Matkalla paremmaksi ihmiseksi

Tähän asti olen elänyt luulossa, että meillä eletään hyvinkin fiksusti ja ruokahävikin määrä on suunnilleeen nolla eli mitään syömäkelpoista ei mene roskiin eikä myöskään ruokaa pilaannu syömäkelvottomaksi. Tajusin kuitenkin kuluneella viikolla, että eihän tilanne todellakaan ole noin optimistinen. Tämän huomion tein heittäessäni menemään kokonaisen granaattiomenan, joka oli päässyt homehtumaan - ja vain siitä syystä, etten muka ollut missään välissä ehtinyt käyttämään viittä minuuttia sen puhdistamiseen syömäkelpoiseksi siis siementen irroittelemiseksi kuorista. Kun vielä samaan kertaan jouduin poistamaan pari liiaksi pehmennyttä persimonia ja yhden homeisen tomaatin biojätteeseen, kirosin hartaasti itseni jonnekin valottomaan paikkaan syvälle. Mitä järkeä on maksaa itsensä kipeäksi ulkomaan hedelmistä tai suomalaisista vihanneksista ja kipata ne sitten roskikseen? Pahimpana kaikesta vielä se, että sitä luulee olevansa jotenkin parempi ihminen: "meiltähän ei koskaan tule ruokahävikkiä, kyllähän kunnon ihmisen pitää pystyä huolehtimaan siitä, että kaikki ostettu tulee ajoissa syödyksi eikä pääse pilaantumaan."

Loppuvuonna aion tiukasti pitää kiinni siitä, että yhtään ruokaa ei pääse pilaantumaan eikä siis joudu roskiin. Saman otan ensi vuoden tavoitteeksi, se mitä on hankittu, syödään. Tarvittava aika ruoan valmisteluun ja valmistukseen revitään sitten vaikka mistä ja yritetään löytää reseptejä, joiden avulla kaiken hankitun pystyy hyödyntämään. Jos kaupassa hyvältä tuntunut hedelmäostos ei maistukaan sellaisenaan, voi sen aina piilottaa smoothieen tai pirtelöön. Marjoja koetan syödä entistä ahkerammin, ne kun ovat varsin edullinen tapa korvata kalliit hedelmäostokset ja niitä kun on useampaakin sorttia valmiina pakkasessa.

Ensi vuonna yritän siis tosissaan pitää kiinni siitä, että huushollimme ruokahävikki olisi nolla - kaikki mitä hankitaan tai saadaan tulee myös syödyksi, eikä mitään päästetä pilaantumaan tai jätetä käyttämättä. Viikottaisia ruokalistoja en ala edelleenkään suunnitella, mutta entistä tarkempaa huomiota kiinnitän siihen, että ruokabudjetti pysyy raameissaan ja tavaroiden käyttö järkevänä.

Valmis joulu

Pariin kertaan olen tainnut sanoa, että en ole jouluihmisiä. Joten yhdet jouluverhot riittävät mainiosti, enempää ei tule.

Kalevala korun joulukoristeet tietenkin ripustelin esiin. Koska meille ei tänä vuonna tule joulukuusta, ripustelin koristeet eteisen peiliin roikkumaan. Olkoon minkälainen tyylirikko vaan, mutta siinä ne ovat nyt esillä ja perustekin on selvä: näen ne ensimmäisenä kotiin tullessani ja viimeisenä lähtiessäni.

Jouluvalotkin tuli laitettua ikkunoihin. Nekin olisin ehkä muutoin voinut jättää laittamatta, mutta kerrostalossa näyttää äärimmäisen hölmöltä, jos yhdet ikkunat ovat pimeänä, kun kaikissa muissa on valot eli sosiaalisen paineen saattamana virittelimme ikkunoihin perinteiset kyntteliköt ja kynttilärivit. Riittävän helppoa selkeää ja yksinkertaista, ei mitään ylimääräisiä krumeluureja ja sähellyksiä.

Asennemuutosta ilmassa

Joko olen päänsisäisesti jo niin kauan työstänyt tuota parina aikaisempana päivänä pohtimaani kohtuullisuus- asiaa tai sitten sillä on supernopeita vaikutuksia, sillä huomaan miettiväni monia aikaisemmin haasteellisia asioita ihan ei kantilta.

Yhtenä hyvänä esimerkkinä laihduttaminen. Minun ei ole pakko laihduttaa, koska laihduttaminen, jos mikä, on minulle pakkosuorittamista hampaat irvessä. Sen sijaan jos painoni putoaa ja kroppani kiinteytyy terveellisempien ruokavalintojen ja lisääntyneen liikunnan vuoksi, niin saa tapahtua. Lupaanpa vielä ottaa ilon irti asiasta. Liikun, koska se tuottaa minulle iloa ja saan nauttia sen tarjoamista adrenaliini- ja endorfiini"myrskyistä". Voisiko tätä peräti kutsua positiiviseksi noidankehäksi, sillä yksi onnistuminen ja positiivinen kokemus johtaa helposti toiseen ja se jälleen kolmanteen.

Minun ei myöskään ensi vuonna tarvitse ostaa uusia vaatteita, sillä todistettavasti voin tehdä omasta vaatekaapistani löytöjä ja vieläpä yllättyä niistä. Voin myös riemuiten heittää pois loppuun kuluneita vaatteita ja ottaa ilon irti siitä, miten niiden on viimein todellakin loppuun käytettyinä aika poistua vaatekaapistani. Vielä isomman ilon otan asiasta irti silloin, kun kyseiset vaatteet poistuvat kokonaan lämmöksi eli päätyvät energiajätteeseen - tätä on odotettavissa alkuvuodesta jonkin verran, sen verran olen jo tiettyjä vaateryhmiä silmäillyt. Silti saan olla onnellinen myös siitä, että vaatteet ovat palvelleet niin hyvin käytössä että päätyvät viimeiselle matkalleen vaatekaapista ja silti voin taata etten takuulla heitä pois mitään mitä voisi vielä hyötykäyttää.

Sama löytämisen ilo koskee myös kenkävarastojani. Uskon vakaasti, että minulla on kenkiä niin paljon, että niistä riittää kaikkiin tarpeisiini ensi vuoden aikana. Mikäli näin ei olisi, yritän keksiä lähinnä sopivan ratkaisun ja tuunata olemassa olevista vaihtoehdoista jotain sopivaa ja pääsen jälleen käyttämään luovia kykyjäni. Ideoita kun olisi, mutta niiden toteuttamiseen ei aina ole aikaa ja paikkaa. Jotenkin minulla kuitenkin on sellainen tunne, että kyse kenkien riitävyydessä on enemmän asenteista kuin todellisesta tarpeesta.

Ensi vuonna saan myös opetella uusia taitoja, aion näet vihdoin ja viimein oppia, miten kulmakarvat väritetään luomivärillä ja siveltimellä. Minua ovat jo kauan kaapissa odottaneet väriltään tähän tarkoitukseen täydellinen luomiväri ja hyvä sivellin. Nyt kun luonnollisen runsaat kulmakarvat ovat muodissa, on täydellinen hetki opetella tuo taito.

Haluan oppia myös hetkestä nauttimisen taidon ihan uudella tavalla, katsella aurinkoa, lumisadetta, kotiani ja ruokalautastani uusin silmin. Katsoa intensiivisesti ja nähdä syvemmälle, hengittää kerran, kaksi, viisi juuri tuohon hetkeen ja näkyyn keskittyen, sen syvälle mieleeni painaen. Nauttia sen hetken ainutkertaisista äänistä, tuoksuista, valoista, väreistä, aivan kaikesta.

Ole armollisempi itsellesi

Alan toistaa itseäni kuin rikkoonut äänilevy, mutta jotenkin ajatukset nyt vain kiertyvät väkisinkin tämän teeman ympärille. Kun eilen pohdiskelin sitä, eikö kohtuullinen riittäisi, olen tänäänkin samoissa ajatuksissa. Ensimmäinen askel tuolla kohtuulisen riittämisen tiellä on se, että pitää olla armollinen itselleen ja lakata vaatimasta mahdottomia.

 

Useinhan olemme itse itsemme pahin ruoska, vaatimusten asettaja ja kriitikko. Välillä vain tuntuu siltä, että mikään ei riitä. Asiat ovat yhtä kaaosta ja vuorokauden tunnit loppuvat kesken. Elämässä kaikki ei vain mene aina niin kuin suunnittelee. Tavoitteet eivät ehkä toteudu ihan niin nopeasti kuin on ajatellut. Kilot eivät karise, juoksulenkit jäävät tekemättä ja se uusi työpaikka ei löydykään heti. Asioille pitäisi antaa aikaa. Kun luottaa itseensä, toteutuvat tavoitteet, kun on niiden aika.  Miten voisimme olla itsellemme armollisempia? Miksi läheisille, ystäville ja tutuille on usein paljon helpompi olla ymmärtäväinen ja inhimillinen kuin sille tärkeimmälle eli itselleen.  Ole armollinen itsellesi, et ole täydellinen, eikä sinun tarvitsekaan olla.

Lainaan tähän huippukuntoon.fi - sivustolla kirjoittaneen Anne Karilahden tekstiä, koska hän on sanonut asian paremmin kuin mitä minä koskaan osaisin: "Soimaatko itseäsi epäonnistumisista? Se ei johda mihinkään! Syyllisyydestä tulee huono mieli, joka ei vie eteenpäin. Epäonnistumisen hetkinä kannattaa ajatella, mitä arvokasta kyseinen hetki meille opettaa."
Tämän voi kääntää myös niin, että kun riitämme itsellemme, riitämme myös muille ja koko maailmalle.

Tähän ajatukseen lienee hyvä lopettaa tämän asian pohdiskelu ja kääntää katse kohti tulevaa, ensi vuotta ja uusia suunnitelmia. Yritän muistaa palata tähän tekstiin takaisin ja lukea yhä uudelleen tuota lausetta: kun riitämme itsellemme, riitämme myös muille ja koko maailmalle. Voisin saman tien tehdä uuden vuoden lupauksen, olen armollisempi itselleni ja hyväksyn sen, että toisinaan aika ei vain riitä kaikkeen, mitä haluaisi tehdä. Silloin voin jättää blogin tauolle ja tehdä jotain muuta, jos se tuntuu paremmalta tuntematta siitä huonoa omaa tuntoa. Kun minä hyväksyn sen, etten kykene kaikkeen ja ehdi kaikkea, hyväksyvät muutkin sen - toivottavasti.

Kohtuullinen riittää

Kun eilen mietin, mitä kaikkia vaatimuksia asetamme itse itsellemme tai otamme vastaan ympäristöltämme, jätin onnekseni miettimättä sen, mitä kaikkia vaatimuksia blogille voidaan esittää (ammattivalokuvaajatason mielenkiintoiset kuvat, soljuva sujuvasanainen teksti, kaunis ja houkutteleva ulkoasu ja ties mitä muuta). Koska jos alkaisin noita kaikkia miettiä, saattaisi jäädä tämäkin teksti kirjoittamatta, sillä enhän minä täytä noista mitään. No, voin kuitenkin aina vedota siihen, että blogini on päiväkirjani, ja koska se ei tuo leipää pöytääni, ei minun tarvitse täyttää kenenkään ulkopuolisen asettamia kriteerejä. Jos minulle itselleni riittää kohtuullinen laatu, saa se riittää muillekin.

Oikeastaan tuo lause "ei tarvitse täyttää kenenkään ulkopuolisen asettamia kriteerejä" on se mystinen avain, jota olen useampaan kertaan miettinyt. Myönnän kernaasti olevani musta-valko-ajattelija, jonka maailmassa harmaa sektori on äärimmäisen kapea. Asiat joko ovat jotain tai sitten eivät ole, mutta ei ole mitään puolinaisuuksia. Tuon ajattelutavan rasitteena toki tulevat sitten myös ne kriteerit, joita tulee asetettua itselle ja muille: "en ole kunnollinen vaimo, jos ei koti ole aina viimeisen päälle siisti", "aina pitää olla vierasvaraa kaapissa sen verran, että edes kahvit tarjoaa", "kyllä minun pitää pystyä laihduttamaan, kun kaikki muutkin (luin lehtijuttua naisesta, joka oli laihduttanut 60kg) pystyvät", "pitäisi varmaan ilmoittua opiskelemaan jotain lisää, kai minä vielä näiden kolmen työn ohessa ehtisin jonkun tutkinnon, jos vähän tingin yöunistani...", "mitä minun pitäisi tehdä, jotta olisin edes puoliksi noin tyylikäs kuin tuo kuvan nainen" ja niin edelleen - loputtomiin. Aikamme vaatimuksien mukaan pitäisi siis olla kaunis, rikas, menestyvä, korkealle koulutettu, kaiken pitäisi olla niin superlatiivista: suurinta, mahtavinta, kauneinta, rikkainta.

Entäs jos ei ihan oikeasti tarvitsisi? Entä jos se kohtuullinen riittäisi? Elämiseen soveltuvan siisti koti, jossa jossain nurkassa on pari villakoiraa, tavallinen kroppa, jossa ikääntymisen merkit näkyvät, tylsän keskiluokkainen peruskoti ilman jättimäisiä maisemaikkunoita järvelle, tavallinen turistiluokan Kanarian matka sen Fizin ja Cheychellien kiertomatkan sijaan, tentistä läpipääseminen parhainen arvosanojen sijasta, vähän pörröinen ja ryppyinen olemus sen viimeisen päälle huolitellun sijaan.

Jospa ottaisin ensi vuoden tavoitteekseni sen, että kohtuullinen riittäisi. Aina ei tarvitisi suoriutua viimeisen päälle, vaan voisi esimerkiksi mennä vähän lähempää rimaa. Olisko elämä minulle tai meille kaikille helpompaa, jos kohtuullinen riittäisi.

Kohtuuttomat vaatimukset

Olen jo pidemmän aikaa pohtinut sitä, millaisia vaatimuksia ympäristömme ja ennen kaikkea me itse asetamme itsellemme. Omista prioriteeteista tietenkin riippuu se, mitkä näistä kokee tärkeiksi ja tavoittelemisen arvoisiksi, mutta nopeastikin miettien lista on melkomoinen.

Ensinnäkin paineet kohdistuvat ulkoiseen habitukseen ja talouteen, seuraavaksi näiden myötä koulutukseen, perheeseen, kotiin. Meille annetaan ymmärtää, että jokaisen naisen pitäsi olla vähintäänkin Dita von Teesen ja missin sekoitus, jolla on treenatun fitness-mallin vartalo eikä grammaakaan ylimääräistä rasvaa, mutta kuitenkin isot tissit ja uhkea takamus. Tällä olennolla pitäisi olla loppumattoman pitkät ripset, valtavasti tukkaa ja runsaat huulet, eikä yhtään ylimääräistä karvaa törrötä sen paremmin kampauksesta kuin muualtakaan. Kaikkien pitäisi seurata trendejä tai vähintäänkin pukeutua muodikkaasti ja tyylikkäästi, vaatteet aina rypyttömiä, tahrattomia ja jalassa vähintään seitsemän sentin korot oli kesä tai talvi, kelillä kuin kelillä. Lisäksi pitää pitää huolta ulkonäöstään ja noudattaa terveellisiä elämäntapoja sekä kuntoilla viidestä seitsemään kertaan viikossa. Epäterveellisesti syövä läski ja liikunnanvihaaja ei ainakaan saa olla. Vanhentuakaan ei missään tapauksessa saa, pitää kiristää, tiristää, käyttää rasvoja, vetkuttaa ja vatkuttaa, jotta mistään ei vain näkyisi se, että ikää on enemmän kuin 17 vuotta.

Pitäisi olla hyvinpalkattu ja haastava työ, jossa viihtyy mieluiten yli 50 tuntia viikossa ja saa onnistumisen kokemuksia, ja josta saatu palkka mahdollistaa sen suomalaisen kestounelman, omakotitalo järven rannalla keskellä kaupunkia, toteuttamisen tuosta vaan ilman lainahelvettiä tai penninvenytystä. Pitäisi saada aikaan kaksi kaunista, aina mallikelpoisesti käyttäytyvää, lahjakasta lasta ja tohtoritasoinen yliopistotutkinto tuosta vaan, mieluiten kaikki tuo parissa vuodessa siinä työssä käynnin ohessa ilman, että koskaan tuntuu siltä, että olisi kiire minnekään tai että aika loppuisi. Lapsien kanssa pitäisi viettää laatuaikaa vähintäänkin kolme tuntia päivässä ja lisäksi osallistua heidän harrastuksiinsa paitsi kuljettamalla myös kannustamalla ja läsnäolemalla. Pitäisi sisustaa kaunis ja trendikäs koti, jossa silmä lepää ja joka kelpaisi sinällään sisustuslehteen ilman sen kummempia siivouksia tai järjestelyjä. Sama toiseen kertaan mökillä, jossain merenrannalla tai vaihtoehtoisesti Lapissa, Italiassa tai Karibialla. Puutarhan pitää kukoistaa ja nurmikon olla leikattuna millimetrilleen yhtä pitkäksi kaikkialla, kasvustoa pitää tietenkin laajentaa joka vuosi kulloinkin muodissa olevilla kukkasilla ja kasveilla. Purjevenekin pitäisi olla ja golffaamaan ehtiä kolmesti viikossa.  Pihaan tietenkin kaksi uutta autoa, jotka vaihdetaan vuoden välein ja vähintään pari pitkää kaukomatkaa joka vuosi. Pitäisi tienata joka vuosi pari miljoonaa, joista toiset kaksi kulutukseen ja toiset säästöön; rahastoihin ja osakkeisiin, joiden kurssikehitystä pitäisi myös aktiivisesti seurata.

Pitäisi pystyä tuosta vaan tekaisemaan viiden tähden illallinen kotikeittiössä nollabudjetilla. Syksyllä pitäisi säilöä kaikki mahdolliset herkut talvenvaralle ja jouluna kokata kaikki mahdollinen itse alusta loppuun, suursiivousta ja kaappien puhdistusta tietenkään unohtamatta. Kotisängyssä pitäisi pystyä samanlaisiin akrobaattisuorituksiin kuin pornovideoiden tähtöset, koskaan ei saisi olla väsynyt tai muuten surkea. Näiden kaikkien lomassa pitäisi pystyä keskustelemaan sivistyneesti, tohtorisihmisen, totta kai, kuin Nobel-palkittu kirjailija ja esiintymään kuin näyttelijä konsanaan. Eikä tietenkään olisi pahaksi, jos vielä laulaa luikauttaakin osaisi oopperatähden tapaan tai ainakin pimputtaa pianoa  kuin Grigori Sokolov.

Näin esitettynä tuo kuulostaa mahdottomalta, mutta tuo on juuri se malli, mitä meille monista medioista tyrkytetään, vai pitäisikö korjata on tyrkytetty. Osa tarjoaa edelleen tätä puuterihuttua, mutta onneksi toisenlaisiakin suuntauksia on nähty - tosin mielestäni on olemassa viitteitä siitä, että ollaan menossa toisesta ääripäästä toiseen. 

Kun hetkeksi pysähtyy miettimään sitä, onko tuo kaikki mahdollista kaikille, ei voi kuin tulla siihen tulokseen ettei ole. Tuo saattaa olla suurimmalta osaltaan mahdollista yhdelle miljoonasta, ei välttämättä hänellekään. Jos ja kun tuo kuitenkin on se suoritustaso, joka meidän kaikkien pitäisi saavuttaa, ollaan suossa, syvällä hetteisessä suonsilmäkkeessä. Vaikka ei nukkuisi yhtään, on tuo silti mahdotonta, vuorokaudessa ei kertakaikkiaan ole niin paljon tunteja, että tuon kaiken ehtisi. Ei siis ole ihme, että tuollaisen vaatimustaakan alla naispolo uupuu ja kokee itsensä riittämättömäksi. Olisiko meidän kaikkien siis aika yhdessä hiukan laskea rimaa ja olla tyytyväisiä siihen, mitä meillä nyt on. Kuusta taivaalla saa toki haaveilla, mutta kannattaisiko lopettaa se tikapuiden rakentaminen, ei niillä kuitenkaan sitä kuuta saavuta.

Joulukalenteriton joulukuu

Melko monessa blogissa on joulukuun iloksi tarjolla mitä hauskimpia ja kutkuttavampia joulukalenterijuttuja. Kuten jo pari päivää sitten totesin, minun joulukalenterinani tänä vuonna toimii työkalenteri, joka kertoo, miten usein pitää olla töissä.

Fyysisesti emme suinkaan ole ilman joulukalenteria, sillä meillä on kaksin kappalein "aamuaviisin" eli paikallisen maakuntalehden tarjoamia kalentereita, koska vanhempani antoivat meille omansa. Noiden lisäksi meillä on Star Wars suklaakalenteri ja partiolaisten joulukalenteri eli kyllä luukkujen avaamista piisaa.

Omassa elämässäni aion myös availla luukkuja ja pohtia erinnäisiä asioita monelta kantilta, voisiko sitä kutsua vaikka henkiseksi joulukalenteriksi. Ehkä jokusen haasteenkin voisi tälle kuulle näin joulun kunniaksi heittää itselleen, kuten vaikkapa pitkästä aikaa kuukauden mittainen ostosten seuranta, paljonko sitä tulee näin juhlakaudella kannettua ruokakauppaan vai pääseekö normaalia vähemmällä, kun pöperöi muiden pöydissä. Lisäksi puhuimme Herra Kirjoituksen kanssa vakavasti siitä, että kävisimme joulukuussa vain kahdesti ulkona syömässä - haasteensa siinäkin.

Samalla voisi seurata, saanko aikaiseksi kymmenen kulutuksetonta päivää tämän kaiken ostoshysterian keskellä. On myös ihan hyvä aika pohtia tulevaa, miettiä mitä ensi vuonna, mihin haasteisiin kannattaa napata kiinni jo vuoden alusta (väittäisin, että kosmetiikkapoistojen seuranta, poistuvat ja saapuvat tavarat sekä ruokakirjanpito olisivat sellaisia) ja mitä kannattaa vielä sulatella vähän pidemmälle vuoteen (esimerkiksi vuoden 2015 ostoslista) ennen kuin ne lyö lukkoon.