Kovasti olen kiltti ollut ja pikkuisen paniikkia ilmassa

Aloitin uuden vuoden lupausteni täyttämisen heti, koska muutoin ne jäävät täyttämättä. Olen siis käyttänyt eilisen vapaapäiväni käymällä läpi vinttikomeron antia ja lajitellut sitä kolmeen kasaan. Ensimmäiseen, pienimpään laatikkoon, poimin ne vaatteet, joita vielä voisin ajatella käyttäväni. Toiseen, vähän isompaan pakkasin huuto.nettiin ja netcycleriin menevät tavarat (ja niistä suurimmasta osasta teinkin jo kauppa- tai vaihtoilmoitukset eli olen tosissani ollut ahkera) ja kolmanteen, suurimpaan kasaan, valitsin kaikki ne tavarat, jotka lähtevät suoraan kierrätykseen. Eivätkä nuo viimeksi mainitut ole sen huonompia kuin muutkaan, ne vain ovat niin tavanomaisia, ettei maksa vaivaa käyttää aikaa niistä tehtäviin ilmoituksiin, niitä kun on tarjolla kymmenittäin jo muutenkin. Sen verran siis olen taloudellinen eli säästän kallista aikaani, joka tuntuu muutenkin aina loppuvan kesken, ja laiska eli en viitsi nähdä vaivaa ilmoituksen eteen, joka tuskin tuo kauppaa.

Otsikon toinen osa liittyy sitten hupaisaan tapahtumaan, joka aiheutui noista vaatteista, vaikka ei se tapahtumahetkellä naurattanutkaan.

Tarina alkaa sillä tavanomaisella tavalla eli tapahtui kerran, eräänä aamupäivänä siinä jo tunnetussa suurehkossa länsi-suomalaisessa kaupungissa ja sen erään moneen kertaan mainitun kerrostalon asukkaille. Tällä kertaa tapahtumapaikkana ei ollut se keskikokoinen kerrostaloasunto vaan vinttikomero ja vinttitilat ylipäänsä. Tuon mainitun vinttikomeron haltijat, Herra Kirjoitus ja rouva Jälki-Kirjoitus, ovat säilyttäneet vinttikomeron käytävällä lipastoa. Lipaston säilytykseen on suosiollisesti saatu lupa viereisen asunnon edellisiltä omistajilta, joiden vinttikomero on saman sivukäytävän varrella. Kyseisen asunnon uusien omistajien kassan lipaston säilytyksestä ei vielä ehditty neuvotella, kun väliin astuivat paloviranomaiset ja uusi pelastuslaki, joka äärimmäisen tarmokkaasti kieltää kaiken mahdollisen irtaimen säilyttämisen vinttien käytävillä. Niinpä Herra Kirjoitus ja Rouva Jälki-Kirjoituskin ottivat lipastonsa ja raahasivat sen talon askarteluhuoneeseen, jossa se ei - ainakaan toistaiseksi - ole kenenkään tiellä. Lipaston siirtäminen olisi tarina sinänsä, mutta ei siitä tässä sen enempää. Sen sijaan palataan takaisin vinttikomerolle.

Rouva Jälki-Kirjoitus on tottunut säilyttämään avaimiaan kyseisen lipaston kulmalla aina vintissä käydessään. Aina samalla paikalla, josta ne helposti ovat olleet käteen otettavissa. Nyt arvon rouva oli suunnitellut hoitavansa vintissa käydessään kaksi asiaa yhdellä kertaa - sekä vievänsä noita jo mainittuja tavaroita takaisin vinttikomeroon ja samalla hakevansa pyykit. Mukana oli siis paitsi pyykkikori, myös pahvilaatikollinen muuta rompetta.

Kun Rouva Jälki-Kirjoitus oli saanut kaikki tavarat jaettua oikeisiin laatikoihinsa ja aikoi poistua vinttikomerosta, tajusi hän yht'äkkiä hukanneensa avaimensa. Pyörähdys ympäri, tiirailua ympäriinsä - ei, avainnippua ei näkynyt missään, ei hyllyn kulmalla, ei laatikon päällä, ei missään. Uusi, entistä tarkempi katselmus ympärille, avaimet pysyttelivät yhä edelleen piilossa. Sitten syvä huokaus ja pikkuisen järkeilyä. Avainten oli pakko olla jossain, koska ilman avaimia ei olisi päässyt vinttitilaan saati saanut vinttikomeron ovia auki. Lisää katselua, parin laatikon siirtelyä - ei avaimia.

Sitten oli pakko siirtyä astetta kovempiin otteisiin eli purkamaan äsken pakattuja kierrätykseen meneviä kasseja. Pöyhintää, möyhintää, ravistelua, puristelua, hetken kuluttua kaikki pussit ja laatikot oli käyty läpi - ei avaimia. Päättäväisesti rouva Jälki-Kirjoitus otti hyllyltä säästöön jäävien vaatteiden laatikon, vaikka tiesi, ettei ollut laittanut sinne mitään juuri sillä kerralla, mutta jos avaimet jotenkin mystisesti olisivat sinne loikanneet - jälleen pöyhintää, möyhintää, ravistelua, puristelua, eikä edelleenkään avaimia. Tuo laatikko sivuun ja huuto.net laatikon kimppuun. Laatikko tyhjäksi, kaikki tavarat ulos ja sitten taas jokaisen vaatteen kohdalla erikseen pöyhintää, möyhintää, ravistelua, puristelua, eikä edelleenkään avaimia.

Tässä kohtaa alkaa olla jo pikku paniikki vallalla, avainten on pakko olla jossain, kun kerran vinttikomeroon on päästy sisään. Uusi katselu ympärille, kurkistelua laatikoihin, joihin avaimet olisivat saattaneet pudota, laatikoiden läpi käyminen toiseen kertaan. Harmistunutta tuhahtelua ja entistä ankarampaa pohdintaa. Eikä mitään havaintoa kadonneista avaimista.

Kesken yltyvän paniikin rouva Jälki-Kirjoitus tajusi vilkaista vinttikomeron eteen käytävälle ja tajusi käytävällä olevan pyykkikorin lojuvan omituisen vinossa asennossa. Voisiko olla??? ajatteli hän ja syöksyi siirtämään pyykkikoria - ja kas, sieltä pyykkikorin altahan se kadonnut avainnippu löytyi. Enemmän kuin pikkuisen häpeissään ja lohdullisena siitä, ettei ollut hätyyttänyt paikalle sen paremmin poliisia, palokuntaa, rajavartiostoa kuin Herra Kirjoitustakaan pakkasi rouva Jälki-Kirjoitus pöyhimänsä, möyhimänsä, ravistelemansa ja puristelemansa tavarat takaisin laatikoihin, sulki vinttikomeron oven ja lähti hakemaan kuivia pyykkejään vakaasti päättäneenä, että seuraavalla kerralla hän osaa ripustaa avainnippunsa roikkumaan lukon sinkilästä vinttikomeroon mennessään.

Että sen pituinen se.