jopa vuosina) odottaa satoa. Syyllistää voisi tietenkin niitä firmoja, jotka lennättävät heitä tänne- kyllä kai niiden pitäisi tehdä työntekijöilleen peli selväksi, siis se mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä ja saattaa tietoon myös se, että jotkut asuvat tarkoittaen keskellä metsää ja pihansa on heilläkin eli sinne pihaan ei saa mennä marjoja kokoamaan. Parina vuonna näitä vierastyöläisiä on meidänkin lähimetsissä ollut ja jälki on ollut semmoista, etten ihmettele, että joku maanomistaja on kaivanut haulikkoa esiin.

Kun vielä huomioidaan se, että metsänomistaja maksaa jokaisesta omistamastaan hehtaarista veronluontoista metsänhoitomaksua ja jokaisesta myydystä puusta moninkertaisen veron, en ihmettele, että metsänomistajat peräävät rajoituksia jokamiehen oikeuksiin. Eihän kenenkään muunkaan mitään muuta omaisuustta saa tärvellä, joten miksi metsän pitäisi olla poikkeus tuosta säännöstä. Molemmilla olisi siis peiliin katsomisen paikka, metsänomistajan ei heti tarvitsi olla rakentamass betonibunkkeria metsänsä suojaksi, mutta kyllä jokamiehenoikeuksien nojalla toisten tiluksilla liikkuvat voisivat myös miettiä sitä jälkeä, jonka itsestään luontoon jättävät ja alkaa rajoittaa toisen omaisuuden tahallista tärvelemistä.

Loppukevennykseksi vielä todisteita siitä, että muutakin punaista herkkusatoa on luonto meille kypsyttänyt.