On aika koota yhteenveto viimeisimmistä "cityvierailuista", joita kuluneen viikon osalle on tullut yllättävän paljon, johtuneeko sitten edellen vallalla olevastas shoppailuhimostani vai mistä.
Ensiksi tänään valittelen sitä, ettei minulla ollut kameraa mukanani. Olisin nimittäin halunnut laittaa tähän kaksi valokuvaa kaupungilla kohtaamistani henkilöistä, otsikoilla äärimmäinen tyylikkyys ja tyylittömyys. Ensimmäisen edessä olin suorastaan mykistynyt, niin yksinkertaisen loistokasta se oli. Asun kantaja oli noin kolmekymppinen nainen, melko pitkä ja hoikka, mutta se ei varsinaisesti vaikuta asun tyylikkyyteen. Alhaalta ylöspäin lähdettäessä ensinnä olivat musta tavalliset matalakorkoiset kävelykengät, sitten mustat housut sellaista hivenen lahkeista kapenevaa perusmallia, yläosassa oli musta takki tai jakku, jota en ehtinyt katsella sen tarkemmin. Tämä siksi, että huomioni varasti laukku, jota nainen kantoi olkapäällään, se oli iso ja jännittävä violetti, itse asiassa sellainen kasarivioletti, jota on hirveän vaikea määritellä, koska se on jotain aniliininpunaisen ja violetin väliltä, mutta joka tapauksessa ihan kaunis väri (jollain muulla kuin minulla). Tämän laukun kanssa oli asusteena samansävyinen liukuva värinen kaulahuivi, jossa päävärinä oli tuo sama violetti ja täsmälleen samansävyinen hiusdonitsi. Uskomatonta, miten tehokas yhdistelmä tuo kolmikanta oli... Jäin suunnitteen tuijottamaan suu auki.
Toinen se vähemmän mielyttävä esimerkki oli sitten kaikessa kaameudessaan juuri päinvastainen. Näin henkilön ensin takaa päin ja vähän ihmettelin ja sitten edestä ja meinasin ajaa kolarin... Takaa alhaalta lueteltuna ilmestys näytti tältä: siistit beigen väriset kävelykengät (ihan ok, ei mitään hämminkiä tähän asti), sitten puhtaan valkoiset 100 denierin polvisukat 5 cm leveällä puristavalla kuminauhalla uponneena valkoiseen suonikohjuiseen lihaan, sitten sitä lihaa polvitaipeen kohdalta paljaaltaan noin 15 cm. Sitten polven yläpuolelle ulottuva leveähelmainen malliton hame, jonka toinen lieve uloittui noin 10cm alemmas kuin toinen, hame oli väriltäänepämääräisen hiekanruskea (kaunis väri) ja juuri sen verran eri sävyinen kuin kengät, että kiinnitti huomiota. Hameen yläpuolelle liepotteli luunvärinen a-linjainen takki, joka sai ilmestyksen näyttämään ainakin puolitoista metriä leveältä, jälleen sellainen melkein sama sävy, mutta kuitenkin sen verran eri, että tökkäsi silmään. Komeuden kruunasivat pitkät punavioleteiksi järjätyt auki olevat hiukset. Tein siis väärän päätelmän ja ajattelin kyseessä olevan maksimissaan noin 40-vuotiaan ihmisen (hiusrasisti, myönnetään), kun rouva sitten kääntyi - todisti naamataulu, siis mitä sen tuumaisen maalikerroksen ja pinkin huulipunan alta saattoi nähdä iäksi lähempänä 60 vee... Etupuolelta ehdin nähdä vain valkoisen runsain paljetein ja glitterein koristellun t-paidan (takki oli auki) ennen kuin minun oli pakko keskittyä fillaroimiseen. Valitettavasti tätä ei voi sanoin kuvata, se olisi pitänyt nähdä.
Jos on pakko määritellä, mikä eniten kauhistutti, niin nuo polvisukat. Niiden käyttö pitäisi kieltää lyhyen hameen kanssa sellaisilta ihmisitä, joiden pohkeet eivät ole mallimittaiset. Minusta yksi ällöttävimmistä asioista, mitä tiedän, ovat polvisukkien kuminauhat uppoamassa turpeaan pihjelihaan... Tästä syystä itse käytän vain nilkkasukkia ja sukkohousuja, jos on pakko pitää hametta - vannon kuitenkin housujen nimeen aina kun mahdollista, selviää tästäkin asiasta ongelmitta.
Toinen huomioni kaupungilla kiinnittänyt asia on ihmisten tapa puhua puhelimeen missä ja milloin vain ja mistä vain. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, etten itse syyllistyisi myös moiseen, mutta lupasin taas mielessäni vähentää julkista kännykän käyttöä kuunneltuani maanantaina apteekissa erään naisen paasausta sairauksistaan, leikkauksistaan ja glaukooman vaikutuksesta elämäänsä. Tänään jouduin ajelemaan jonkin juristin tai toimitusjohtajan tai vastaavan perässä, enkä voinut välttyä kuulemasta hänen kiivassanaista keskusteluaan sopimusrikkomuksesta. Tämä siksi, että arvon rouva kolmine laukkuineen teki ohittamisen kapealla jalkakäytävällä mahdottomaksi...
Minä EN halua kuulla kenenkään sairaskertomuksia tai muita asioita julkisilla paikoilla, enkä myöskään julkisissa kulkuneuvoissa. Minusta ihmisistä on tullut sillä kohtaa ärsyttävän estottomia, vai onko jälleen kerrran kyse siitä viiden minuutin julkisuudesta. Minä ainakaan en halua jakaa intiimejä asioitani ("hih hih hii... sitten se sanoi, että mulla on ihanat tissit ja sitten arvaa mitä...hih hih hih...") tai sairauksiani ("ajattele, sitten se kamala lääkäri sanoi, ettei minua enää voida leikata, kun on sitä, tätä ja tota...") tai muitakaan vastaavia asioita kokonaisen bussilastillisen tai junanvaunullisen kanssa tai kaikkien kadulla kulkevien (" Se OOOOON sopimusrikkomus, jos olemme kehittäneet tuotetta ja maninostaneet sitä ja ja ja...") kanssa.
Olenko siis omituinen, kun olen sitä mieltä, että haluan kuulla analyysit rinnoistani kotona, puhun bisneksistäni mieluiten neljän seinän sisällä enkä totisesti halua kenenkään asiaankuulumattoman tietävän sairauksistani?
torstai 25. syyskuuta 2008
tiistai 23. syyskuuta 2008
Hyvästi lintukoto
Jotenkinhan sitä kaikesta huolimatta uskoo ja ajattelee, ettei meillä, ei Suomessa, eikä ainakaan meidän pikkukaupungissamme tapahdu mitään sellaisia kamaluuksia kuin maailmalla. Jos maailmalla jotain tapahtuu, niin se on kuitenkin niin kovin kaukaista. Jotenkin Jokelan ammuskelu avasi silmät, että emme me niin turvassa taida ollakaan kuin luulemme, ei Suomi ole enää sellainen lintukoto kuin sinisilmäisesti haluamme uskoa. Minua itseäni kosketti tämä Kauhajoen tapaus tietenkin vielä enemmän, olihan se kuitenkin paljon lähempänä kuin Jokela pääkaupunkiseudulla. Nuo opiskelijat olisivat voineet olla (tai voivat ollakin, kun henkilöllisyyksiä ei vielä ole julkaistu) omien vanhojen luokkakavereideni pikkusiskoja tai pikkuveljiä tai muuten tuttuja nuoria sieltä meiltä päin.
Minusta on mielettömön ahdistavaa ja pelottavaa sekin, että wikipediasta löytyy jo nyt tarkat, päivitetyt tiedot. Esimerkiksi hakusanalla school shooting. Siellä on listat tekijöistä, uhrien lukumäärä ja vaikka mitä muuta tietoa. Minusta erityisen pelottavaksi asian tekee se, että kuka ehtii, jaksaa ja viitsii tällaisessa tilanteessa päivittää sinne ajantasaista tietoa. Sellaisen täytyy olla todella asiastaan kiinnostunut. Ehkä liiankin kiinnostunut...
Toisena väistämättömänä kysymyksenä mieleen nousee se, voiko olla kahta ilman kolmatta. Missä päin seuraavaksi paukkuu? Onko nyt menossa joku kilpailu siitä, kuka teilaa eniten oppilaita jostain koulusta? Jokelassa uhreja oli 9, Kauhajoelle on tätä kitjoittaessani vahvistettu 11 uhria, joiden joukossa ampuja itse. Olen tosiaalta tyytyväinen, että näin kävi - helpompi se kuitenkin hänelle on. Varsinkin, jos vaihtoehtona olisi ollut vihanneselämä, kuten lääkärit ennustivat.
Kolmas asia, mikä pohdituttaa, on se, että koska tämä tapahtuu sairaalassa esimerkiksi jonkin ison sairaalan ensiapupoliklinikalla? Toivottavasti niin ei koskaan käy, mutta jotenkin minä silti epäilen ja odotan...Ja tietenkin toivon, ettei se iske omalle työpaikalleni.
Neljäs ja se kaikkein kipein kysymys on: MIKSI? MIKSI? MIKSI? Mikä ajaa ihmisen niin syvälle tuskaan, että se täytyy ilmaista tuolla tavoin? Olenhan minäkin välillä pyhää vihaa täynnä, niin kuin viimeksi tänään käytyäni virastokierroksella. Sen jälkeen olin vakaasti vakuuttunut, että henkilön joka hakeutuu verotoimistoon töihin täytyy olla sekä vittumainen että tyhmä. Ja noiden lisäksi vielä itsepäinen kuin muuli. Kuitenkin ei tästä huolimatta tullut mieleeni hakea jostain pumppuhaulikkoa ja käydä listimässä tämän kaupungin verotoimistoväkeä. Kauhajokeen palatakseni, eikö kukaan tosiaan huomannut mitään? Ja vielä ahdistavampana mielessä kuohuu kysymys, kuljenko minäkin silmät suljettuina sellaisten ihmisten ohi, jotka tarvitisivat apua? Suljenko silmäni heidän hädältään ja taivastelen sitten jälkeen päin, että miten tässä näin kävi?
Osan ottoni ei paljon auta, mutta silti haluan sen julkituoda. Toivon, että nämä tapaukset saavat aikaan jotain konkreettista auttamista, ettei kenenkään enään tarvitsi purkaa pahaa oloaan näin. Monen instanssin on kuitenkin syytä miettiä toimintaansa; niin kodin, koulun, sosiaaliviranomaisten, mielenterveyspalveluiden kuin poliisin ja terveydenhuoltohenkilöstönkin. Auttaa en tällä kohtaa osaa, mutta toivon, että osaisin kulkea avoimin silmin ja ojentaa auttavan käteni silloin kun sitä tarvitaan...
Minusta on mielettömön ahdistavaa ja pelottavaa sekin, että wikipediasta löytyy jo nyt tarkat, päivitetyt tiedot. Esimerkiksi hakusanalla school shooting. Siellä on listat tekijöistä, uhrien lukumäärä ja vaikka mitä muuta tietoa. Minusta erityisen pelottavaksi asian tekee se, että kuka ehtii, jaksaa ja viitsii tällaisessa tilanteessa päivittää sinne ajantasaista tietoa. Sellaisen täytyy olla todella asiastaan kiinnostunut. Ehkä liiankin kiinnostunut...
Toisena väistämättömänä kysymyksenä mieleen nousee se, voiko olla kahta ilman kolmatta. Missä päin seuraavaksi paukkuu? Onko nyt menossa joku kilpailu siitä, kuka teilaa eniten oppilaita jostain koulusta? Jokelassa uhreja oli 9, Kauhajoelle on tätä kitjoittaessani vahvistettu 11 uhria, joiden joukossa ampuja itse. Olen tosiaalta tyytyväinen, että näin kävi - helpompi se kuitenkin hänelle on. Varsinkin, jos vaihtoehtona olisi ollut vihanneselämä, kuten lääkärit ennustivat.
Kolmas asia, mikä pohdituttaa, on se, että koska tämä tapahtuu sairaalassa esimerkiksi jonkin ison sairaalan ensiapupoliklinikalla? Toivottavasti niin ei koskaan käy, mutta jotenkin minä silti epäilen ja odotan...Ja tietenkin toivon, ettei se iske omalle työpaikalleni.
Neljäs ja se kaikkein kipein kysymys on: MIKSI? MIKSI? MIKSI? Mikä ajaa ihmisen niin syvälle tuskaan, että se täytyy ilmaista tuolla tavoin? Olenhan minäkin välillä pyhää vihaa täynnä, niin kuin viimeksi tänään käytyäni virastokierroksella. Sen jälkeen olin vakaasti vakuuttunut, että henkilön joka hakeutuu verotoimistoon töihin täytyy olla sekä vittumainen että tyhmä. Ja noiden lisäksi vielä itsepäinen kuin muuli. Kuitenkin ei tästä huolimatta tullut mieleeni hakea jostain pumppuhaulikkoa ja käydä listimässä tämän kaupungin verotoimistoväkeä. Kauhajokeen palatakseni, eikö kukaan tosiaan huomannut mitään? Ja vielä ahdistavampana mielessä kuohuu kysymys, kuljenko minäkin silmät suljettuina sellaisten ihmisten ohi, jotka tarvitisivat apua? Suljenko silmäni heidän hädältään ja taivastelen sitten jälkeen päin, että miten tässä näin kävi?
Osan ottoni ei paljon auta, mutta silti haluan sen julkituoda. Toivon, että nämä tapaukset saavat aikaan jotain konkreettista auttamista, ettei kenenkään enään tarvitsi purkaa pahaa oloaan näin. Monen instanssin on kuitenkin syytä miettiä toimintaansa; niin kodin, koulun, sosiaaliviranomaisten, mielenterveyspalveluiden kuin poliisin ja terveydenhuoltohenkilöstönkin. Auttaa en tällä kohtaa osaa, mutta toivon, että osaisin kulkea avoimin silmin ja ojentaa auttavan käteni silloin kun sitä tarvitaan...
Maanantain hiuskatastrofi
Mitä siitä seuraa, kun rouva Jälkikirjoitus tekee löytöjä ja päättää ottaa ne käyttöön?
Kyllä, melkoinen katastrofi. Koko tarina menee suunnilleen näin.
Kävimme sunnuntaina maalla ja osuin taas kerran penkomaan vanhoja kaappejani. Yhdestä löytyi pussillinen ihania pehmorullia hiuksiin, sellaisia superlonisia tarrakiinnitteisiä. Olin ylen hämmästynyt siitä, että miten olin saattanut hylätä moiset ihanuuden maalle. Miksi ne eivät olleet kaupungissa kaapeissani ja käytössä? Ne näyttivät heti siltä, että niiden kanssa voi jopa nukkua, kun normaalit rullani ovat niin epämukavat, ettei nukkumisesta ja kiharoiden tekemisestä voi mitenkään puhua yhdessä, vaikka nekin ovat huippumukavat verrattuna vanhanaikaisiin piikkipapiljotteihin.
Tulimme siis maalta sunnuntaina myöhään illalla, joten puoli yhdentoista aikaan illalla minä kiersin silmät ristissä noita patukoita hiuksiini. Pakkauksessa oli patukoiden lisäksi kangaskaistaleita, joiden muistelin olevan sitä varten, että ne saattoi kietoa patukkakiepin ympärille suojaamaan hiuksia. Minä siis värkkäsin kääröjä hiuksiini ja kun sain viisi pakettia valmiiksi, päällystin koko komeuden huivilla ja menin nukkumaan. Tähän asti kaikki sujui ongelmitta.
Maanantai aamu toi sitten valkeuden lisäksi tullessaan tuskaiset kauhun hetket. Joko minä olin kiertänyt kankaat huolimattomasti tai sitten nukun vain niin levottomasti, ettei mikään soujaus riittänyt. Kankaat olivat pettäneet ja tarrat päässeet sotkeentumaan hiuksiin. Voi itku, tuska ja hammastenkiristys... Onneksi herra Kirjoitus ei ollut kameroineen todistamassa häpeääni. Oli se meinaan melkoinen näky, kun olin saanut viidestä rullasta neljä purettua ja hiukset olivat kauniiden kiharoiden sijasta melkoisena takkupehkona osin naamalla osin selässä ja viides rulla roikkui hiuksista tiukasti kiinni, hiukset tarran karkeampaan osaan kiertyneenä ihan suoraan naaman päällä.
Vaati melkoista tahdonvoimaa repiä hiukset irti rullasta, sillä toinen vaihtoehto olisi voinut olla saksien käyttö ja sitä en todellakaan halunnut. En tosin ole lainkaan varma, aiheuttiko tuo repiminen vähemmän tuhoa kuin saksilla leikkaaminen, mutta jotenkin vain sain keinoteltua hiukset rullasta irti - sen jälkeen harjasin hiukset suoraksi ja unelmien kiharapilven pöyhinnän sijaan kiersin ne tiukalle tätinutturalle ja manasin inspiraationi alimpaan kadotukseen.
Tähän tarinaan liittyy siis jälleen hyvä opetus: jos jotain on jätetty maalle kaappiin, sillä on ihan varmaan syynsä. Mieti siis kolmesti, mikä se syy voisi olla ennen kuin ryykäät suin päin kokeilemaan kaikkea mahdollista ja aiheutat itsellesi tuskaa ja katastrofin!
Kyllä, melkoinen katastrofi. Koko tarina menee suunnilleen näin.
Kävimme sunnuntaina maalla ja osuin taas kerran penkomaan vanhoja kaappejani. Yhdestä löytyi pussillinen ihania pehmorullia hiuksiin, sellaisia superlonisia tarrakiinnitteisiä. Olin ylen hämmästynyt siitä, että miten olin saattanut hylätä moiset ihanuuden maalle. Miksi ne eivät olleet kaupungissa kaapeissani ja käytössä? Ne näyttivät heti siltä, että niiden kanssa voi jopa nukkua, kun normaalit rullani ovat niin epämukavat, ettei nukkumisesta ja kiharoiden tekemisestä voi mitenkään puhua yhdessä, vaikka nekin ovat huippumukavat verrattuna vanhanaikaisiin piikkipapiljotteihin.
Tulimme siis maalta sunnuntaina myöhään illalla, joten puoli yhdentoista aikaan illalla minä kiersin silmät ristissä noita patukoita hiuksiini. Pakkauksessa oli patukoiden lisäksi kangaskaistaleita, joiden muistelin olevan sitä varten, että ne saattoi kietoa patukkakiepin ympärille suojaamaan hiuksia. Minä siis värkkäsin kääröjä hiuksiini ja kun sain viisi pakettia valmiiksi, päällystin koko komeuden huivilla ja menin nukkumaan. Tähän asti kaikki sujui ongelmitta.
Maanantai aamu toi sitten valkeuden lisäksi tullessaan tuskaiset kauhun hetket. Joko minä olin kiertänyt kankaat huolimattomasti tai sitten nukun vain niin levottomasti, ettei mikään soujaus riittänyt. Kankaat olivat pettäneet ja tarrat päässeet sotkeentumaan hiuksiin. Voi itku, tuska ja hammastenkiristys... Onneksi herra Kirjoitus ei ollut kameroineen todistamassa häpeääni. Oli se meinaan melkoinen näky, kun olin saanut viidestä rullasta neljä purettua ja hiukset olivat kauniiden kiharoiden sijasta melkoisena takkupehkona osin naamalla osin selässä ja viides rulla roikkui hiuksista tiukasti kiinni, hiukset tarran karkeampaan osaan kiertyneenä ihan suoraan naaman päällä.
Vaati melkoista tahdonvoimaa repiä hiukset irti rullasta, sillä toinen vaihtoehto olisi voinut olla saksien käyttö ja sitä en todellakaan halunnut. En tosin ole lainkaan varma, aiheuttiko tuo repiminen vähemmän tuhoa kuin saksilla leikkaaminen, mutta jotenkin vain sain keinoteltua hiukset rullasta irti - sen jälkeen harjasin hiukset suoraksi ja unelmien kiharapilven pöyhinnän sijaan kiersin ne tiukalle tätinutturalle ja manasin inspiraationi alimpaan kadotukseen.
Tähän tarinaan liittyy siis jälleen hyvä opetus: jos jotain on jätetty maalle kaappiin, sillä on ihan varmaan syynsä. Mieti siis kolmesti, mikä se syy voisi olla ennen kuin ryykäät suin päin kokeilemaan kaikkea mahdollista ja aiheutat itsellesi tuskaa ja katastrofin!
tiistai 16. syyskuuta 2008
Kipu on edelleen kivaa
Tänään tuli sitten kokeiltua kivun sietoa monessakin mielessä. Osa yksi eli hammaslääkärissäkäynti sujui vähän huonommin - minä yritin karkuun tuolista, kun hammaslääkäritäti yritti lähestyä poran kanssa. Hammas saatiin kuitenkin paikattua, vaikka taas kerran kelasin mielessäni tekohampaiden autuutta, niihin ei ainakaan voi tulla reikiä ja vaikka tulisikin, niin ne voi lähettää hammaslääkärille yksinään.
Kivunsieto osa kaksi oli sitten Spinning& jumppatunti työporukan kanssa. Vetäjänä toimi Matti, joka on tosiaan oikein huippuhauska tyyppi ja eroaa kuntosalivalmentajan prototyypistä kuin yö päivästä. Jos normi kuntosalivalmentajamies on sellainen parikymppinen trimmattu ja öljytty tyyppi, niin Matti on sellainen viittäkymmentä lähestyvä, lupsakka, mahakas, karvainen perusäijä. Ulkonäkö tosin hämää oikein urakalla, massusta huolimatta, ohjaajamme on tosi kovassa kunnossa, eihän sille tullut edes hiki ja meikäläinen oli kuin uitettu koira. Mä huhkin naama punaisena sata lasissa ja tämä vaan vitsailee, että se oli vasta alkuveryttely, että sitten jatketaan tunti pacea päälle.
Kyllä lihaksissa tuntuu, että on jotain tullut tehdyksi. Tämä on onneksi kuitenkin sitä kipua, että se lähtee samalla kuin tulee eli lisää vatsalihasliikkeitä vaan ja muutama punnerrus jatkoksi, niin kyllä se siitä. Josko ehtisin vaikka salille ennen työpäivän alkua huomenna...
KYLLÄ! Mua viiraa päästä pahemman kerran, taidan mennä nukkumaan, mutta sitä ennen vien pyykit kuivumaan ja maistan niitä kreikkalaistyylisiä juustokolmioita, joita juustopallojen korvikkeeksi tarjottiin.
Kivunsieto osa kaksi oli sitten Spinning& jumppatunti työporukan kanssa. Vetäjänä toimi Matti, joka on tosiaan oikein huippuhauska tyyppi ja eroaa kuntosalivalmentajan prototyypistä kuin yö päivästä. Jos normi kuntosalivalmentajamies on sellainen parikymppinen trimmattu ja öljytty tyyppi, niin Matti on sellainen viittäkymmentä lähestyvä, lupsakka, mahakas, karvainen perusäijä. Ulkonäkö tosin hämää oikein urakalla, massusta huolimatta, ohjaajamme on tosi kovassa kunnossa, eihän sille tullut edes hiki ja meikäläinen oli kuin uitettu koira. Mä huhkin naama punaisena sata lasissa ja tämä vaan vitsailee, että se oli vasta alkuveryttely, että sitten jatketaan tunti pacea päälle.
Kyllä lihaksissa tuntuu, että on jotain tullut tehdyksi. Tämä on onneksi kuitenkin sitä kipua, että se lähtee samalla kuin tulee eli lisää vatsalihasliikkeitä vaan ja muutama punnerrus jatkoksi, niin kyllä se siitä. Josko ehtisin vaikka salille ennen työpäivän alkua huomenna...
KYLLÄ! Mua viiraa päästä pahemman kerran, taidan mennä nukkumaan, mutta sitä ennen vien pyykit kuivumaan ja maistan niitä kreikkalaistyylisiä juustokolmioita, joita juustopallojen korvikkeeksi tarjottiin.
maanantai 15. syyskuuta 2008
Kipu on kivaa
Olen palannut jumpasta ja istun nyt suihkunraikkaana koneella, olo on jotenkin hassu. Hassulla tarkoitan samanlaista oloa kuin viime kerrallakin - tiedostan itselläni olevan enemmän pieniä lihaksia kuin olen ymmärtänytkään. Tämä taas johtuu siitä, että isoja "lihaksia" (ei minulla mitään lihaksia ole, läskit siellä vaan sulaa) kuumottaa jännästi esimerkiksi vatsassa ja reisissä. Vastaavasti pienemmät lihakset nykivät hassusti.
Harmittaa vaan, että sellainen asia kuin hampaasta lohjennut paikka ja siitä aiheutuva särky haittasivat menoa. Kadotin lauantaina puolet isosta poskihampaan amalgaamipaikasta, ja nyt se on alkanut enenevässä määrin muistuttaa olemassaolostaan eli huomenna on pakko yritää saada hammaslääkäriaikaa, sillä tämä kipu ei ole kivaa.
Täytyy kotona kaikessa rauhassa testata tällä kertaa tekemiämme erikoispunnerruksia, sillä niitä en pysynyt tekemään kuin pari, koska sitten alkoivat pohkeet krampata, ja siinä ei paljon punnerreta, jos molemmat jalat nykivät kivikovina. Pitäisi ilmeisesti opetella punnertamaan jalat suorina, jos kerran nykyinen polvet koukussa asento käy pohkeiden päälle. Mutta kun jalat suorina punnerrettaessa tahtoo asento lipsua ja mennä sellaiseksi kuin vieressäni jumppaavalla täti ihmisellä, joka makasi melkein selällään, kun piti olla kyljellään, ja jonka punnerruksissa takapuoli oli ainakin puolen metriä käsien yläpuolella (jos oikeaoppisesti pitäisi kai nenän ja lantion kulkea linjassa siis olla yhtä etäällä lattiasta). Joka tapauksessa tällainen kipu on kivaa...
Nyt ilmeisesti pitäisi tehdä niin kuin äiti neuvoi ja kaivaa äkisti mittanauha esiin ja katsoa tuleeko tuloksia esim. kuukaudessa, sillä nyt olisi viimeinen tilaisuus tehdä aloitusmittaukset. Minä yritin vetää koko jutun leikiksi ja todeta, että sen huomaa sitten, kun vaatteet tippuvat päältä - jotenkaan en osaa olla niin tavoitehakuinen, että alkaisin vaa'an ja mittanauhan kanssa jumppaamistani mittaamaan. Minulle riittää se, että minun on hyvä olla ja kuten jo todettu kipu ON kivaa.
Harmittaa vaan, että sellainen asia kuin hampaasta lohjennut paikka ja siitä aiheutuva särky haittasivat menoa. Kadotin lauantaina puolet isosta poskihampaan amalgaamipaikasta, ja nyt se on alkanut enenevässä määrin muistuttaa olemassaolostaan eli huomenna on pakko yritää saada hammaslääkäriaikaa, sillä tämä kipu ei ole kivaa.
Täytyy kotona kaikessa rauhassa testata tällä kertaa tekemiämme erikoispunnerruksia, sillä niitä en pysynyt tekemään kuin pari, koska sitten alkoivat pohkeet krampata, ja siinä ei paljon punnerreta, jos molemmat jalat nykivät kivikovina. Pitäisi ilmeisesti opetella punnertamaan jalat suorina, jos kerran nykyinen polvet koukussa asento käy pohkeiden päälle. Mutta kun jalat suorina punnerrettaessa tahtoo asento lipsua ja mennä sellaiseksi kuin vieressäni jumppaavalla täti ihmisellä, joka makasi melkein selällään, kun piti olla kyljellään, ja jonka punnerruksissa takapuoli oli ainakin puolen metriä käsien yläpuolella (jos oikeaoppisesti pitäisi kai nenän ja lantion kulkea linjassa siis olla yhtä etäällä lattiasta). Joka tapauksessa tällainen kipu on kivaa...
Nyt ilmeisesti pitäisi tehdä niin kuin äiti neuvoi ja kaivaa äkisti mittanauha esiin ja katsoa tuleeko tuloksia esim. kuukaudessa, sillä nyt olisi viimeinen tilaisuus tehdä aloitusmittaukset. Minä yritin vetää koko jutun leikiksi ja todeta, että sen huomaa sitten, kun vaatteet tippuvat päältä - jotenkaan en osaa olla niin tavoitehakuinen, että alkaisin vaa'an ja mittanauhan kanssa jumppaamistani mittaamaan. Minulle riittää se, että minun on hyvä olla ja kuten jo todettu kipu ON kivaa.
Poistoja - 5 poistoa vaatekaapistani
Tämähän tarttuu kuin tauti, tätä on syytä varoa! Vilkaisin äskettäin vanhoja kirjoituksia ja katsoin, että edellinen poistolista oli kirjoitettu ihan syyskuun alussa eli käytännössä ne ovat sitten ikäänkuin elokuun poistoja eli nyt pitäisi sitten löytää syyskuulle vastaavat.
Ensimmäinen poisto: musta kevyesti topattu takki, joka tuli jonkin ostamani huutonettipaketin mukana ehkä noin vuosi, kaksi sitten. Ajasta, jonka se on kaapissani lojunut ei valitettavasti ole tosiaan mitään sen tarkempaa hajua, mutta tämä on varmaa tietoa: koskaan en ola kyseistä takkia käyttänyt. Se on hivenen liian iso ja itselläni on vielä toinen aivan samanlainen, mutta yhtä kokoa pienempi - se saa jäädä kaappiin toistaiseksi. Luotan tässä kohtaa jälleen homeopaattiseen viisauteen, taudin vie se, mikä on taudin tuonutkin, toimikoon sama siis vaatteiden suhteen. Laitetaan siis huuto.nettiin myytäväksi.
Samalla vintinmylläysreisulla löytyi toinenkin poisto. Tätä olen myös pitkään katsellut siellä ja miettinyt maltanko luopua vai käyttäisinkö vielä joskus. Nyt sitten tulin siihen päätelmään, ettei taida olla mitenkään välttämätön, kun kerran on tähän asti saanut vintissä olla. Kyseessä on siis 3/4 mittainen keskiruskea nahkatakkini. Ostin sen aikanaan lähes uutena, ihan uudenveroisessa kunnossa Tampereelta kirpparilta - maksoi peräti 200 markkaa, mikä oli silloisen opiskelijan budjetissa paljon, mutta kun se oli minun väriseni ja ihan uutta vastaava ja tarvitsin takin ;-). Ja kyllä minä tätä oikeasti käytinkin, monta vuotta Tampereella ja monta vuotta täällä nykyisessä kotikaupungissanikin, vintissä se on ollut vain viimeisen vuoden. Kiikutin sen kaikessa hiljaisuudessa sinne, kun meinasin kerran kaatua pyörällä sen takia, että helma jäi satulan taakse kiinni. Kohtuullisessa kunnossa tuo näkyy olevan edelleen eli siirrän tämänkin siihen huuto.nettiin laitettavien kasaan.
Kolmantena ikäviä yllätyksiä alusvaatelaatikosta (ja ilman kuvia) edellinen pesukierros oli saanut taas yhdet käyttöalkkarini levähtämään totaalisesti eli roskiin, roskiin, roskiin vaan... Ei niistä ole edes siivousvälineeksi tällä kertaa.
Neljäntenä lisää ikäviä ylläreitä samasta paikasta. Olen kasvanut ulos viininpunaisista pitsirintaliieistäni - harmittaa vietävästi, kun ovat niin kivan väriset. Ympärysmitta kyllä riittäisi, mutta kun kuppien koko ei piisaa, vaan sisältö tursuaa yläkautta ulos tai pullahtaa alakautta pois. Äitini on pienempi povinen eli täytynee viedä hänelle kokeiltavaksi, josko nämä sopisivat hänen käyttöönsä.
Samaan osoitteeseen päätyy myös viides poisto. Olen pitkällisen kipuilun ja harkinnan jälkeen päättänyt luopua vaaleanvihreästä Luhdan takistani. Se on palvellut minua uskollisesti 14 vuotta, mutta nyt sen on aika väistyä eläkkeelle. Jos joku puristelee kauhistuneena päätään, niin on syytä ottaa huomioon, että sen hankintahinta oli aikanaan lähes 500 markkaa, mikä oli silloin paljon, paljon rahaa. Tämän takin kohdalla pitää kyllä ihan konkreettisesti paikkansa se, että köyhän ei kannata ostaa halpaa, sillä harvempi vähemmän laadukas takki olisi varmaan kestänyt tuota 14 vuoden käyttöä ja takkia on tosiaan käytetty, pidetty ja pesty ja se on edelleen ihan kuosissaan(tarkoittaa sitä, että ei näytä ikäiseltään ja on siisti). Syy miksi siirrän sen maalle, äitini puutarhatyövaatteeksi, on yksinkertaisesti sen ikä ja väri. Se alkaa olla liian mieleenpainunut ja minulla on tunne, että työkaverini ajattelevat, ettei minulla ole muuta takkia, kun vuodesta toiseen käytän tuota samaa epämuodikkaan vihreää. Pakkohan se on myöntää, että läheltä näkee myös sen, ettei takki ole uusi vaikkakin on ihan siisti, joten sille paras paikka on jatkaa palvelustaan perunamaanlaidalla, vaikka ikävä minun sitä tulee, uskollista vanhaa ystävää.
Ensimmäinen poisto: musta kevyesti topattu takki, joka tuli jonkin ostamani huutonettipaketin mukana ehkä noin vuosi, kaksi sitten. Ajasta, jonka se on kaapissani lojunut ei valitettavasti ole tosiaan mitään sen tarkempaa hajua, mutta tämä on varmaa tietoa: koskaan en ola kyseistä takkia käyttänyt. Se on hivenen liian iso ja itselläni on vielä toinen aivan samanlainen, mutta yhtä kokoa pienempi - se saa jäädä kaappiin toistaiseksi. Luotan tässä kohtaa jälleen homeopaattiseen viisauteen, taudin vie se, mikä on taudin tuonutkin, toimikoon sama siis vaatteiden suhteen. Laitetaan siis huuto.nettiin myytäväksi.
Samalla vintinmylläysreisulla löytyi toinenkin poisto. Tätä olen myös pitkään katsellut siellä ja miettinyt maltanko luopua vai käyttäisinkö vielä joskus. Nyt sitten tulin siihen päätelmään, ettei taida olla mitenkään välttämätön, kun kerran on tähän asti saanut vintissä olla. Kyseessä on siis 3/4 mittainen keskiruskea nahkatakkini. Ostin sen aikanaan lähes uutena, ihan uudenveroisessa kunnossa Tampereelta kirpparilta - maksoi peräti 200 markkaa, mikä oli silloisen opiskelijan budjetissa paljon, mutta kun se oli minun väriseni ja ihan uutta vastaava ja tarvitsin takin ;-). Ja kyllä minä tätä oikeasti käytinkin, monta vuotta Tampereella ja monta vuotta täällä nykyisessä kotikaupungissanikin, vintissä se on ollut vain viimeisen vuoden. Kiikutin sen kaikessa hiljaisuudessa sinne, kun meinasin kerran kaatua pyörällä sen takia, että helma jäi satulan taakse kiinni. Kohtuullisessa kunnossa tuo näkyy olevan edelleen eli siirrän tämänkin siihen huuto.nettiin laitettavien kasaan.
Kolmantena ikäviä yllätyksiä alusvaatelaatikosta (ja ilman kuvia) edellinen pesukierros oli saanut taas yhdet käyttöalkkarini levähtämään totaalisesti eli roskiin, roskiin, roskiin vaan... Ei niistä ole edes siivousvälineeksi tällä kertaa.
Neljäntenä lisää ikäviä ylläreitä samasta paikasta. Olen kasvanut ulos viininpunaisista pitsirintaliieistäni - harmittaa vietävästi, kun ovat niin kivan väriset. Ympärysmitta kyllä riittäisi, mutta kun kuppien koko ei piisaa, vaan sisältö tursuaa yläkautta ulos tai pullahtaa alakautta pois. Äitini on pienempi povinen eli täytynee viedä hänelle kokeiltavaksi, josko nämä sopisivat hänen käyttöönsä.
Samaan osoitteeseen päätyy myös viides poisto. Olen pitkällisen kipuilun ja harkinnan jälkeen päättänyt luopua vaaleanvihreästä Luhdan takistani. Se on palvellut minua uskollisesti 14 vuotta, mutta nyt sen on aika väistyä eläkkeelle. Jos joku puristelee kauhistuneena päätään, niin on syytä ottaa huomioon, että sen hankintahinta oli aikanaan lähes 500 markkaa, mikä oli silloin paljon, paljon rahaa. Tämän takin kohdalla pitää kyllä ihan konkreettisesti paikkansa se, että köyhän ei kannata ostaa halpaa, sillä harvempi vähemmän laadukas takki olisi varmaan kestänyt tuota 14 vuoden käyttöä ja takkia on tosiaan käytetty, pidetty ja pesty ja se on edelleen ihan kuosissaan(tarkoittaa sitä, että ei näytä ikäiseltään ja on siisti). Syy miksi siirrän sen maalle, äitini puutarhatyövaatteeksi, on yksinkertaisesti sen ikä ja väri. Se alkaa olla liian mieleenpainunut ja minulla on tunne, että työkaverini ajattelevat, ettei minulla ole muuta takkia, kun vuodesta toiseen käytän tuota samaa epämuodikkaan vihreää. Pakkohan se on myöntää, että läheltä näkee myös sen, ettei takki ole uusi vaikkakin on ihan siisti, joten sille paras paikka on jatkaa palvelustaan perunamaanlaidalla, vaikka ikävä minun sitä tulee, uskollista vanhaa ystävää.
sunnuntai 14. syyskuuta 2008
shoppailua
Minut on vallannut pahemman luokan shoppailuvimma ja itse asiassa alan huolestuna asiasta. Eilenkin oli töiden jälkeen ihan pakko päästä kaupoille, hyvänä syynä tosin toimi se, että Citymarketissa oli mammuttimarkkinat ja Euromarketissa Syysmarkkinat. Jälkimmäisestä lähdimme hakemaan matkalaukkua, kun siellä oli kohtuukokoinen laukku huippuhalvalla, ja sellainen muuttikin meille. Tosin on pakko myöntää, että se näytti liikkeessä isommalta kuin kotona eli nyt on ihan tosissaan alkanut epäilyttää, että tuliko sittenkin ostettua liian pieni...
Citymarketissa kuolasin sekä viininpunaisia korkonilkkureita sifonkinauhoin että liloja saappaita. Ensimmäisiin oli joku hölmö mallisuunnittelija piirtänyt sauman ihan väärälle kohtaa eli istuvuus ei ollut hyvä. Lopullisena syynä siihen, miksi jäivät hyllyyn, oli 119 euron hintalappu, se on sentään aikas paljon liikaa markettikengistä. Sovittelin myös puna-valkoisia polkadot balleriinoja, mutta nekään eivät 10 euron edullisesta hinnasta huolimatta vielä muuttaneet meille. Odotan aikaa, jolloin ne siirtyvät 5 euron alekoriin ja käyn sitten hakemassa ne. Violetit saappaat olivat vetoketjuttomat eli en sitten saanut niitä edes kunnolla jalkaan, joten hyllyyn jäivät nekin.
Pienenä lievityksenä sielulleni ostin mammuttitarjouksesta kahdet nahkahanskat. Toiset luonnonvalkoiset ja toiset jännittävän punaiset. Nuo punaiset eivät oikein ole violettia, eivät viininpunaista eikä fuksiaa vaan jotain siltä väliltä. Ovat kuitenkin yhteensopivat tumman viininpunaisen pörröhuivini kanssa. Todellinen väri on jotain alla olevien kuvien väliltä.
Luonnonvalkoiset voi asustaa sillä kaverini Anun Pietarista tuomalla unelman ohuella käsintehdyllä pitsisellä villahuivilla. Harmaa villakangastakkini ja musta toppikseni palvelevat siis vielä tämän talven uusilla asusteilla tuunattuina.
Harkitsen vakavasti uusia postauksia aiheesta: 5 poistoa vaatekaapistani part 2 ja 5 poistoa kosmetiikkakaapistani, sillä huomasin tänä aamuna, että kumpaankin löytyisi varmaan aihetta ainakin neljän kohteen verran, joten nyt täytyy vain keksiä ne viidennet kohteet molempiin ja sitten kirjoittamaan.
Citymarketissa kuolasin sekä viininpunaisia korkonilkkureita sifonkinauhoin että liloja saappaita. Ensimmäisiin oli joku hölmö mallisuunnittelija piirtänyt sauman ihan väärälle kohtaa eli istuvuus ei ollut hyvä. Lopullisena syynä siihen, miksi jäivät hyllyyn, oli 119 euron hintalappu, se on sentään aikas paljon liikaa markettikengistä. Sovittelin myös puna-valkoisia polkadot balleriinoja, mutta nekään eivät 10 euron edullisesta hinnasta huolimatta vielä muuttaneet meille. Odotan aikaa, jolloin ne siirtyvät 5 euron alekoriin ja käyn sitten hakemassa ne. Violetit saappaat olivat vetoketjuttomat eli en sitten saanut niitä edes kunnolla jalkaan, joten hyllyyn jäivät nekin.
Pienenä lievityksenä sielulleni ostin mammuttitarjouksesta kahdet nahkahanskat. Toiset luonnonvalkoiset ja toiset jännittävän punaiset. Nuo punaiset eivät oikein ole violettia, eivät viininpunaista eikä fuksiaa vaan jotain siltä väliltä. Ovat kuitenkin yhteensopivat tumman viininpunaisen pörröhuivini kanssa. Todellinen väri on jotain alla olevien kuvien väliltä.
Luonnonvalkoiset voi asustaa sillä kaverini Anun Pietarista tuomalla unelman ohuella käsintehdyllä pitsisellä villahuivilla. Harmaa villakangastakkini ja musta toppikseni palvelevat siis vielä tämän talven uusilla asusteilla tuunattuina.
Harkitsen vakavasti uusia postauksia aiheesta: 5 poistoa vaatekaapistani part 2 ja 5 poistoa kosmetiikkakaapistani, sillä huomasin tänä aamuna, että kumpaankin löytyisi varmaan aihetta ainakin neljän kohteen verran, joten nyt täytyy vain keksiä ne viidennet kohteet molempiin ja sitten kirjoittamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
